torstai 15. toukokuuta 2014

Paula McLain - Nuoruutemme Pariisi



Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi ( The Paris Wife, suom. Irmeli Ruuska) Gummerus 2014. 385 s.

Sinä keväänä satoi taukoamatta, mutta sateellakin Pariisi oli Ernestille kuin seisova pöytä. Hän tunsi sen läpikotaisin, ja hänestä oli ihanaa kävellä siellä etenkin illalla, poiketa kahviloihin katsomaan, keitä siellä oli ja keitä ei. Hänet tunnistettiin kaikkialla: kurittomat pitkät hiukset, tennistossut ja paikattu takki, tyypillinen vasemman rannan kirjailija. Oli kuin kohtalon ivaa nähdä hänen muuttuvan juuri sellaiseksi taiteilijaksi, jollaisia hän oli vielä kaksi vuotta sitten kavahtanut ja mielestäni se oli myös vähän tuskallista. Kaipasin häntä enkä ollut aina varma, tunnistinko häntä enää ollenkaan, mutta en halunnut toimia jarrumiehenä. En nyt, kun kaikki alkoi vihdoin onnistua häneltä. (NP s. 244)

Ostin Paula McLainin kirjan Nuoruutemme Pariisi matkalukemiseksi, mutta kuten niin usein käy, en ennättänyt matkan aikana juurikaan lukea. No, kirjan myötä oli sitten mukava palata Pariisiin, vaikka paljon kirjassa tapahtuu myös muualla kuin Pariisissa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Italiassa, Sveitsissä ja Nizzassa. Eli nimestään huolimatta kirja ei ihan täysiverinen Pariisi-kirja ole.

McLainin kirja on kertomus kirjailija Ernest Hemingwaystä ja ennen kaikkea hänen ensimmäisestä vaimostaan Hadley Richardsonista ja heidän yhteisistä vuosistaan 1920-luvulla. Pari tapasi toisensa yhteisten ystävien välityksellä Chicagossa. Ernest oli nuori uraansa aloitteleva kirjailija ja lehtimies, joka löysi kahdeksan vuotta vanhemmasta Hadleystä itselleen ymmärtäjän ja tukijan ja syyskuussa 1921, noin puoli vuotta ensi tapaamisen jälkeen, pariskunta vihittiin.

Naimisiinmenon jälkeen pari suuntasi Pariisiin kirjailija Sherwood Andersonin suosituskirjeet taskussaan. Pariisi oli 1920-luvulla kaikkien itseään kunnioittavien kirjalijoiden ja sellaisiksi pyrkivien mekka ja siellä Hemingway-pariskuntakin pian sukelsi piireihin, joissa liikkuivat muun muassa Gertrude Stein, Ezra Pound, Scott Fitzgerald, James Joyce ja monet muut. Ernest kirjoitti ja kirjoitti ja etsi itselleen oikeaa ilmaisua ja yritti saada teoksiaan julkaistuksi. Kaunokirjallisen kirjoittamisen lisäksi hän teki lehtijuttuja, jotka alkuun olivat tärkeitä perheen talouden kannalta. Hadley puolestaan keskittyi miehensä ja kodin hoitamiseen sekä pianon soittoon. Uudenlaisen sisällön elämäänsä hän sai, kun pariskunnan lapsi syntyi vuonna 1923.

Niissä piireissä, joissa Ernest ja Hadley Pariisissa liikkuivat, avioliitto perinteisessä mielessä ei ollut kovin muodikasta. Pitkään Hemingwayn liitto näyttäytyikin poikkeuksena säännöstä, jossa pettäminen ja avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat arkipäivää. Vuonna 1926 tämä taika kuitenkin rikkoutui, kun Ernest rakastui pariskunnan yhteiseen ystävään Pauline Pfeifferiin, josta myöhemmin tuli rouva Hemingway numero kaksi. Hadleyn tämä tilanne laittoi aivan uudenlaisten ratkaisujen eteen.

Paula McLain tarkastelee kirjassaan samaa ajanjaksoa, jota Hemingway kuvasi omassa muistelmateoksessaan Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). McLain tarkastelee asioita Hadleyn näkökulmasta ja hänen äänellään. Tätä ääntä, samoin kuin mahdollisimman tarkkaa ajankuvaa, hän on etsinyt erilaisista lähteistä, muun muassa edellämainitusta Hemingwayn muistelmateoksesta, ja täydentänyt löytämäänsä faktaa mielikuvituksellaan. Kysymys on siis elämäkerrallisesta romaanista, jolla on todellisuuteen sidottu luonteensa tapahtumien suhteen. Erilaiset tunteet ja sisäiset mielenliikkeet sen sijaan ovat pitkälti kirjailijan kuvittelemia.

Omissa ennakkokäsityksissäni suhtauduin kirjaan melko varautuneesti. Ajattelin kirjan olevan yltiöromantisoitu kuvaus nuoresta, onnettomasti päättyneestä rakkaudesta, jonka äärellä enemmän kiusaantuu kuin kokee samaistumista tai myötäelämistä. Kävikin toisin, minä pidin kirjasta, ennen kaikkea pidin McLainin luomasta Hadleysta. Hän oli jotenkin hyvin luonnonläheinen ja jalat maassa oleva tyyppi kaikkien muiden pariisilaisten "kokottien" rinnalla. Toki hän oli myös vähän naivi ja rassukka, mutta mitä voi odottaa naiselta, joka tulee taiteilijapiireihin täysin erilaisesta ympäristöstä ja arvomaailmasta. Kielellisesti ja kerronnallisesti Nuoruutemme Pariisi on sujuvaa ja kikkailematonta. Ei ehkä suurta kirjallisuutta taiteellisessa mielessä, mutta helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista ja siksi ei liene ihme että kirja on ollut valtaisa menestys Yhdysvalloissa ja sen käännösoikeudetkin on myyty yli 30 maahan.

Kun sain kirjan luetuksi, oli ihan pakko kaivaa Hemingwayn muistelmat hyllystä. Olen kirjan lukenut joskus useita, useita vuosia sitten. Muistan, että pidin kirjasta, mutta tarkaan en sen sisältöä enää päähäni saanut. Olen nyt lukenut muutaman ensimmäisen luvun Nuoruuteni Pariisista ja alun perusteella sisältö on tuttua McLainin kirjan perusteella. Tämän perusteella voisi kysyä, missä mielessä McLainin kirja on tarpeellinen ja asiaan uutta tuova? Vastaus lienee juuri siinä, että McLainin kirjassa näkökulma on Hadleyn, jonka silmin myös Hemingway tulee kuvatuksi. Pieni näkökulman muutos voi tuoda esiin uudenlaisia kulmia tuttuun aineistoon. Rakastuneen silmin kaikki näyttää kauniilta. Jopa niin, että minunkin oli ihan pakko kaivaa esiin kuvia nuoresta Hemingwaystä (mielessäni on vain kuva vanhentuneesta ja viinaanmenevästä Papasta) ja todeta hänen olleen varsin silmäämiellyttävä. Kirjallisuus sai taas kerran maailman näyttäytymään kauniimmalta!

12 kommenttia:

  1. Tässä kirjassa on jotain kovin tenhoavaa. Minä pidin juuri siitä, että teos ei ole yltiöromanttinen.
    Pitäisikin jossain vaiheessa perehtyä Nuoruuteni Pariisiin, sitä en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, huomasin, että olit kirjasta kirjoittanut, mutta en ehtinyt tällä kertaa linkittää mitään enkä ketään tai muuten bussi olisi jättänyt.

      Kirja oli mukava positiivinen yllätys, sopiva sekoitus faktaa ja romantiikkaa.

      Poista
  2. En ole tätä lukenut, mutta Nuoruuteni Pariisin kyllä. Ensin vähän mietin tästä kirjoittamastasi kirjasta, että onpa arveluttavaa, että todellisen henkilön mielenliikkeeitä tällä tavalla kuvitellaan ja kuvaillaan. Mutta sitten tajusin, että tällaisella tavalla toimivat useat kirjat joista olen pitänyt, kuten vaikka Hilary Mantelin Cromwell-kirjat, joista varsinkin Syytettyjen salista pidin todella paljon. Eli ehkä tämä Nuoruutemme Pariisi voisi siis toimia minullekin.

    Tuo on muuten totta, että vaikka aina suunnittelee kovasti matkalukemisiaan, niin usein käy niin, että matkalla ei ehdi lukea kuin murto-osan siitä mitä aikoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, elämäkerrallinen romaani on melko yleinen kaunokirjallinen muoto ja sillä on voitettu muun muassa Finlandioita, viimeisenä Pelo ja sitä ennen muun muassa Helena Sinervo ja Hannu Mäkelä. Otetaan todellinen historiallinen henkilö, asetetaan hänet kontekstiinsa ja kuvitellaan loput. Joskus tämä onnistuu paremmin, joskus huonommin. McLain onnistui asiassa mielestäni ihan kelvollisesti. Ei suurta "taidetta", mutta hyvää ja viihdyttävää kirjallisuutta.

      Poista
  3. Minäkin olen miettinyt tämän lukemista. Mutta pitäisiköhän ensin lukea jotain Hemingwayltä, hmm!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, en tiedä onko oleellista lukea mitään Hemingwayltä. Voihan tämän lukea ihan vain fiktiivisenä romaanina jos haluaa.

      Poista
  4. Taisimme postata saman kirjan hyvin samaan aikaan tänään. Olin aika ihmeissäni, miten huonosti itse Hemingwayn Nuoruuden Pariisia oli meidän kirjastoissa. G-backasta löysin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, ilmeisesti. Lähdin heti Helsinkiin, kun olin painanut julkaisunappia, joten en huomannut missä vaiheessa sinun postauksesi oli tupsahtanut eetteriin.

      Mulla Nuoruuteni Pariisi löytyi omasta hyllystä. Olen sen joskus jostain kirpparilta löytänyt ja silloin lukenut. Nyt palasin siihen uudelleen.

      Poista
  5. Olen lukenut Heminwaytä jonkin verran ja hurahtanut nuorena Jäähyväiset aseille -kirjaan. Nuoruuteni Pariisi on lukematta ja nyt tämäkin kiinnostaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, jos valitset vain toisen, niin valitse Hemingwayn "Nuoruuteni Pariisi". Se on kuitenkin se, jolle McLaininkin kirja perustuu. Jos kuitenkin Hadley kiinnostaa enemmän, niin sitten ehkä McLainin teos antaa enemmän.

      Poista
  6. Voi että, mulla oli tämä jo kerran käsissäni, mutta annoin mennä eteenpäin kun oli niin paljon muutakin luettavaa. Täytyypä katsoa joko tätä olisi hyllyssä vai pitääkö laittaa uusi varaus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, näinhän se on. Luettavaa on koko ajan enemmän kuin ehtii lukemaan. Juuri vein pari kirjaa, joita ei varausten takia voinut uusia, takaisin kirjastoon lukemattomina. On nyt vain sellainen suma kaikkea.

      Poista