perjantai 13. kesäkuuta 2014

Pia Maria Montonen - Valtakunnan miniä. Brita Kekkonen.


Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä. Brita Kekkonen. WSOY 2014. 257 s.

"Olen ollut onnellinen, vaikka Taneli oli niin vaikea, sitähän hän oli. Avioliittomme ei koskaan ollut mikään suoritus. En antanut hänen mielialojensa häiritä, elin omaa elämääni ja koetin pitää joukkoa koossa. On myös todettava, että hän oli yllättävin ja jännittävin ihminen, jonka olen tuntenut. parasta hänessä oli hänen älykkyytensä, siksi häneen ei kyllästynyt edes vaikeina aikoina. Ehkä hän sittenkin oli se suuri rakkaus elämässäni, vaikka vierastan koko käsitettä. Mutta vakaasti uskon, että onnellisuuteni johtuu onnellisesta lapsuudesta, siitä että minulla oli niin uskomattoman onnellinen lapsuus." (VM s. 233)

Olin talvella tilaisuudessa, jossa Pia Maria Montonen esitteli kirjaansa toukokuussa 2013 kuolleesta Brita Kekkosesta (synt 1927, os. Fagerholm). Kirja vaikutti kiinnostavalta, sillä olihan sen päähenkilö tekemisisissä Suomen historian mittapuulla mitattuna kahden poliittisesti hyvin vaikutusvaltaisen suvun kanssa. Brita oli Suomen Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajan ja ministerin K.A Fagerholmin tytär ja hänen aviomiehensä oli Taneli Kekkonen (1928-1985), Urho ja Sylvi Kekkosen poika. Pariskunta oli jo naimisissa, kun Kekkonen vuonna 1956 voitti Fagerholmin kahdella äänellä presidentinvaalissa. Vaikka Tanelin ja Britan avioliittoa mainostettiin aikansa Romeo ja Julia-taruna, niin intohimoista rakkautta, tai edes toverillista lämpöä siitä on vaikea löytää. Jotenkin tuntuu, että Brita voimakkaana tahtoihmisenä oli halunnut naida ikätoverinsa vaikutusvaltaisesta Kekkosten suvusta ja Taneli teki työtä käskettyä.

Montonen ystävystyi Britan kanssa vuotta ennen tämän kuolemaa ja vähitellen heille syntyi ajatus, että Montonen kirjoittaisi Brita Kekkosen muistelmat, sillä Brita ei enää itse jaksanut ja aiemmat kandidaatit eivät olleet osanneet hoitaa hommaa Britan haluamalla tavalla. Vaikka Valtakunnan miniän kirjoittajaksi on merkitty Montonen, niin sen taustalta kuuluu hyvin voimakkaasti päähenkilön ääni. Montonen käyttää paljon suoria lainauksia Kekkoselta, kuten myös hänen kirjeitään. Muut henkilöt, kuten myös kaikki tapahtumat, nähdään kokonaan Britan silmin ja tämä luo kirjaan melko vääristyneen perspektiivin ja kiusallista mustavalkoisuutta.

Taneli Kekkonen teki uransa diplomaattina ja Brita ja myöhemmin lapset Timo ja Tea seurasivat häntä eri puolille maailmaa. Tanelin uran aikana he asuivat Moskovassa, Roomassa (kahteen otteeseen), New Yorkissa, Belgradissa, Varsovassa ja Tel Avivissa. Vuonna 1984 Taneli jäi kiinni rattijuopumuksesta Suomessa ja hänen uransa kansainvälisenä diplomaattina päättyi presidentti Koiviston asettamaan disponibiliteettiin. Taneli masentui ja ajatui itsetuhoisiin ajatuksiin, jotka hän toteutti heinäkuussa 1985 hirttäytymällä kotonaan.

Kaiken kaikkiaan kirjasta välittyy kuva Tanelista vaikeana ja kompleksisena ihmisenä, joka ei koskaan päässyt pois vahvan äitinsä ja vaikutusvaltaisen isänsä varjosta. Erityisesti Sylvi Kekkosen ote poikaansa oli vahva vielä tämän avioliiton alkuaikoina ja hänen suhtautumisensa tuoreeseen miniään oli kylmän torjuvaa. Vasta ensimmäisen lapsenlapsen syntymä sulatti Britan ja Sylvin välejä, mutta kovin lämpimiksi ne eivät koskaan tulleet. Tämä näkyy myös kirjassa, jossa Sylvi Kekkosesta syntynyt kuva ei ole tälle kovin mairitteleva. Tanelin lapsuudenperheen tunnekylmyyden rinnalle kirjassa nousee jatkuvasti Britan oman lapsuudenperheen tasapainoinen, onnellinen ja rakastava ilmapiiri.

Uskon, että Britan elämä kahden vaikutusvaltaisen suvun sisällä ja maailmaa kiertäneen diplomaatin vaimona olisi tarjonnut aineksia huomattavasti mielenkiintoisempaan  tarinaan ja syvällisempään analyysiin kuin mitä Montonen kirjassaan tarjoilee. Ilmeisesti kiire kirjan ulosaamiseksi ja uskollisuus Britalle ovat saaneet hänet kuitenkin pyörittelemään samoja arkisia asioita yhä uudestaan ja uudestaan eikä hän ole uskaltanut sukeltaa pintaa syvemmälle luodakseen itse kuvaa pinnanalaisista jännitteistä ja ihmissuhdekiemuroista. Kaiken kaikkiaan kirja jätti melkoisen ikävän jälkimaun kritiikittömyyden ja toimituksellisen huolimattomuuden vuoksi.

Kirjasta muualla: Hesarin kriitikko Veli-Pekka Leppänen tuntee olevansa jossain mielessä jäävi arvostelemaan kirjaa, sillä hän tunnustautuu Brita-faniksi, Kirjavinkkien Irja luki kirjan lähes kertaistumalla, Kainuun Sanomien arvostelijan mukaan kirja latistuu juoruiluksi (josta olen osin samaa mieltä).

P.S. Postauksen kuva on Britan lempikaupungista Roomasta.

10 kommenttia:

  1. Minulta jää varmaankin tämä kirja lukematta, mutta oli mielenkiintoista lukea esittelysi! Muistelen, että Valtakunnan miniää moitittiin köykäiseksi myös jossakin lehtiarvostelussa - todettiin, että olisi ollut mahdollisuuksia parempaankin. On ikävää, että kirjojenkin tekemistä tuntuu toisinaan häiritsevän liika kiire - kiire ja kirjoittaminen kuin harvoin sopivat yhteen, vaikka toki toiset ovatkin supertehokkaita... Mutta varmasti on totta tuokin, että Montonen on halunnut pysyä uskollisena Britalle ja siksi nimenomaan tämän näkökulmalle ja - kuten sanot - pysyttelemään turvallisen pinnallisella tasolla. Oikeastihan asiat ovat harvoin mustavalkoisia tai ihan sitä, miltä pinnalta näyttää. Yhden ihmisen totuus on vain yhden ihmisen näkemys asioista ja sekin kenties jossakin määrin väritelty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän kirjan kohdalla kiire näkyy. Jotenkin tulee tunne, että Montonen ei muuta ole halunnutkaan kuin saada kirjan käsistään. Hän halusi täyttää Britalle antamansa lupauksen, mutta hänellä ei ollut intoa paneutua kunnolla kaikkeen mahdolliseen lähdeaineistoon, jota todennäköisesti on paljon, ja laajentaa näkökulmiaan ohi Britan. Se, että kirjan valmitumisaika oli alle kaksi vuotta siitä, kun Montonen ja Brita Kekkonen tapasivat, kertoo omalta osaltaan siitä, että kirjaan ei ole oltu valmiita panostamaan. Kunnollisen elämäkerran työstämiseen menee helposti useampia vuosia.

      Elämäkerroissa, samoin kuin omaelämäkerroissa, on aina kysymys tulkinnoista, kirjoittajan näkemyksistä asioista, mutta senkin voi tehdä analyyttisesti ja omat tulkintansa hyvin perustellen.

      Poista
    2. Todellakin: kahdessa vuodessa ei vielä juuri ehdi syventyä, mitä laadukas lopputulos kuitenkin edellyttäisi. Ja juuri näin: elämäkerrat ja omaelämäkerrat ovat aina tulkintoja, usein myös valikoituja totuuksia. Kenties joskus jopa liki fiktioita, elleivät esitetyt totuudet ole perusteellisesti perusteltavissa. Minua tämä aihe mielenkiintoisuudessaan kovasti kiehtoo, siksi oli vielä kommentoitava :)

      Poista
    3. Kiva kun kommentoit! Minuakin elämäkerrat kiinnostavat ja olen joutunut niiden kirjoittamisen problematiikkaan melko paljon perehtymään tekeillä olevan väitöskirjani myötä.

      Faktan ja fiktion suhde elämäkerroissa riippuu tietenkin pitkälti käytettävissä olevasta lähdetilanteesta. Jos lähdeverkosto on tiheä on kirjoittajan/tutkijan helpompi perustella tulkintansa vetoamalla lähteisiin. Joskus on kuitenkin tilanne, että lähteet eivät riittävän kattavasti kerro halutusta tilanteesta ja silloin tutkijan tulkinnat nousevat etusijalle. Tekstistä pitäisi kuitenkin aina löytyä se polku, jota pitkin tutkija/kirjoittaja on tulkintansa tehnyt. Toisin sanoen hänen pitää riittävän selväsanaisesti kertoa, miten on kyseiseen lopputulokseen päätynyt. Tämä kuitenkin harvoin populaareissa elämäkerroissa toteutuu.

      Poista
  2. Mielenkiintoista. Minullekin tämä esittelysi taisi riittää. Olet epäilemättä oikeassa, kun sanot että aineksia olisi riittänyt enempään. Ne pinnanalaiset jännitteet ja vaikeiden suhteiden avoimempi käsittely olisivat oivaa materiaalia kaunokirjallisuudelle. Joku sukua läheltä seurannut olisi tehnyt tästä perheestä varmaan vaikuttavan bergmanilaisen draaman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena/Donna Mobile, aineksia varmasti riittäisi myös kaunokirjallisuudelle, mutta hyvä, faktoihin perustuva ja tutkijan kynästä narratiivisen rakenteensa saava elämäkerrallinen kertomuskin on oivaa luettavaa.

      Elämäkerrallinen romaani on vaativa laji, jonka saralla Suomessa onneksi riittää taitajia, muun muassa Riikka Pelon "Jokapäiväinen elämä", Hannu Mäkelän "Mestari" ym. Voi olla, että tämän lajin suhteen Brita ja Taneli Kekkosen elämät ovat vielä liian lähellä, omaiset ovat tarkkoja siitä, millaista kuvaa heidän läheisistään luodaan (vrt Helena Sinervon Eeva-Liisa Mannerista kirjoittama "Runoilijan talossa")

      Poista
  3. Jaana, olen lukenut lehdistä niin paljon Sylvin ja Britan huonoista väleistä sekä ikäviä asioita Tanelista, että joku tässä on alkanut tökkiä: Tulin ihan voipuneeksi jo ajatuksesta lukea tämä kirja. Ilmeisesti en menettänyt mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, luulen, että voit jättää ihan hyvällä omatunnolla tämän lukematta, varsinkin jos tiedät jo ennestään Kekkosen perheen kuvioista. Itselleni asiat olivat pääosin uusia, mutta niiden tietämisen tarpeellisuudesta en ole ollenkaan varma.

      Poista
  4. Aloitin tätä kirjaa eilen illalla (se on meillä lukupiirin kirjana parin viikon päästä) ja turhauduin jo kirjan alkupuolella. Aika köykäisesti tehty teos. Kaipaan laillasi kirjoittajan otteeseen enemmän analyyttisyyttä ja jotain kriittisyyttäkin kohdetta eli Brita Kekkosta kohtaan. Vaikuttaa tosiaan, että kirja on tehty kiireellä. Sinänsä kyllä harmi, koska aiheesta olisi taatusti saanut enemmänkin irti toisenlaisella otteella ja ajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, siinä mielessä tämä varmasti on hyvä lukupiirikirja, että saa varmasti aikaan mielenkiintoista keskustelua. Näin ainakin luulisin. Tutkimuksellisilla ansioillaan se ei kyllä juhli.

      Poista