maanantai 11. elokuuta 2014

Agneta Rahikainen - Edith. Runoilijan elämä ja myytti



Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. (Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula) Schildts & Söderströms, 2014. 463 s.

Olin innoissani huomatessani keväällä, että Edith Södergranista on ilmestymässä elämäkerta. Olin aiemmin lukenut Ernst Brunnerin teoksen Edith, joka kerrontatapansa puolesta jätti ilmaan monia kysymyksiä ja olin enemmänä hämmentynyt kuin tyytyväinen sen luettuani. Södergran ei itselleni ole runoilijana koskaan ollut suuressa roolissa, mutta muutamista hänen runoistaan pidän paljon, muun muassa tästä. Sen sijaan Södergran ihmisenä ja hänen elämänsä sekä kulttuurisessa, historiallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa on vaikuttanut kiehtovalta ja siksi tervehdin ilolla uutta suomenkielistä elämäkertaa runoilijasta.

Agneta Rahikaisen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on varsinainen elämäkerta ja toisessa osassa Rahikainen keskittyy avaamaan aikaisemmin syntynyttä myyttistä kuvaa Södergranista ja tässä hän ilmeisesti nojautuu pitkälti väitöskirjansa Poeten och hennes apostlar, en biomytgrafisk analys av Edith Södergranbilden teemoihin.

Rahikainen ei siis pidä itseään ”perinteisenä” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) elämäkerturina vaan paremminkin elämäkerrallisen kerronnan kriittisenä lukijana. Hän on tavallaan ”pakosta” joutunut elämäkerran kirjoittajan rooliin saadakseen luotua uudenlaista kuvaa Södergranista, voidakseen kertoa runoilijan elämäntarinan omin sanoin.Tähän Rahikainen on päätynyt siksi, että hän on Södergrania tutkiessaan kerta toisensa jälkeen törmännyt sekä akateemisessa tutkimuksessa että yleistajuisissa esityksissä Södergranin ensimmäisen elämäkerran kirjoittaneen Gunnar Tideströmin ja Södergranin ystävien, erityisesti Hagar Olssonin ja Emil Diktoniuksen luomiin, Rahikaisen mukaan jossain mielessä vääristyneisiin kuviin runoilijasta. Erityisesti hän kritisoi Tideströmin käyttämää runojen biografista lukutapaa, joka on alistanut Södergranin runouden hänen elämänsä tulkitsemiseen. Olssonin ja muiden Södergranin aikalaisten tulkinnoissa on hänen mukaansa puolestaan korostunut heidän oma asemansa suhteessa Södergraniin ja heidän paikkansa suomenruotsalaisella kirjallisuuden kentällä. Rahikaisen mukaan Södergranin julkisesta kuvasta on näin muotoutunut eräänlainen mytologisoitu kertomus, jota yhä uudet tutkijat ja kirjoittajat ovat uusintaneet. Kirjailijamyytti on Rahikainen määrittämänä yksinkertaistava kuva, jotka vetoaa lukijaan kaunistelemalla, romantisoimalla, dramatisoimalla ja tunteellistamalla. Södergranin myytissä ovat korostuneet hänen keuhkotautinsa ja aikainen kuolemansa, mutta myös hänen kirjallinen neroutensa, köyhyytensä, mielenterveytensä heilahdukset ja syrjäisyytensä kirjallisista keskuksista. 
 
Voidakseen rakentaa Södergranin elämäntarinaa ”puhtaalta pöydältä” Rahikainen tekee linjauksen, että hän nojautuu mahdollisuuksien mukaan pelkästään alkuperäisiin lähteisiin eikä juuri viittaa muiden tutkijoiden tulkintoihin mainitusta aineistosta. Lähtökohta on periaatteessa hyvä, mutta ongelmallinen siinä mielessä, että mitään ”puhdasta pöytää” ei ole. Rahikainen on itse mukana siinä samassa tulkintojen verkostossa kuin aiemmat tutkijat, sillä hän on tutustunut heidän tuotoksiinsa ja jotain tästä tutustumisesta on aivan varmasti jäänyt hänen tietoisuuteensa, ainakin alitajuisesti.

Aikaisempia Södergranista kertovia elämäkertoja lukematta on vaikea sanoa tarkkaan miten paljon Rahikaisen kirjoittama eroaa aikaisemmista. Todennäköisesti ainakin Tideströmiin verrattuna Södergran tulee Rahikaisen kerronnassa esille huomattavasti enemmän aikaansa, kulttuuriinsa ja ympäristöönsä kontekstoituna kuin yksinäisenä runoilijanerona. Rahikainen maalaa esiin Södergranin pietarilaiset, monella tapaa hyvin kosmopoliittiset piirit, samoin kuin hänen parantolamatkansa Keski-Eurooppaan, jossa hän aktiivisesti seurasi eurooppalaista kulttuurielämää ja otti vaikutteita omaan kirjoittamiseensa. Kuvatuksi tulee myös Södergranin kasvaminen kirjoittajaksi ja kirjoittajana ja hänen niukka, mutta monessa mielessä uutta luova tuotantonsa, jonka myötä Södergran nousee modernismin ensi airueksi Suomessa. Rahikainen käsittelee myös Södergranin maailmankatsomuksellisia näkemyksiä, tämän suhdetta Friedrich Nietzscheen ja myöhemmin Rudolf Steineriin ja kristinuskoon. Lisäksi Södergranin sosiaaliset suhteet, ennen kaikkea hänen suhteensa Olssoniin ja Diktoniukseen tulevat valotetuksi kattavasti. Pääosin Rahikaisen luoma kuva Södergranista vaikuttaa relevantilta, mutta jotkin hänen tulkinnoistaan, liittyen esimerkiksi Södergranin käsityksiin naiseudesta ja naisen asemasta, tuntuvat hieman anakronistisilta. Tuskin voidaan puhua mistään Södergranin estetiikkaan liittyvästä naispoliittisesta ohjelmasta. Ainakin itse ymmärrän poliittisen tietoiseksi yritykseksi vaikuttaa vastaanottajan näkemyksiin ja tästä ei nähdäkseni Södergranin tapauksessa kuitenkaan ollut kyse.

Rahikainen kokee lähdeaineiston suppeuden esteenä kattavan elämäkerrallisen kerronnan luomiseksi. Hän valittaa, että keskeisessä lähdemateriaalissa, Södergranin kirjeissä Olssonille, Södergran kirjoittaa sekavasti ja ristiriitaisesti. Rahikaisen mukaan ”[Södergran] ei useinkaan saa aikaan yhtenäistä pohdiskelua vaan sekoittaa iloisesti huomioitaan metafysiikasta ja kollikissoista sikin sokin” ja siksi on mahdotonta luoda kuvaa Södergranin todellisesta persoonasta. Mutta entä jos tämä ristiriitainen, asioista toiseen hyppelehtivä tyyli olikin tärkeä osa runoilijan ”todellista persoonaa”, mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Näkemykseni mukaan mitään ”todellista persoonaa” on mahdoton tavoittaa, oli lähdemateriaali kuinka kattava tahansa. Kysymys on aina tutkijan tulkinnoista.

Rahikainen käyttää paljon tilaa analysoidakseen Södergranin ja Olssonin keskinäistä suhdetta sekä elämäkertaosiossa että kirjan toisessa, myyttejä purkavassa osassa. Hän avaa perusteellisesti naisten välistä suhdetta, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei Rahikainen ihan aina tee Olssonille oikeutta tarkastellessaan asioita pelkästään Södergranin näkökulmasta ja tätä pidän jossain määrin arveluttavana. Selvää on, että Södergranille Olsson oli ainakin uran alussa tärkeä auktoriteetti, tukija ja innostaja, johon hän kohdisti myös muita kuin ammatillisia tunteita. Itse asiassa näiden kahden suhde palautui mieleeni, kun kävin katsomassa elokuvan Violette, joka kertoi tarinaa ranskalaisesta kirjailijasta Violette Leducista, hänen tiestään kirjailijaksi ja Leducin suhteesta Simone de Beauvoiriin. Leducille de Beuvoirista tuli paitsi ammatillinen kannustaja ja tukija, niin myös kiihkeän ja varsin päällekäyvän rakkauden kohde. Simone de Beuvoir puolestaan pyrki pitämään välit ammatillisina ja neutraaleina. Tästä kaksikosta jälkimaailman tietoisuuteen on jäänyt elämään de Beuvoir Leducin painuessa unholaan (no, noustakseen sieltä nyt esiin). Södergranin ja Olssonin suhteessa on käynyt toisinpäin, Olsson on pitkälti unohdettu ainakin kaunokirjailijana, kun taas Södergran kerää jatkuvasti uusia lukijoita. Olsson alkoi vasta Södergranin kuoleman jälkeen suhtautua tähän kiihkeän omistavasti ja pyrki Rahikaisen mukaan monopolisoimaan itselleen Södergranin muiston rakentamisen ja varjelemisen.

Rahikaisen tapa avata Tideströmin ja Olssonin luomia ja muiden, myöhemmin kirjoittaneiden uusintamia myyttejä on kiinnostavaa ja raikastakin ja vertautuu tässä suhteessa hyvin Minna Maijalan tuoreeseen elämäkertaan Minna Canthista. Historian kirjoittaminen, sisältää myös elämäkerrat, perustuu juuri uusien tulkintojen luomiseen ja tuoreiden näkökulmien avaamiseen ja tähän sekä Rahikainen että Maijala hienosti yltävät. Voikin kysyä, tuoko myyteistä puhuminen sinällään mitään uutta, vai kannattaisiko niiden sijasta puhua entiseen malliin vain tulkinnoista, jotka heijastelevat omaa aikaansa ja siinä vallitsevia käsityksiä.

No, välittämättä siitä, puhutaanko myyteistä vai tulkinnoista, niin Rahikaisen kirja tarjosi itselleni paljon ajattelemisen aihetta. Itse asiassa niin paljon, että halusin ostaa kirjan omakseni voidakseni tehdä merkintöjä marginaaleihin. Anti ei liittynyt lopultakaan niinkään Södergraniin, vaikka olikin hyvin mielenkiintoista lukea hänen elämästään ja tuotannostaan, vaan Rahikaisen näkemyksiin elämäkerran rakentumisesta ja entisten tulkintojen kyseenalaistamisesta ja purkamisesta. Mielenkiintoni näihin asioihin kumpuaa tietenkin omasta tekeillä olevasta väitöskirjastani, jossa elämäkerralliset kysymyksenasettelut näyttelevät suurta osaa ja jossa joudun kamppailemaan myös entisten, melko vahvojen tulkintojen kanssa. On vaikeampaa kuin voi kuvitellakaan, saada näitä entisiä näkemyksiä kokonaan pyyhityksi päästään ja siksi asian tiedostaminen ja auki kirjoittaminen on tärkeää, jotta uusia tulkintoja voi syntyä. 

Agneta Rahikaisen teosta on ruodittu myös näissä blogeissa: Leena LumiSinisen linnan kirjastoKirjojen kamarissa ja Kirjojen keskellä

16 kommenttia:

  1. Olipas mukava lukea oivaltavia pohdintojasi Rahikaisen kirjasta. Näkee, että olet miettinyt ja tarkastellut paljon elämäkerran tuottamiseen liittyviä kysymyksiä. Itse en ole kirjaa vielä lukenut (ostin kirjan viime viikolla itselleni), joten sikäli en vielä osaa sanoa mitään itse kirjasta, mutta pidin kovasti tästä sinun kirjoituksestasi! Mm. kysymykset siitä, lähdetäänkö tulkintoja koskaan muodostamaan puhtaalta pöydältä tai miksi aiempien tulkintojen tunteminen ja auki kirjoittaminen on tärkeää, ovat hyvin kiinnostavia ja tärkeitä. Entistä kiinnostuneempana odotan väitöskirjaasi! Ja tokihan odotan myös mielenkiinnolla Rahikaisen kirjan lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustikkakummun Anna, kiva kuulla, että pidit.Onhan tuota elämäkerrallista kirjoittamista tullut pohdittua puolelta jos toiselta. Rahikaisen kirja oli piristävä kriittisyydessään. Pidin siitä, vaikka siitä löytyi kritisoitavaakin (mistä ei löytyisi).

      Toivottavasti Edith- kirja on sinullekin antoisa.

      Poista
  2. Loistava postaus ja varmasti hyvä elämänkerta (en ole lukenut).

    Luin kesällä 2012 Brunnerin teoksen ja se jätti paljon kysymyksiä. Luin samaan aikaan Södergranin kokoelmaa suomeksi, mutta etsin vastaavat runot ruotsiksi ja se oli kyllä avartava kokemus, vaikka käännöksessä ei ollut moittimista.

    Loistavat L. Onerva ja Eino Leino olivat "klassisia" runoilijoita, mutta Södergranin vaikutus modernilla puolella on ollut aikaansa edellä, ne ovat erittäin ilmaisuvoimaisia edelleen både svenska och finska, joten uusille elämänkerroille on varmasti tilausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke. Suosittelen kyllä Rahikaisen kirjan lukemista sinulle, varsinkin tuon Brunnerin kirjan jälkeen se varmaan avaa monia asioita Södergranista.
      Ilmaisuvoimainen on hyvä sana kuvaamaan Södergranin runoutta, joka minulle on tuttua pelkästään suomeksi.

      Poista
  3. Todella hieno kirjoitus Jaana. Pidän tavastasi kyseenalaistaa Rahikaisen myytinpurkua. Kontekstit ovat kaikkialla, eikä mitään sinänsä puhtaita pöytiä oikein voi olla.

    Minulle Hagar Olsson on hyvin rakas ja tulee aina olemaankin,joten en oikein tiedä, miten päin saattaisin tätä teosta lukea. Roger Holmström on kirjoittanut kaksiosaisen elämäkerran Olssonista - satutko muistamaan mainitseeko Rahikainen sitä ollenkaan? Itse tosin olen lukenut siitä vain ensimmäisen osan Hagar Olsson och den öppna horisonten (1993) ja siitäkin on jo aikaa, mutta päällimmäisin muistikuvani on, että Olsson pyrki edistämään Södergranin kirjallisia pyrkimyksiä ja julkaisemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu.

      Minulle Olsson on melko vieras. Hänen nimensä kyllä vilahtelee usein erilaisissa yleisesityksissä koskien 1920-30-lukujen kulttuurielämää, mutta hänen omaan tuotantoonsa en ole paneutunut.

      Kyllä Rahikainen oli Holmströmiin tutustunut ja omakin mielenkiintoni Hagaria kohtaan heräsi ja mietin tuon elämäkerran lukemista (jos vain joskus olisi aikaa)

      Poista
  4. Ei voi olla mitään "puhdasta pöytää" tai "todellista persoonaa" kun kyseessä on Edith Södergran. Olemme kaikki yhtä subjektiivisia suhteessa runoilijaamme, valitsemme niitä tulkintoja, joista ehkä pidämme joko tietoisesti tai tiedostamattamme.

    Uskon, kuten sinäkin, että Edithin mieli 'hyppelehti', siinä ei sinänsä mitään erikoista. Rahikainen kuitenkin uskalsi kosketella niitäkin tapahtumia Södergranin elämässä, joista minä en ollut kuullutkaan, vaikka olen lukenut kaiken hänestä mitä olen irti saanut. Nyt jää sitten kunkin lukijan tehtäväksi jälleen koota henkilökohtainen "Edith-palapelinsä" uudelleen ja valita ne palat, joihin katsoo voivansa uskoa - tai joihin haluaa uskoa.

    Hieno kirjoitus, Jaana! Minä en saa ikinä kylläksenki mistään, mikä koskettaa Sderggrania, joten tullenemme kokemaan vielä muitakin tulkintoja. Itselleni Rahikaisen teos on vakuuttava, vaikka olisin niin toivonut, että joku siinä ei olisikaan koskaan ollut totta. Edithin tähden.

    ***

    Jokken mainitsema Brunnerin teos Edith herätti aikanaan kovan kohun, mutta tavallaan teosta on vähätelty sen vahvan fiktiivisen otteen tähden. Itselleni Brunnerin teos tarjosi myös sitä Edithin rempseyttä ja iloa, jota olisin niin toivonut hänellä myös olleen, joskin myös rankan lopun.

    Mitä tulee Olssoniin, niin edelleenkin uskon, että hän halusi vain tukea Edithin kirjallista työtä ilman sitä kaikkea muuta, jota Edith mitä ilmeisemmin kaipasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena kiitos!

      Ylipäätään ei löydy puhdasta pöytää tai todellista persoonaa, kun puhutaan elämäkerrallisesta tutkimuksesta kohdistui se sitten Södergraniin tai johonkin toiseen.

      Uskon, että Rahikainen pystyi omalla otteellaan tuomaan uutta Södergran-tutkimukseen, mutta niin se pitääkin olla, kun näkökulmaa käännetään uuteen asentoon. Ja toden totta, lopultahan me luomme itse kuvamme lukemastamme ja omaksumme siitä ne mielenkiintoisimmat ja meitä lähinnä olevat asiat.

      Brunner ei oikein minulle avutunut, johtuen ehkä siitä, että taustatietoni olivat melko pinnallisia. Voi olla, että se nyt Rahikaisen kirjan jälkeen uppoaisi paremmin.

      Poista
    2. Brunnerin teos ei ehkä ole sinulle tarpeeksi analyyttinen, vaan se on erittäin rohkea kuvaus siitä, mitä Edith myös saattoi olla. Eihän hän aina ollut köyhä ja sairas, joka vain kaipasi Olssonin perään. On mutamia muitakin kirjoja, mutta Brunner on jäänyt mieleeni ja on hyllyssäni. Olen tainnut lukea sen jo muutamaan kertaankin.

      Poista
    3. Leena, kysymys ei liene analyyttisyydestä vaan siitä, että en tiennyt tarpeeksi Södergranista, jotta olisin pysysnyt Brunnerin vuolaan juoksutuksen perässä. Voi olla, että kirja nyt Rahikaisen jälkeen avautuisi uudella tavalla.

      Poista
  5. Ihanaa! Odotinkin sinulta hienoa ja pohdiskelevaa kirjoitusta, ja juuri sellainen tuli :) Olet aivan oikeassa tuossa, ettei mitään ”puhdasta pöytää” oikeastaan koskaan ole – kaikki rakentuu aina vanhan pohjalle, tahtoipa tai ei. Totta on minustakin myös tuo, ettei mitään ”todellista persoonaa” ole lopulta koskaan mahdollista tavoittaa – myös elämäkertoihin ym. kirjoitetut persoonat ovat aina kuitenkin vain tulkintoja, koska toisen mieleen ei pääse.

    Tämä tosiaan vertautuu myytinpurkamisessaan tuohon Maijalan Canth-elämäkertaan. Jotenkin tämä kuitenkin purki minusta jotakin myös hivenen liikaa, kun taas Maijalan teoksessa purkaminen tuntui perustellummalta. Liekö vain omia ennakkoasenteitani ja haluani nähdä nämä kaksi kirjailijaa – Södergran ja Canth – sellaisina kuin tahdon, yhden katselijan ja tulkitsijan näkökulmasta? Toki tässäkin silti oli myös paljon sellaista, minkä minäkin voin ottaa vastaan uutena totena.

    Minullekin tämä teos oli äärettömän antoisa – viritti paljon ajatuksia sekä Södergranista että elämäkertakirjoittamisesta. Tuli mieleen myös se, kuinka Maijala sanoi, että aikaisempiakin elämäkertoja voidaan lukea kriittisesti historiallisina kerrostumina – niinpä ehkä nämä uudetkin elämäkerrat asettuvat jo olemassa olevien kerrosten jatkoksi, kuvastavat oman aikamme tapaa kirjoittaa elämäkertoja.

    Ja tuo väitöskirja-aiheesi kuulostaa todella mielenkiintoiselta! Täytynee aikanaan lukea :) Iloa ja voimia puurtamiseen!

    Kiitos hienosta kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitos!

      Olen samaa mieltä, että Rahikainen vähän innostui liikaa ja välillä meni melkoisen reippaasti ylitulkinnan puolelle. Myös minä pidin Maijalan rauhallisesta, mutta silti tiukan analyyttisestä otteesta enemmän. Mutta oli Rahikainenkin antoisa. Hän sai jotenkin lukijan miettimään ja pohtimaan ja ehkä vähän väittelemäänkin kanssaan ja se oli hauskaa. Ainakin minulla sivujen reunaan ilmestyi vähän väliä huomautuksia tai ainakin kysymys- tai huutomerkkejä. On hauskaa, kun omaan kirjaan voi merkkailla huomioitaan :)

      Kiitos myös väikkäritoivotuksista. Nyt tuntuu olevan puhtia ihan toisella tavalla kuin viime syksynä (tauko teki hyvää), joten eiköhän se sieltä aikanaan valmistu.

      Poista
  6. Niin, "puhtaalta pöydältä" kirjoittaminen on erittäin vaikeaa silloin kun kohdehenkilöstä on jo useita elämäkertoja -- silloin pakostakin haluaa kertoa jotain muuta, avata uusia näkökulmia ja siten nuo aikaisemmatkin vaikuttavat jo paljon tekstiisi.
    Minäkin olen kiinnostunut tästä, saa nähdä milloin ehdin paneutua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, toivottavasti saat kirjan luettavaksi. Olisi kiva kuulla sinunkin mielipiteitäsi siitä.

      Poista
    2. Hieno analyysi kirjasta! Laitoin linkin tähän postaukseesi blogiini, saavat blogiini eksyvät laadukasta luettavaa. Itse kirjoitin kyllä hiukan eri asiastakin, pääasiassa kahdesta löytämästäni ES:ää koskevasta venäläisartikkelista.

      Poista
    3. Kiitos Sokea kana! Kuulostaa mielenkiintoiselta tuo sinun lähstymistapasi, pitää tulla piipahtamaan blogissasi.

      Poista