lauantai 30. elokuuta 2014

Tellervo Krogerus: Sanottu.Tehty. Matti Kuusen elämä 1914-1998




Tellervo Krogerus: Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998. Siltala 2014. 856 (!) s.

Lähden liikkeelle siitä, että ennen Krogeruksen elämäkerran lukemista minulla ei ollut kovin tarkkaa näkemystä siitä, kuka oli Matti Kuusi. Nimi oli tuttu, mutta paljon sen enempää en tiennyt. Yleensä kun tartun johonkin elämäkertaan, minulla on ainakin jonkinlainen käsitys siitä kenestä ja millaisesta ihmisestä tulen lukemaan. Nyt ei ollut. Miksi sitten nappasin Krogeruksen jättimäisen opuksen kirjaston uutuushyllystä? Syynä on tämä Hesarissa ilmestynyt Pekka Tarkan arvostelu, jossa hän tituleeraa Krogerusta ”humanististen taitojen jonglööriksi”, joka kepeästi pitää kaikki Kuusen elämään liittyvät ”pallot ilmassa”. Tartuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että minua kiinnosti miten nämä ”pallot pysyvät ilmassa”. Miten elämäkerturi pystyy hallitsemaan valtavan tekstimassan erityyppistä materiaalia, joka Kuusen jäämistöstä ja erilaisista julkaisuista löytyy. Palaan huomioihini tästä myöhemmin, mutta nyt muutama sana elämäkerran kohteesta, Matti Kuusesta.

Matti Kuusi, vanhan kulttuurisuvun kasvatti, oli monitahoinen julkinen vaikuttaja useassa eri roolissa. Hänen tärkein vaikutusvälineensä oli kynä, joka antoi sekä mahdollisuuden julkiseen keskusteluun että toi leivän perheen pöytään. Kirjoittajan ura alkoi jo lapsuudessa, jolloin syntyi tekstejä perhelehteen. Yliopistossa hän valitsi pääainekseen kirjallisuuden, joka tosin myöhemmin vaihtui kansanrunoudentutkimukseen. Kirjallisuudenopiskelijana hän kirjoitti itsekin runoja ja sai julkaistua kaksi runokokoelmaa. Yliopistoaika vei hänet Akateemiseen Karjala - seuraan, jonka riveissä hän toimi sekä puhujana että kirjoittajana, erityisenä sydämen asianaan maanpuolustustyö. Jatkosodassa hän valistusupseerina toimitti muun muassa kenttälehteä, jonka tärkein tehtävä oli rykmentin me-hengen ylläpitäminen ja sitä kautta puolustustahdon lujittaminen. Sota-aikana alkoi myös hahmottua väitöskirjaidea, mutta lopullisesti kansanrunouden alaan kuuluva väitöskirja valmistui 1949. Tutkimustyönsä ohella hän kirjoitti lehtitekstejä ja hänen keskeisimpiä foorumeitaan tällä alalla olivat Kansan Kuvalehti, Uusi Suomi, Suomalainen Suomi ja Suomen Kuvalehti. Tässä työssään hän piti itseään eräänlaisena kansakunnan unilukkarina, jonka tehtävänä oli herättää keskustelua kansakuntaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevista ajankohtaisista kysymyksistä. Väitöskirjan valmistumisen myötä Kuusi kiinnittyi myös yliopistoon ja vuonna 1959 hänet nimitettiin Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professoriksi oppi-isänsä Martti Haavion jälkeen. Kuusi jatkoi vaikuttajan roolissa lähes elämänsä loppuun saakka ja hänen aihekirjonsa oli laaja ja moneen suuntaan rönsyävä.

Krogeruksen elämäkerta on pohjaltaan kronologinen, mutta jonkin verran hän tekee myös erilaisia temaattisia katsauksia Kuusen elämään ja ajatteluun ottaen käsittelyyn muun muassa hänen verkostonsa ja maailmankuvansa ja siihen liittyvät arvot. Pääosin fokus on Kuusen elämän julkisessa puolessa, kuten niin usein tapana on Kuusen tapaisten vaikuttajamiesten elämäkerroissa. Tosin tällaisena Kuusi taisi itsekin itsensä pitkälti kokea. Pienet häivähdykset kotielämästä tuovat esiin etäisen, työhönsä uppoutuneen miehen.

Kuten edellä on tullut ilmi Kuusi oli erittäin tuottelias kirjoittaja, jolta on jäänyt valtavat määrät julkista aineistoa, johon sisältyy myös Kuusen omaelämäkerrallisia julkaisuja. Hän oli myös arkistomies henkeen ja vereen ja tässä ominaisuudessa hän talletti huolellisesti oman elämänsä dokumentteja, kuten kirjeenvaihtoaan. Arkistointi-innokkuuteen vaikutti tietoisuus omasta julkisesta roolista ja kirjeiden kulttuurihistoriallisesta merkityksestä.

Kirjansa alkusanoissa Krogerus toteaa, että ”Matti Kuusi oli itse oman elämänsä paras asiantuntija” ja että ”arkistoaineksen paisumista nykyiseen laajuuteensa ohjasi Kuusen tarve valaista, ei pimittää”. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että ”on oltava varuillaan: taiteilija - ja propagandisti - Kuusessa ohjasi valikoimaan ja tyylittelemään asioita. Hän oli myös ovela harhauttaja ja oman integriteettinsä - tarvittaessa muidenkin - johdonmukainen suojelija.”. Krogeruksen pyrkimys välttää nämä tutkimukselliset karikot on ulottaa katseensa laajemmalle ja tuoda Kuusi esiin erilaisissa rooleissaan ja verkostoissaan mahdollisimman tarkkaan ja yksityiskohtaisesti. Hän on tunnollisesti ja lukenut Kuusen tuotannon ja asettelee sen asiayhteyksiinsä ja luo näin erilaisia kokonaisuuksia Kuusen uran varrelta. Krogeruksen menetelmä toimii siinä mielessä, että pienempiin osiin jaoteltuna valtava arkistoaines on hallittavissa ja näin tutkija saa pidettyä ne edellä mainitut pallot ilmassa. Ainoa ongelma on ehkä se, että tämä menetelmä paisuttaa elämäkertaa sivumäärällisesti melkoisiin mittoihin, sillä mukaan tulee väistämättäkin ainesta, joka ei elämäkerrallisesti ole aina kovin relevanttia.  Lukijalle tämä on melko raskasta ja täytyy myöntää, että minä en ainakaan jaksanut, toisin kuin Erkki Tuomioja, kahlata teosta sivu sivulta, vaan jätin melko surutta omasta näkökulmastani mielenkiinnottomia lukuja lukematta. Toisaalta elämäkerturina Krogerus on kuitenkin saanut Kuusen elämän mahtumaan yhden kirjan sivuille eikä ole käynyt niin kuin esimerkiksi toiselle yliopistomiehelle, tuotteliaalle kirjoittajalle ja oman elämänsä arkistoijalle Matti Klingelle, joka ei omaelämäkerrassaan pystynyt käsittelemään kuin parikymmentä vuotta per kirja suurin piirtein samoissa sivumäärissä kuin mitä Krogerus käyttää Kuusen koko elämän kertomiseen. Kahlasin aikoinani Klingen omaelämäkerrallisen sarjan ensimmäisen osan Kadonnutta aikaa löytämässä, mutta luulen, että tänä syksynä ilmestyvä toinen osa jää lukematta. Rajaamisen taito on vaikea taito, jonka kanssa jokainen elämäkerran kirjoittaja joutuu kamppailemaan.

Kuusen elämäkerrassa minua kiinnostivat eniten ne luvut, joissa Krogerus pureutui muun muassa Kuusen maailmankuvaan, elämänarvoihin ja verkostoihin eli toisin sanoen erilaiset temaattiset kokonaisuudet, joissa kirjoittajan analyysi oli aika ajoin oikein oivaltavaa ja Kuusen persoonaa ja elämäntyötä avaavaa. Myös Kuusen vahvasti fennomaaninen perhetausta ja hänen AKS-vuotensa olivat mielenkiintoisia, tosin pieni epäilys jäi sen suhteen, että elämäkerturi pyrki vähän pehmentelemään isänmaallisen nuorukaisen kiihkoa.


Kaiken kaikkiaan Kuusen elämäkerta oli päähenkilönsä ohella mielenkiintoinen sukellus suomalaiseen 1900-luvun kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen, poliittiseen keskusteluun. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti