sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kesän ja syksyn taitteessa









Miten kaunis syksy!
        Vanhemmiten
on vuodenaikojen kierto
alkanut kiehtoa mieltäni
entistä väkevämmin:
         näen syksyssä kevään,
siementen kypsymisen,
maan levolle käynnin,
         horroksen ja unen;
kevät niissä nukkuu, siemenissä
          ja maassa.
Odotan sen heräämistä,
ikävöiden, mutta tyynesti;
tiedänhän, ettei se minua petä:
kaipaukseni on onnellista kaipausta.

Miten kaunis syksy!
         ja siinä kevät.

Ihan vielä ei olla niin pitkällä syksyssä kuin ylläolevassa Pertti Niemisen runossa (Kokoelmassa Näen syksyssä kevään. Runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Otava 2012), mutta se  sattui muuten koskettamaan monia tämän hetkisiä tuntojani ja siksi halusin sen tähän näiden tänään otettujen kuvien yhteyteen. Miten onnellista on, että voi nähdä syksyssä kevään. Siitä huolimatta, että syksyssä on oma kauneutensa ja erityinen tunnelmansa, joka joka vuosi sykähdyttää ja saa kaipaamaan jotain erityistä.

lauantai 30. elokuuta 2014

Tellervo Krogerus: Sanottu.Tehty. Matti Kuusen elämä 1914-1998




Tellervo Krogerus: Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998. Siltala 2014. 856 (!) s.

Lähden liikkeelle siitä, että ennen Krogeruksen elämäkerran lukemista minulla ei ollut kovin tarkkaa näkemystä siitä, kuka oli Matti Kuusi. Nimi oli tuttu, mutta paljon sen enempää en tiennyt. Yleensä kun tartun johonkin elämäkertaan, minulla on ainakin jonkinlainen käsitys siitä kenestä ja millaisesta ihmisestä tulen lukemaan. Nyt ei ollut. Miksi sitten nappasin Krogeruksen jättimäisen opuksen kirjaston uutuushyllystä? Syynä on tämä Hesarissa ilmestynyt Pekka Tarkan arvostelu, jossa hän tituleeraa Krogerusta ”humanististen taitojen jonglööriksi”, joka kepeästi pitää kaikki Kuusen elämään liittyvät ”pallot ilmassa”. Tartuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että minua kiinnosti miten nämä ”pallot pysyvät ilmassa”. Miten elämäkerturi pystyy hallitsemaan valtavan tekstimassan erityyppistä materiaalia, joka Kuusen jäämistöstä ja erilaisista julkaisuista löytyy. Palaan huomioihini tästä myöhemmin, mutta nyt muutama sana elämäkerran kohteesta, Matti Kuusesta.

Matti Kuusi, vanhan kulttuurisuvun kasvatti, oli monitahoinen julkinen vaikuttaja useassa eri roolissa. Hänen tärkein vaikutusvälineensä oli kynä, joka antoi sekä mahdollisuuden julkiseen keskusteluun että toi leivän perheen pöytään. Kirjoittajan ura alkoi jo lapsuudessa, jolloin syntyi tekstejä perhelehteen. Yliopistossa hän valitsi pääainekseen kirjallisuuden, joka tosin myöhemmin vaihtui kansanrunoudentutkimukseen. Kirjallisuudenopiskelijana hän kirjoitti itsekin runoja ja sai julkaistua kaksi runokokoelmaa. Yliopistoaika vei hänet Akateemiseen Karjala - seuraan, jonka riveissä hän toimi sekä puhujana että kirjoittajana, erityisenä sydämen asianaan maanpuolustustyö. Jatkosodassa hän valistusupseerina toimitti muun muassa kenttälehteä, jonka tärkein tehtävä oli rykmentin me-hengen ylläpitäminen ja sitä kautta puolustustahdon lujittaminen. Sota-aikana alkoi myös hahmottua väitöskirjaidea, mutta lopullisesti kansanrunouden alaan kuuluva väitöskirja valmistui 1949. Tutkimustyönsä ohella hän kirjoitti lehtitekstejä ja hänen keskeisimpiä foorumeitaan tällä alalla olivat Kansan Kuvalehti, Uusi Suomi, Suomalainen Suomi ja Suomen Kuvalehti. Tässä työssään hän piti itseään eräänlaisena kansakunnan unilukkarina, jonka tehtävänä oli herättää keskustelua kansakuntaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevista ajankohtaisista kysymyksistä. Väitöskirjan valmistumisen myötä Kuusi kiinnittyi myös yliopistoon ja vuonna 1959 hänet nimitettiin Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professoriksi oppi-isänsä Martti Haavion jälkeen. Kuusi jatkoi vaikuttajan roolissa lähes elämänsä loppuun saakka ja hänen aihekirjonsa oli laaja ja moneen suuntaan rönsyävä.

Krogeruksen elämäkerta on pohjaltaan kronologinen, mutta jonkin verran hän tekee myös erilaisia temaattisia katsauksia Kuusen elämään ja ajatteluun ottaen käsittelyyn muun muassa hänen verkostonsa ja maailmankuvansa ja siihen liittyvät arvot. Pääosin fokus on Kuusen elämän julkisessa puolessa, kuten niin usein tapana on Kuusen tapaisten vaikuttajamiesten elämäkerroissa. Tosin tällaisena Kuusi taisi itsekin itsensä pitkälti kokea. Pienet häivähdykset kotielämästä tuovat esiin etäisen, työhönsä uppoutuneen miehen.

Kuten edellä on tullut ilmi Kuusi oli erittäin tuottelias kirjoittaja, jolta on jäänyt valtavat määrät julkista aineistoa, johon sisältyy myös Kuusen omaelämäkerrallisia julkaisuja. Hän oli myös arkistomies henkeen ja vereen ja tässä ominaisuudessa hän talletti huolellisesti oman elämänsä dokumentteja, kuten kirjeenvaihtoaan. Arkistointi-innokkuuteen vaikutti tietoisuus omasta julkisesta roolista ja kirjeiden kulttuurihistoriallisesta merkityksestä.

Kirjansa alkusanoissa Krogerus toteaa, että ”Matti Kuusi oli itse oman elämänsä paras asiantuntija” ja että ”arkistoaineksen paisumista nykyiseen laajuuteensa ohjasi Kuusen tarve valaista, ei pimittää”. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että ”on oltava varuillaan: taiteilija - ja propagandisti - Kuusessa ohjasi valikoimaan ja tyylittelemään asioita. Hän oli myös ovela harhauttaja ja oman integriteettinsä - tarvittaessa muidenkin - johdonmukainen suojelija.”. Krogeruksen pyrkimys välttää nämä tutkimukselliset karikot on ulottaa katseensa laajemmalle ja tuoda Kuusi esiin erilaisissa rooleissaan ja verkostoissaan mahdollisimman tarkkaan ja yksityiskohtaisesti. Hän on tunnollisesti ja lukenut Kuusen tuotannon ja asettelee sen asiayhteyksiinsä ja luo näin erilaisia kokonaisuuksia Kuusen uran varrelta. Krogeruksen menetelmä toimii siinä mielessä, että pienempiin osiin jaoteltuna valtava arkistoaines on hallittavissa ja näin tutkija saa pidettyä ne edellä mainitut pallot ilmassa. Ainoa ongelma on ehkä se, että tämä menetelmä paisuttaa elämäkertaa sivumäärällisesti melkoisiin mittoihin, sillä mukaan tulee väistämättäkin ainesta, joka ei elämäkerrallisesti ole aina kovin relevanttia.  Lukijalle tämä on melko raskasta ja täytyy myöntää, että minä en ainakaan jaksanut, toisin kuin Erkki Tuomioja, kahlata teosta sivu sivulta, vaan jätin melko surutta omasta näkökulmastani mielenkiinnottomia lukuja lukematta. Toisaalta elämäkerturina Krogerus on kuitenkin saanut Kuusen elämän mahtumaan yhden kirjan sivuille eikä ole käynyt niin kuin esimerkiksi toiselle yliopistomiehelle, tuotteliaalle kirjoittajalle ja oman elämänsä arkistoijalle Matti Klingelle, joka ei omaelämäkerrassaan pystynyt käsittelemään kuin parikymmentä vuotta per kirja suurin piirtein samoissa sivumäärissä kuin mitä Krogerus käyttää Kuusen koko elämän kertomiseen. Kahlasin aikoinani Klingen omaelämäkerrallisen sarjan ensimmäisen osan Kadonnutta aikaa löytämässä, mutta luulen, että tänä syksynä ilmestyvä toinen osa jää lukematta. Rajaamisen taito on vaikea taito, jonka kanssa jokainen elämäkerran kirjoittaja joutuu kamppailemaan.

Kuusen elämäkerrassa minua kiinnostivat eniten ne luvut, joissa Krogerus pureutui muun muassa Kuusen maailmankuvaan, elämänarvoihin ja verkostoihin eli toisin sanoen erilaiset temaattiset kokonaisuudet, joissa kirjoittajan analyysi oli aika ajoin oikein oivaltavaa ja Kuusen persoonaa ja elämäntyötä avaavaa. Myös Kuusen vahvasti fennomaaninen perhetausta ja hänen AKS-vuotensa olivat mielenkiintoisia, tosin pieni epäilys jäi sen suhteen, että elämäkerturi pyrki vähän pehmentelemään isänmaallisen nuorukaisen kiihkoa.


Kaiken kaikkiaan Kuusen elämäkerta oli päähenkilönsä ohella mielenkiintoinen sukellus suomalaiseen 1900-luvun kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen, poliittiseen keskusteluun. 

torstai 21. elokuuta 2014

Esitelmiä ja kakkuja



Kesän helteet ovat ohi ja tämä väitöskirjanvääntäjä on pääsemässä taas pikkuhiljaa tutkimuksen imuun useiden kuukausien tauon jälkeen. Parin viimeisen viikon ajan olen vääntänyt esitelmää Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran kesäseminaariin, joka pidetään Tampereella 25-26-8 Tampereella Työväen museo Werstaalla. Olen kerran aiemmin ollut vastaavassa seminaarissa ja mieleeni jäi mukavan rento ja keskusteleva tunnelma. Toivottavasti samanlainen saadaan aikaan tänäkin vuonna. Tämän vuoden teemana on Työläisperhe ennen ja nyt ja ohjelman perusteella aihetta käsitellään monesta eri näkökulmasta. Mielenkiintoista!

Omassa paperissani selvittelen kirjailija Elvi Sinervon kaunokirjallisessa tuotannossaan luomaa kuvaa työläisperheestä. Sinervo itse syntyi työläisperheeseen, mutta opintojen, kirjailijan statuksen ja avioliitton myötä hän nousi luokkahierarkiassa ja edusti lähinnä keskiluokkaista sivistyneistöä. Teostensa kautta hän palaa työläismiljööseen ja esikoisteoksessaan Palavankylän seppä reflektoi oman perheensä historiaa 1930-luvun lopun perspektiivistä käsin. Sinervon näytelmissä perhe on keskeinen ideologisten ja poliittisten kamppailujen paikka. Tässä näkyy myös heijastusta Sinervon oman perheen tapahtumista, sillä hänen perheessään sisarukset olivat enemmän tai vähemmän eri mieltä poliittisista kysymyksistä ja aika ajoin ristiriidat kärjistyivät välirikon partaalle. Näistä ei nyt tässä sen enempää. Jos aihe kiinnostaa, siitä voi (toivottavasti) lukea lisää noin vuoden päästä, kun seminaarin esitelmien pohjalta syntynyt antologia julkaistaan.

Esitelmän kirjoittamisen lisäksi olen yrittänyt vääntää apurahahakemusta. Ihan tutkijaurani alkutaipaleella hain muutaman kerran apurahoja eri säätiöiltä, mutta ei tärpännyt. Tästä turhautuneena ajattelin, että pitäkää tunkkinne ja pidin väitöskirjaani lähinnä expat-rouvan pikkupuuhailuna ja ajanvietteenä. Nyt kun olen saanut uuden innostuksen tähän hommaan, niin ajattelin, että väännän yhden kunnon hakemuksen (ainakin yritän) ja haen sitten sillä jokaisesta mahdollisesta paikasta. Ei ainakaan kukaan voi tulla sanomaan, etten edes yrittänyt.

Ennen kuin pääsen Tampereelle akateemiseen seuraan saan vääntää kasaan yhdet juhlat täällä kotona. Onneksi äitini tuli tänään apuun ja hän on jo ehtinyt paistaa kolme kakkupohjaa ja tehdä kilon verran lihapullia. Kiitos kaunis siitä! Tarkoitus on saada aikaan reilun 30 hengen Prometheus-juhlat tyttärelleni. Kovin koitos lienee lauantai-aamupäivällä ennen vieraiden saapumista, sillä läheskään kaikkia tarjottavia ei voi tehdä kovin paljon aikaisemmin.

Olen jo mielikuvissani ennättänyt myös lauantai-iltaan siihen hetkeen, kun vieraat ovat lähteneet ja suurin kaaos on selätetty. Silloin heitän aivot narikkaan ja nostan jalat pöydälle ja nautin pari lasia (ainakin) viiniä, mielellään hyvää rieslingiä. Ellei sitten nukkumatti korjaa aiemmin parempaan talteen.

Vielä muutama sana luetuista. Tämä kuukausi tuntuu jäävän kaunokirjallisesti melko heppoiseksi, sillä lukemistona on ollut ekoelämään ja vaateasioihin keskittyviä kirjoja. Palaan näihin lyhyesti kuukausikoosteessa. Lisäksi olen lukenut yhden mammuttielämäkerran, jonka kohteena on Matti Kuusi. Tästä yritän saada oman postauksensa jossain vaiheessa. Tällä hetkellä luvussa on F.E.Sillanpään ajankohtaan sopiva Elokuu.

Seuraavaan kertaan! Ihanaa elokuun jatkoa!

tiistai 12. elokuuta 2014

Vuosi kuvina - elokuu




Yön tullen, mennen
puron rannalla tässä
erotin tarkkaan
jokaisen pohjakiven,
niin kirkkaasti paistoi kuu.

 -Tuntematon- 

Miten kirkas kuu!
Mieleni lävitse käy
äkkiä toive:
kunpa ensi vuonnakin
eläisin tätä iltaa.

-Saigyō-

Molemmat runot on kääntänyt Tuomas Anhava. Kokoelmasta Kevään kukat, syksyn kuu. (Otava, Seven, 2011)

Minun vuodestani tippui pois heinäkuu. Elokuu tuli kuitenkin kera superkuun.

Kesäkuu oli myös.

maanantai 11. elokuuta 2014

Agneta Rahikainen - Edith. Runoilijan elämä ja myytti



Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. (Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula) Schildts & Söderströms, 2014. 463 s.

Olin innoissani huomatessani keväällä, että Edith Södergranista on ilmestymässä elämäkerta. Olin aiemmin lukenut Ernst Brunnerin teoksen Edith, joka kerrontatapansa puolesta jätti ilmaan monia kysymyksiä ja olin enemmänä hämmentynyt kuin tyytyväinen sen luettuani. Södergran ei itselleni ole runoilijana koskaan ollut suuressa roolissa, mutta muutamista hänen runoistaan pidän paljon, muun muassa tästä. Sen sijaan Södergran ihmisenä ja hänen elämänsä sekä kulttuurisessa, historiallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa on vaikuttanut kiehtovalta ja siksi tervehdin ilolla uutta suomenkielistä elämäkertaa runoilijasta.

Agneta Rahikaisen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on varsinainen elämäkerta ja toisessa osassa Rahikainen keskittyy avaamaan aikaisemmin syntynyttä myyttistä kuvaa Södergranista ja tässä hän ilmeisesti nojautuu pitkälti väitöskirjansa Poeten och hennes apostlar, en biomytgrafisk analys av Edith Södergranbilden teemoihin.

Rahikainen ei siis pidä itseään ”perinteisenä” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) elämäkerturina vaan paremminkin elämäkerrallisen kerronnan kriittisenä lukijana. Hän on tavallaan ”pakosta” joutunut elämäkerran kirjoittajan rooliin saadakseen luotua uudenlaista kuvaa Södergranista, voidakseen kertoa runoilijan elämäntarinan omin sanoin.Tähän Rahikainen on päätynyt siksi, että hän on Södergrania tutkiessaan kerta toisensa jälkeen törmännyt sekä akateemisessa tutkimuksessa että yleistajuisissa esityksissä Södergranin ensimmäisen elämäkerran kirjoittaneen Gunnar Tideströmin ja Södergranin ystävien, erityisesti Hagar Olssonin ja Emil Diktoniuksen luomiin, Rahikaisen mukaan jossain mielessä vääristyneisiin kuviin runoilijasta. Erityisesti hän kritisoi Tideströmin käyttämää runojen biografista lukutapaa, joka on alistanut Södergranin runouden hänen elämänsä tulkitsemiseen. Olssonin ja muiden Södergranin aikalaisten tulkinnoissa on hänen mukaansa puolestaan korostunut heidän oma asemansa suhteessa Södergraniin ja heidän paikkansa suomenruotsalaisella kirjallisuuden kentällä. Rahikaisen mukaan Södergranin julkisesta kuvasta on näin muotoutunut eräänlainen mytologisoitu kertomus, jota yhä uudet tutkijat ja kirjoittajat ovat uusintaneet. Kirjailijamyytti on Rahikainen määrittämänä yksinkertaistava kuva, jotka vetoaa lukijaan kaunistelemalla, romantisoimalla, dramatisoimalla ja tunteellistamalla. Södergranin myytissä ovat korostuneet hänen keuhkotautinsa ja aikainen kuolemansa, mutta myös hänen kirjallinen neroutensa, köyhyytensä, mielenterveytensä heilahdukset ja syrjäisyytensä kirjallisista keskuksista. 
 
Voidakseen rakentaa Södergranin elämäntarinaa ”puhtaalta pöydältä” Rahikainen tekee linjauksen, että hän nojautuu mahdollisuuksien mukaan pelkästään alkuperäisiin lähteisiin eikä juuri viittaa muiden tutkijoiden tulkintoihin mainitusta aineistosta. Lähtökohta on periaatteessa hyvä, mutta ongelmallinen siinä mielessä, että mitään ”puhdasta pöytää” ei ole. Rahikainen on itse mukana siinä samassa tulkintojen verkostossa kuin aiemmat tutkijat, sillä hän on tutustunut heidän tuotoksiinsa ja jotain tästä tutustumisesta on aivan varmasti jäänyt hänen tietoisuuteensa, ainakin alitajuisesti.

Aikaisempia Södergranista kertovia elämäkertoja lukematta on vaikea sanoa tarkkaan miten paljon Rahikaisen kirjoittama eroaa aikaisemmista. Todennäköisesti ainakin Tideströmiin verrattuna Södergran tulee Rahikaisen kerronnassa esille huomattavasti enemmän aikaansa, kulttuuriinsa ja ympäristöönsä kontekstoituna kuin yksinäisenä runoilijanerona. Rahikainen maalaa esiin Södergranin pietarilaiset, monella tapaa hyvin kosmopoliittiset piirit, samoin kuin hänen parantolamatkansa Keski-Eurooppaan, jossa hän aktiivisesti seurasi eurooppalaista kulttuurielämää ja otti vaikutteita omaan kirjoittamiseensa. Kuvatuksi tulee myös Södergranin kasvaminen kirjoittajaksi ja kirjoittajana ja hänen niukka, mutta monessa mielessä uutta luova tuotantonsa, jonka myötä Södergran nousee modernismin ensi airueksi Suomessa. Rahikainen käsittelee myös Södergranin maailmankatsomuksellisia näkemyksiä, tämän suhdetta Friedrich Nietzscheen ja myöhemmin Rudolf Steineriin ja kristinuskoon. Lisäksi Södergranin sosiaaliset suhteet, ennen kaikkea hänen suhteensa Olssoniin ja Diktoniukseen tulevat valotetuksi kattavasti. Pääosin Rahikaisen luoma kuva Södergranista vaikuttaa relevantilta, mutta jotkin hänen tulkinnoistaan, liittyen esimerkiksi Södergranin käsityksiin naiseudesta ja naisen asemasta, tuntuvat hieman anakronistisilta. Tuskin voidaan puhua mistään Södergranin estetiikkaan liittyvästä naispoliittisesta ohjelmasta. Ainakin itse ymmärrän poliittisen tietoiseksi yritykseksi vaikuttaa vastaanottajan näkemyksiin ja tästä ei nähdäkseni Södergranin tapauksessa kuitenkaan ollut kyse.

Rahikainen kokee lähdeaineiston suppeuden esteenä kattavan elämäkerrallisen kerronnan luomiseksi. Hän valittaa, että keskeisessä lähdemateriaalissa, Södergranin kirjeissä Olssonille, Södergran kirjoittaa sekavasti ja ristiriitaisesti. Rahikaisen mukaan ”[Södergran] ei useinkaan saa aikaan yhtenäistä pohdiskelua vaan sekoittaa iloisesti huomioitaan metafysiikasta ja kollikissoista sikin sokin” ja siksi on mahdotonta luoda kuvaa Södergranin todellisesta persoonasta. Mutta entä jos tämä ristiriitainen, asioista toiseen hyppelehtivä tyyli olikin tärkeä osa runoilijan ”todellista persoonaa”, mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Näkemykseni mukaan mitään ”todellista persoonaa” on mahdoton tavoittaa, oli lähdemateriaali kuinka kattava tahansa. Kysymys on aina tutkijan tulkinnoista.

Rahikainen käyttää paljon tilaa analysoidakseen Södergranin ja Olssonin keskinäistä suhdetta sekä elämäkertaosiossa että kirjan toisessa, myyttejä purkavassa osassa. Hän avaa perusteellisesti naisten välistä suhdetta, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei Rahikainen ihan aina tee Olssonille oikeutta tarkastellessaan asioita pelkästään Södergranin näkökulmasta ja tätä pidän jossain määrin arveluttavana. Selvää on, että Södergranille Olsson oli ainakin uran alussa tärkeä auktoriteetti, tukija ja innostaja, johon hän kohdisti myös muita kuin ammatillisia tunteita. Itse asiassa näiden kahden suhde palautui mieleeni, kun kävin katsomassa elokuvan Violette, joka kertoi tarinaa ranskalaisesta kirjailijasta Violette Leducista, hänen tiestään kirjailijaksi ja Leducin suhteesta Simone de Beauvoiriin. Leducille de Beuvoirista tuli paitsi ammatillinen kannustaja ja tukija, niin myös kiihkeän ja varsin päällekäyvän rakkauden kohde. Simone de Beuvoir puolestaan pyrki pitämään välit ammatillisina ja neutraaleina. Tästä kaksikosta jälkimaailman tietoisuuteen on jäänyt elämään de Beuvoir Leducin painuessa unholaan (no, noustakseen sieltä nyt esiin). Södergranin ja Olssonin suhteessa on käynyt toisinpäin, Olsson on pitkälti unohdettu ainakin kaunokirjailijana, kun taas Södergran kerää jatkuvasti uusia lukijoita. Olsson alkoi vasta Södergranin kuoleman jälkeen suhtautua tähän kiihkeän omistavasti ja pyrki Rahikaisen mukaan monopolisoimaan itselleen Södergranin muiston rakentamisen ja varjelemisen.

Rahikaisen tapa avata Tideströmin ja Olssonin luomia ja muiden, myöhemmin kirjoittaneiden uusintamia myyttejä on kiinnostavaa ja raikastakin ja vertautuu tässä suhteessa hyvin Minna Maijalan tuoreeseen elämäkertaan Minna Canthista. Historian kirjoittaminen, sisältää myös elämäkerrat, perustuu juuri uusien tulkintojen luomiseen ja tuoreiden näkökulmien avaamiseen ja tähän sekä Rahikainen että Maijala hienosti yltävät. Voikin kysyä, tuoko myyteistä puhuminen sinällään mitään uutta, vai kannattaisiko niiden sijasta puhua entiseen malliin vain tulkinnoista, jotka heijastelevat omaa aikaansa ja siinä vallitsevia käsityksiä.

No, välittämättä siitä, puhutaanko myyteistä vai tulkinnoista, niin Rahikaisen kirja tarjosi itselleni paljon ajattelemisen aihetta. Itse asiassa niin paljon, että halusin ostaa kirjan omakseni voidakseni tehdä merkintöjä marginaaleihin. Anti ei liittynyt lopultakaan niinkään Södergraniin, vaikka olikin hyvin mielenkiintoista lukea hänen elämästään ja tuotannostaan, vaan Rahikaisen näkemyksiin elämäkerran rakentumisesta ja entisten tulkintojen kyseenalaistamisesta ja purkamisesta. Mielenkiintoni näihin asioihin kumpuaa tietenkin omasta tekeillä olevasta väitöskirjastani, jossa elämäkerralliset kysymyksenasettelut näyttelevät suurta osaa ja jossa joudun kamppailemaan myös entisten, melko vahvojen tulkintojen kanssa. On vaikeampaa kuin voi kuvitellakaan, saada näitä entisiä näkemyksiä kokonaan pyyhityksi päästään ja siksi asian tiedostaminen ja auki kirjoittaminen on tärkeää, jotta uusia tulkintoja voi syntyä. 

Agneta Rahikaisen teosta on ruodittu myös näissä blogeissa: Leena LumiSinisen linnan kirjastoKirjojen kamarissa ja Kirjojen keskellä

perjantai 1. elokuuta 2014

Helteinen heinäkuu paketissa


Eilen loppunut heinäkuu oli hiljaisin blogissani kautta aikojen, vain viisi postausta, eikä YHTÄÄN puhdasta kirja-arviointia. Osin tätä selittää automatkamme, osin se, että on aika keskittyä muihin asioihin. Mitä on siis tapahtunut lukurintamalla ja vähän muuallakin. Siitä seuraavaksi.


Heinäkuun luetut

Tuossa linkin takaa löytyvässä matkapostauksessa teen lyhyesti selkoa muutamasta matkalla lukeamastani kirjasta, jotka olivat Kate Atkinsonin Elämä elämältä ja Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat. Lisäksi luin jo monta kertaa manitsemani Agneta Rahikaisen Edith Södergran elämäkerran Edith - Runoilijan elämä ja myytti, joka edelleen odottaa arvioitaan. Kirjassa on sen verran pureksittavaa, että en ole oikein löytänyt tarpeeksi aikaa sen selättämiseen. 


Muita heinäkuussa luettuja:

Heidi Köngäs: Jokin sinusta. Otava 2009. 313 s. 
Kirjakauppajankinta.

Jokin sinusta on kirja Margasta ja hänen kahdesta äidistään, sisaruksista Mirjasta ja Soilista. Soili on Margan oikea, biologinen äiti, mutta Mirja on se, jonka Marga tuntee äidikseen. Tilanne aiheuttaa monenlaisia ristiriitoja naisten välille eikä Margakaan pääse helpolla, vaan selvittämättömät asiat seuraavat häntä aikuisuuteen asti. 

Könkään kirja on myös kuvaus suomalaissiirtolaisten elämästä Ruotsissa 1960-luvulla ja niistä ulkopuolisuuden tunteista, joita sekä lapset että aikuiset kokivat kieltä taitamattomina uudessa maassa.

Kertojaääninä kirjassa toimivat Marga, Mirja ja Soili, joiden kautta kerrotut tapahtumat valottuvat monesta eri näkökulmasta. Parhaiten minua puhuttelivat Mirjan osuudet. Hänen pelkonsa lapsen, jonka biologinen äiti hän ei siis ollut, menettämisestä ovat vahvasti kerrottuja. Ajallisesti näissä jaksoissa liikutaan 1950-luvulta 1960-luvun alkuun.

Kirjan toinen osa liikkuu nykyajassa ja aikuisen Margan tunteissa, kun hän saa kuulla, että Soili on kuollut. Vasta tällöin hän joutuu todella pohtimaan niitä ratkaisuja, joita Soili aikanaan teki ja sitä, miten ne häneen vaikuttivat.

Jokin sinusta on sujuva- ja nopealukuinen, mutta ehkä vähän turhan arkisesti kerrottu tarina jättääkseen syvempää muisti-tai tunnejälkeä lukijaan.

Könkään kirjasta voi lukea perusteellisemman arvion esimerkiksi Kiiltomadosta.


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY 2014. 334 s.
Kirjastolaina

Olin talvella WSOY:n kirjailijaillassa, jossa Tommi Kinnunen kertoi kirjastaan. Mielenkiinto heräsi heti, mutta en pitänyt kiirettä kirjan hankkimisella. Helmikuun lopulla Helsingin Sanomissa ilmestyi Antti Majanderin ylistävä arvostelu, joka sai kirjan suosion pomppaamaan taivaisiin. Sama hehkutus kirjan erinomaisuudesta näkyi blogeissa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Noihin aikoihin minäkin laitoin kirjastoon varauksen, mutta monet muut olivat ehtineet ennen minua ja jouduin odottamaan kirjaa aina heinäkuulle saakka. 

En ryhdy ruotimaan tässä teosta sen enempää, sillä kaikki on jo moneen kertaan sanottu muissa lähteissä. Totean vain, että kirja on hienosti rakennettu ja koskettava sisällöltään, mutta ei näistä elementeistä huolimatta päässyt ihan iholleni, kuten esimerkiksi Anni Kytömäen Kultarinta teki. Voi olla, että lukukokemusta heikensi se, että kirjan jännitteen kannalta yksi olennainen seikka oli tiedossani jo ennen lukemista. Näistä huolimatta Kinnunen raivasi tiensä tajuntaani ja on selvää, että häneltä tulen odottamaan lisää loistavia teoksia.

Kattava linkkilista  Neljäntienristeyksen arvioihin löytyy esimerkiksi Luettua elämää -blogista.


Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus 2013. 315 s.
Arvostelukappale kustantajalta.

Sain kirjan jo vuosi sitten ja siitä saakka se on odottanut yöpöydälläni lukemista. En ole mikään kovin innokas dekkarien lukija, ainoastaan Donna Leon ja Leena Lehtolainen ovat aiemmin saaneet minut dekkarien pariin. Jossain vaiheessa Leonit alkoivat kyllästyttää ja olenkin aiheesta avautunut täällä

Kun sitten bloggarina tutuksi tulleelta Vera Valalta ilmestyi Italiaan sijoittuva dekkari, ajattelin, että niistähän saisin Leonille korvaavan sarjan Italia-ikävän iskiessä. Ihan alkuun en ehtinyt, eli hyppäsin suoraan sarjan toiseen osaan ja yhteen lempikaupungeistani eli Roomaan.

Valan etsivä on kaunis, älykäs ja rikas Arianna Bellis, joka pyörittää etsivätoimistoa pikkuserkkunsa kanssa. Hänen menneisyydessään on haamuja, jotka hyppäävät vähän väliä esille myös Ariannan nykypäivään. En lähde tässä kirjan tapahtumia sen kummemmin erittelemään, sillä tästäkin kirjasta löytyy useita blogikirjoituksia, joista yksi mielenkiintoisimmista löytyy kirjan teemaan sopivasti liittyen Assyriologin lifestyle -blogista ja sitä paitsi dekkarien avaaminen on aina vähän arveluttavaa spoilausten pelossa (itse asiassa tuota linkkaamani blogiarviotakin kannattaa lukea varoen, jos haluaa säilyttää jännityksen täydellisenä). 

Kosto ikuisessa kaupungissa oli ihan viihdyttävä, etenkin pidin siitä, että Rooma ja sen paikat olivat hienosti esillä. Toisaalta kirja oli ehkä vähän turhankin "viihdyttävä" tietyssä "chicklitmäisyydessään" ja jossain vaiheessa aloin kaivata komisario Brunettia ja Leonin kirjojen yhteiskunnallisiin ongelmiin tarttuvaa otetta. Luulenkin, että Arianna saa tästä lähtien seikkailla ilman minua. Ehkä seuraan hänen edesottamuksiaan muiden blogeista.


Mitä muuta heinäkuussa

Postauksen kuvat ovat yhtä lukuunottamatta viimeviikkoiselta pikanostalgiareissulta lapsuudenmaisemiini Kauttuan ruukinpuistoon, paperitehtaan kupeeseen, jonka liepeillä asuin ensimmäiset 12 vuottani. Äitini oli mukana ja yhdessä muistelimme menneitä ja etsimme muun muassa umpeen kasvanutta polkua. 

Samalla reissulla olimme Raumalla viettämässä Mustan pitsin yötä ja pääsimme kuuntelemaan uuteen nousukiitoon lähtenyttä Pepe Willbergiä 8-miehisen bändin solistina. Keikalla kuultiin sekä Pepen vanhoja hittejä että uudelta Pepe & Saimaa levyltä tutuiksi tulleita kappaleita. 

Hienoa musiikkia ja mahtavaa, että Pepekin saa vihdoinkin osakseen arvostusta.


Lopuksi vielä elokuvavinkki. Kävin eilen katsomassa aivan mahtavan elämäkertaelokuvan kirjailija Violette Leducista. En ollut aiemmin kuullut Leducista mitään, mutta  tämä elokuva-arvostelu sai minut lähtemään leffaan. Eikä turhaan. Ohjaaja Martin Provost on ohjannut tarinallisesti vahvan ja visuaalisesti näyttävän elokuvan, jossa etenkin Violettea esittänyt Emmanuelle Devos tekee vahvan roolin. 

Elokuvan jälkeen Leduc sekä hänen suhteensa Simone de Beauvoiriin alkoi kiinnostaa kovasti ja myös Leducin tuotanto, jota tosin on melko niukasti suomennettu. Ilmeisesti kuitenkin hänen läpimurtoteoksensa La Bȃtarde on suomennettu nimellä Äpärä. Pitää jatkaa tutkimuksia asian tiimoilta. Jos teistä joku tietää asiasta enemmän, niin mieluusti otan vinkkejä ja kokemuksia vastaan.

Emmanuelle Devos ja Sandrine Kiberlain (Simone de Beauvoir)




Helteinen heinäkuu on nyt kääntynyt elokuun puolelle, mutta lämpö jatkuu yhä. Nautitaan siitä ja kerätään aurinkoenergiaa varastoihin tulevaa talvea varten.

Seuraavaksi yritän palata sen jo surullisenkuuluisaksi tulleen Edith-postauksen kanssa.