tiistai 30. syyskuuta 2014

Sähäkkä syyskuu ja vuosi kuvina


Vuosi kuvina haasteessaa ollaan nyt viimeisessä kuvassa. Täytyy myöntää, että loppua kohti haaste vähän menetti viehätystään ja kuvaamisen muistaminen, tai ainakin kuvien siirtäminen blogiin, on ollut vaikeaa. En nyt yhdistä kaikkia vuoden aikana otettuja kuvia samaan postaukseen kuten alunperin ajattelin, mutta linkkejä pitkin voi vuodenkiertoa seurata. Elokuussa oli tällaista.


Nyt kulunut syyskuu on ilmojensa puolesta ollut mitä kaunein. On ollut lämpimiä päiviä, jolloin aurinko on hellinnyt melkein kesäiseen tapaan. Kaikesta kesäisyydestä huolimatta syksy kuitenkin on tulossa ja sen huomaa muuttuneesta valosta, sänkipelloista, pikkuhiljaa värittyvistä puista ja alas putoavista lehdistä.



Syyskuu on ollut myös hyvin tapahtumarikas ja vähän kiireinenkin. Tapahtumista ovat pitäneet huolen kuun alussa juhlitut synttärini, Istanbulin-reissu ja hautajaiset, joiden tiimoilta vietettiin pari päivää Raumalla. Lisäksi kaikenlaiset  ylimääräiset pienet menot ovat rikkoneet päivärytmiäni. Näiden ohella on pitänyt rustata apuraha-anomusta Koneen säätiölle ja tarkistaa artikkelin oikovedoksia. Artikkelini tulee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan teokseen Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus, jonka ilmestymistä odotan innolla. Kirjassa biografista tutkimusta avataan usesta eri suunnasta tapaustutkimusten avulla. Suomalaisten tutkijoiden lisäksi kirjoittajina on tutkijoita myös muista Pohjoismaista.


Lukenutkin olen paljon, mutta pääasiassa tutkimuskirjallisuutta. Vapaa-ajan lukeminen on jäänyt säälittävän vähälle. Onneksi sentään kuun alussa sain luettua yhden kirjavuoteni odotetuimmista teoksista eli Sirpa Kähkösen Graniittimiehen, joka oli juuri niin upea kuin etukäteen kuvittelinkin. Lisäksi luin Istanbuliin lähdön alla Antti Tuurin Bosbor Expressin, josta kirjoitin muutaman sanan Istanbul-postauksessani. Reissulla aloittamani Pamukin Istanbul on edelleen vaiheessa ja etenee aika nihkeästi. Luen sitä aina iltaisin ennen nukahtamista ja kovin montaa sivua en kerralla pääse eteenpäin. Viime viikolla lukaisin hyllyyn unohtuneen Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidon, joka oli tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän teos. Minuun Härkösen huumori iskee kyllä ihan kybällä ja tirskahtelin hänen juttukokoelmalleen ja välillä nyökyttelin, että näinhän asia tosiaankin on. Kirjan aiheet liikkuvat ihmisten välisten kanssakäymisen erilaisissa kiemuroissa ja tyyli on suorasukaisen liioitteleva ja yleistävä. Mutta tämän tyyppiseen kokoelmaan valittu tyyli sopii. Kuten Härkönen toteaa: Nyt ehkä yleistin. Elätän sillä itseni. ja vähän myöhemmin: Nyt liioittelin. Elätän silläkin itseni. (TPT, s. 77)

Toivon tosiaan, että lokakuusta tulee parempi lukukuukausi. Ainakin kirjamessukuukausi siitä tulee. Messuja on niin Turussa kuin Helsingissäkin ja ainakin Helsingissä aion olla läsnä. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää. Nyt kutsuvat päivän työt.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pari pientä limerikkiä



On Porvoo vienyt tämän akan sydämen
täältä koskaan pois muuta en.

Kujilla vanhan kaupungin
voi tuntea hengen Runebergin

Herran rinnalla myös Fredrikan näen.



Istabul on ihmeellinen
tuo kaupunki välillä idän ja lännen.

Rinta rinnan siellä kauneus ja rumuus
käsi kädessä herkkyys ja karuus.

Makumaailmansa vei mukanaan kielen.

Sain ihanilta blogikollegoilta Kirjojen kamarin Katjalta ja Millaisen elämän Millalta limerikki-haasteen, joka on alunperin lähtöisin Opuscolo-blogista. Vähän toivoin, ettei nakki minulle napsahtaisi, sillä en oikein ole runoilijatyyppiä. No, kummasti sitä kuitenkin alkoi kelailla värssyjä, kun haastetuksi tulin. Lopulta sainkin kokoon kaksi limerikkiä, Istanbulista ja Porvoosta. Vaatimattomat tekeleeni ovat luettavissa yläpuolella. Ehkä ne eivät sinällään ole limerikin hengen mukaisia, mutta pidettäköön niitä vaikka oodeina kahdelle ihanalle, mutta keskenään niin erilaiselle kaupungille.

Istanbul-limerikki on omistettu Katjalle, joka aprikoi, voisiko Istanbul saada limerikkisuoneni pulppuilemaan. Porvoo-limerikki puolestaan Millalle, jonka kanssa jaamme rakkauden ihanaan kotikaupunkiimme. Kiitos molemmille haasteesta! Itse haastan runoilemaan Heidin ja Booksyn.

Tässä haasteen säännöt kopioituna Opuscolo-blogista:

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)


4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Ihmeellinen Istanbul


Pitkä viikonloppu Istanbulissa, tuossa idän ja lännen risteyskohdassa, on nyt ohi ja mieli on haikea. Olisin hyvin voinut olla kaupungissa pidempäänkin, ainakin niin kauan,että olisin ehtinyt kaupunkiin tutustumisen rinnalla lukea loppuun Orhan Pamukin muistelmateoksen Istanbul (Tammi, 2004), jossa kaupungissa koko ikänsä asunut kirjailija kirjoittaa itsensä ja perheensä kaupunkiin, jota rakastaa. Aion kyllä lukea kirjan loppuun kotona, mutta kirjan lukemisessa autenttisessa ympäristössä oli jotain taikaa. Kaupunki ja kirja tulivat lähemmäksi toisiaan ja lukijana pystyin paremmin aistimaan sen, mistä Pamuk kirjoittaa. Erityisesti kosketti se, miten Pamuk kuvailee kaupunkia surun läpi nähtynä. Matkalijan kokema suru, vaikka kaupunki olisi hänet lumonnutkin, on kuitenkin erilaista kuin se, jota Pamuk kuvailee aitona istanbulilaisena:
"Kun todella aistii tämän tunteen ja nämä maisemat, kolkat ja ihmiset, jotka levittävät sitä kaupunkiin, kun todella oppii tuntemaan ne, voi tietyn pisteen jälkeen katsoa kaupunkia mistä päin tahansa ja huomata, kuinka suru paljastaa itsensä niin että sen voi nähdä maisemassa ja ihmisissä samalla tavalla kuin huurun, joka alkaa liikehtiä aavistuksenomaisesti Bosborin vesillä kylminä talviaamuina, kun aurinko äkkiä tulee esiin. ( Istanbul, s. 137)


Ennen matkaamme luin Antti Tuurin matkakirjan Bosbor Express (Otava, 2013). Tuuri matkusti junalla Istanbuliin kirjallisuusfestivaaleille ja kertoo kirjassaan paitsi junamatkastaan, niin myös kokemuksistaan Istanbulissa. Tuurin tiivis, lakoninen kerronta poikkeaa tyystin Pamukin maalailevasta tyylistä. Tuurille kaupunki näyttäytyy kieltä osaamattoman turistin näkökulmasta ja on ehkä siksi lähempänä sitä, miten minäkin kaupungin koin, samoin Tuurin tapa kävella ilman sen tarkempia päämääriä ja aistia ja katsella kaupungin tunnelmaa on myös minulle mieluista. Toki jokaisella matkalla on aina jokin "virallinenkin" käyntikohde, mutta pääasiassa nautin eniten siitä, kun voi vain kuljeskella ja katsoa. 


Meidän matkaamme kuului käynti Hagia Sofiassa, jossa saimme oppaaksemme Kreikan ja Rooman historiaa opiskelleen miehen, joka tarinoi meille Hagia Sofian historiaa enemmän uskontojen historiasta, joka oli omalla tavallaan mielenkiintoisempaa kuin jos hän olisi pysyttäytynyt vain rakennuksen historiassa ja arkkitehtonisissa yksityiskohdissa. 






Matkasimme myös lautalla Aasian puolelle, Üsküdariin, jossa kuljailimme paikallisten joukossa rantaa pitkin, ostimme rinkeleitä katukauppiailta ja kurkistelimme kirjakojuihin.



Hotellimme sijaitsi lähellä Taksim-aukiota ja yksi matkan hienoja hetkiä oli seurata  hotellimme yläbaarista Taksim-aukion hulinaa ja auringonlaskua Bosborin salmella.




Lauantaina suuntasimme aamupalan jälkeen ostoskatu Istiklal Caddesille, josta kauppojen lisäksi löytyi paljon muutakin ihmeteltävää. Shoppailuteema jatkui Suuressa basaarissa. Itse sain kuitenkin melko nopeasti tarpeekseni tavara- ja väenpaljoudesta ja suuntasin hotellille paiväunille, kylpyyn ja lukemaan.

 Sunnuntaina ei enää ollut aikaa kuin pieneen aamukävelyyn hotellin ympäristössä. Kuten jo sanoin, olisin mielelläni viettänyt tässä ihmeellisessä kaupungissa enemmänkin aikaa. Vaikka auringonpaisteiset ja lämpimät päivämme olivat täynnä matkustavaisten iloa ja riemua, niin jollain tasolla tunnistin tuon Pamukin kuvaileman surun. Kaupungissa on paljon epäkohtia, joiden edessä tunsi voimatonta haikeutta ja syyllisyydentuntokaan ei aina ollut kaukana, erityisesti kun kieltäytyi ostamasta nenäliinoja niitä kauppaavilta lapsijoukoilta tai kun näki ihmisten viettävän yönsä puistoissa tai jopa keskellä katua. 


Annan kuitenkin viimeisen sanan Pamukille:

"Ei elämä voi niin kamalaa olla", minä ajattelen joskus. "Ainahan voi lähteä Bosborin rannalle kävelemään" (Istanbul, s. 88)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Sirpa Kähkönen - Graniittimies



Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014. 332 s.

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksista - että niitä on kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei koskaan tuntunut siltä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään - että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen. (G. s. 65)

Aviopari Ilja ja Klara Tuomi hiihtävät kevättalvella 1922 Suomesta Petrogradiin, vallankumouksen kaupunkiin. Pian he saavat seuraukseen Iljan pikkuveljen Lavrin, joka on tullut rajan yli veljensä perässä ja on nyt kursanttina punaupseerikoulussa. Hyvin nopeasti kaikille käy selväksi, että elämä vallankumouksen jälkimainingeissa kouristelevassa kaupungissa on täynnä haasteita, jotka ovat sekä jokapäiväiseen elämään, vieraaseen kieleen ja kulttuuriin liittyviä koettelemuksia että painiskelua aatteellisten ristiriitojen kanssa. Tähän elämän virtaan on kuitenkin heittäydyttävä, sillä paluu vanhaan ei ole vaihtoehto. Ilja aloittaa insinööriopinnot ja Klarasta tulee opiskelija Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon. Heidän elämäänsä astuu uusia ihmisiä, kuten Suomesta tullut kaunotar, elämää pursuava Jelena, sirkuksen ihmistornissa perustana toimiva, mutta ylöspäin kurkottava Tom, katulapsityön organisaattori, piirtäjä Galkin, Jelenan aviomies, menneen maailman ihminen Henrik Gustafsson, sirkuksen ballerina Shura ja hänen klovni-isänsä Rastrelli. Taustalla kulkee myös salaperäinen, paljon runoilija Anna Ahmatovaa muistuttava rouva gagaattihelmet kaulallaan.

Klara vaihtaa pian teorian käytännön työhön ja hänestä tulee Galkinin aisapari katulapsityötä tekevään Ilon seppiin. Klaralle katulapsityöstä tulee se ”pieni asia”, johon hän katseensa kohdistaa, jonka parissa hän voi yrittää rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa. Asia konkretisoituu hänelle myös henkilökohtaisella tasolla, kun hän päättää adoptoida kellareissa asuneet, omaa, itse luomaansa kieltä puhuneet sisarukset Dunjan ja Genjan.

Graniittimies jakaantuu kerronnallisesti kahtia. Kirjan alkuosa on Klaran minäkerronnan kautta avautuva katse siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Kirjan loppuosan tapahtumat sijoittuvat Skatshkiin, Henrik Gustafssonin datshalle, Pietarin ulkopuolelle, jonne Klara ystävineen on kokoontunut. Eletään vuotta 1935 ja suuri luuta on jo alkanut lakaista ja vallankumous syömään omia lapsiaan. Datshalle kokoontuneet aavistelevat omaa kohtaloaan tässä irvokkaassa siivoustyössä. Kerronta kulkee läpi jokaisen paikallaolijan tajunnan ja muistojen ja luo kollektiivista kuvaa niistä tapahtumista, jotka heidät siihen hetkeen ovat tuoneet. Kirjan päättää lyhyt Tashkentiin sijoittuva osuus, eräänlainen epilogi.

Meille tulivat tutuiksi Iisakin kirkon pylväistö ja Krasnajan pieni hovlikaari, jossa monesti seisoimme odottamassa että rankin sadekuuro menisi ohitse. Kävelimme usein Hertsenin katua, jonka kulmauksissa vielä siellä täällä oli vanha kyltti kauniine nimineen: Bolshaja Morskaja - Suuri merikatu. Sen talojen seiniltä kiviset miehet ja naiset katselivat kadun kulkijoita tuikein ilmein. Noita ihmishahmoisia, puoleksi kiviseinään sulautuvia olentoja oli kaupunki täynnään, ja kuin leikin päiten talojen piirtäjät olivat panneet niille kannettavaksi hirveitä taakkoja: parvekkeita, kattoja, huoneiden kulmauksia. (G. s. 64)

Henkilökaartin ohella Graniittimiehessä hengittää Pietari, tuo myyttien täyttämä; keisarien, palatsien, tulvien, kirjailijoiden Pietari/Petrograd/Leningrad/Pietari. Kähkönen on ahminut kaupungin tunnelmaa sekä kulkemalla sen kaduilla että lukemalla historiaa ja saanut kirjansa sivuille levittyvän kaupungin elämään kaikissa sävyissään.

Kähkönen on tullut tunnetuksi Kuopioon sijoittuvasta sarjastaan ja tietoteoksestaan Vihan ja rakkauden liekit, joissa molemmissa hän seurailee oman sukunsa vaiheita. Graniittimies on näiden teosten sivuhaara, jossa fiktion kautta kuvatuksi tulevat Tuomaisen/Tuomen suvun kokemukset Pietarissa. Graniittimiehen Lavrin kursanttihahmo  on kertomus Lauri Tuomaisen/ Lassi Tuomen huonosti päättyneestä matkasta punaupseeriksi, mutta pääosan romaanissa saa Lauri Tuomaisen Elias/Ilja-veljen vaimo Klara.

Huomio, valokuvaaja sanoi, ja minä tarrasin Iljaa käsivarteen. Lavr liikahti hermostuneesti, ja kuvaaja ärähti, että kaikkien oli oltava aloillaan, muutoin kuva menisi pilalle. Me jähmetyimme aloillemme, ja hiki alkoi virrata selkääni pitkin, ja vihdoin kamera raksahti ja magnesiumvalo välähti. Meidät oli kuvattu. ( G. s. 98)

Valokuva, jota yllä olevassa lainauksessa Iljasta, Lavrista ja Klarasta otetaan, on löydettävissä Vihan ja rakkauden liekeistä. Kuvassa meitä katsovat vakavat nuoret ihmiset hetken ja kenties myös menneiden kokemustensa ja tulevaisuudenpelkonsa jähmettäminä.

Minulle Kähkönen on yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen kykynsä saada mennyt elämään ja hengittämään on ilmiömäistä sekä kielellisesti että tarinallisesti. Sekä Kuopio-sarjassa että Graniittimiehessä kirjallisuus ja historia ovat yhtä suurta, kauniisti virtaavaa kertomusta, joissa yksilön elämä saa merkityksensä sekä ainutlaatuisena kokemuksena että osana suurempaa kokonaisuutta. Viime vuonna tähän samaan pystyi Finladia-voittaja Riikka Pelo teoksellaan Jokapäiväinen elämämme, jossa myös historia tuli osaksi runoa ja kertomusta yksilön kautta. Voisiko tämä olla enne, kun mietitään tämän vuoden F-asetteluja?


Myös Tuija hurmaantui kirjasta, kuten myös Savon Sanomien ja Helsingin Sanomien kriitikot. 

tiistai 2. syyskuuta 2014

Sadonkorjuun aika - elokuussa luettua



Nyt ollaan siis jo virallisesti syksyn puolella ja minä olen virallisesti ylittänyt puolen vuosisadan myyttisen rajan. Apua! Tuntuu vanhalta!

Elokuu oli suoraan sanottuna melko surkea lukukuukausi siinä mielessä, että yhtään todella hyvää romaania ei tullut luetuksi. Itse asiassa tuli luetuksi vain yksi romaani kokonaan ja yksi jäi kesken. Kesken jäänyt oli surullisen mahalaskun kokeneen Projekti 12:n viimeinen kirja F.E. Sillanpään Elokuu, jonka sain puoleenvälin parin sivun kertavauhtia. Sitten päätin, että ei minun tarvitse lukea kirjaa, joka ainoastaan tympii. Ei vaikka sen on kirjoittanut Suomen ainoa kirjallisuuden nobelin saanut Sillanpää. Ei se Sarakaan ihan liekeissä kirjasta ollut.

Mitä sitten luin, jos en lukenut romaaneja. Olen pitkään ollut kiinnostunut minimalismista, joka perää järkiperäistä suhtautumista materiaan ja kyseenalaistaa nykyisen tavarakulttuurin runsauden. Itse en ihan kaikkein kovimman linjan karsija ja minimalisti ole, mutta olen viime aikoina kiinnittänyt paljon huomiota siihen mitä omistan ja miksi omistan. Samalla olen yrittänyt tulla järkevämmäksi ja tiedostavammaksi kuluttajaksi. Tämä koskee sekä kodinsisustukseen että vaatteisiin liittyviä hankintoja, mutta myös kirjoja. Olen onnekseni tajunnut, että kaikkia lukemiaan kirjoja ei tarvitse omistaa ja olen löytänyt kirjaston ja sen varaussysteemit. Hyvä minä! Näihin teemoihin liittyen luin muutamia kirjoja:

Laura Honkasalo: Nuukaillen. Eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman. Kirjapaja 2014. 197 s. Kirjastosta.

Honkasalon kirja oli nopealukuinen "löytöretkeily nuukailun maailmaan" (kirjan takakannesta otettu määritelmä). Monet kirjan esiin nostamat asiat olivat tuttuja erilaisista blogeista ja lehtien sivuilta, mutta oli mukava lukea niistä kootusti Honkasalon omilla kokemuksilla höystettynä. Erityisesti pidin siitä, miten kirjoittaja oli ottanut mukaan myös historiallista aineistoa ja vertaili nykypäivän käytäntöjä menneeseen. Honkasalo ei halua esiintyä minään mallikuluttajana tai säästäväisyyden esikuvana, vaan myöntää, että hänen suhteensa tavaraan on ollut aina vaikea ja hän on tehnyt paljon töitä prosessoidakseen asiaa. Tunnistan itseni tässä. Minulla ei koskaan ole ollut hamstraamisviettiä, mutta estetiikan jano ja vaihtelunhalu ovat saaneet minut hellittämään kukkaronnyörejä ja olen kantanut kotiin jos minkäkinlaista turhaketta tai vaatteita, jotka kaupassa ovat vaikuttaneet hyviltä, mutta ovat sitten jääneet kaappeihin lojumaan. Molemmat, sekä turhakkeet että kaapin perillä roikkuvat vaatteet, olen sitten kiikuttanut puolen vuoden päästä kirpparille. Eli touhussa ei juuri ole ollut järjen häivää. Molempiin olen pyrkinyt saamaan muutosta aikaan. Ennen kuin vien himoamani ostoksen kassalle pysähdyn miettimään a) tarvitsenko tosiaankin kyseisen tuotteen ja b) löytyisikö jo kotoa vastaava. Aina tämä ei kuitenkaan harjoittelusta huolimatta onnistu ja Honkasalokin myöntää lukemattomia kertoja haksahtaneensa muoti- ja kauneusblogeissa mainostettuihin tuotteisiin vaikka pitää itseään kulutuskriittisenä ja ekohenkisenä. Helpoin tapa olla haksahtamatta on tietenkin se, että pysyy poissa kyseisiä tuotteita kauppaavista paikoista sekä fyysisesti että virtuaalisesti. Itselleni vaikeampia paikkoja ovat kaupat, tykkää hiplailla erityisesti vaatteita ja nettikaupassa tätä mahdollisuutta ei ole.

Honkasalo on käsitellyt kyseisiä asioita myös blogissaan, esimerkiksi tässä postauksessa. Honkasalon blogi on muutenkin mielenkiintoinen, kannattaa laittaa seurantaan.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. Atena 2013. 300 s. Kirjastolaina.

Edellä puhuttuun vaatetematiikkaan sukeltaa toden teolla Rinna Saramäen kirja Hyvän mielen vaatekaappi, joka alaotsikollaan Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat kiteyttää kirjan keskeiset teemat. No, ehkä nuo globaalin vaateteollisuuden epäkohdat ovat vaikeasti ratkaistavissa, mutta oman vaatekaapin sekä laadulliseen, määrälliseen, taloudelliseen että ekologiseen päivittämiseen Saramäen kirja antaa useita vinkkejä. Kirjan toinessa osassa on yksityiskohtainen ohjeistus siihen miten omasta vaatekaapistaan saa toimivamman ja samalla itselleen hyvän mielen suhteessa kertakäyttökulutukseen ja vaateteollisuuden ongelmiin. Saramäki neuvoo ensin selvittämään omat mieltymykset ja tyylin ja sen jälkeen kartoittamaan miltä osin olemassaoleva vaatekaappi vastaa näitä ja suorittamaan karsintaa niiden osalta, jotka eivät vastaa omaa tyyliä. Sitten on vuorossa budjetin laadintaa silmällä pitäen tarpeellisia hankintoja, ohjeita laadun tunnistamiseen ja vaatteiden huoltoon.

Saramäki on onnistunut kirjallaan herättämään keskustelua ja esimerkiksi Ilselässä kirja innoitti bloggaajan aloittamaan vuoden pituisen vaatteiden ostolakon. Myös naamakirjassa kiertää Vuosi ilman uusia vaatteita -haaste. Olen itsekin suunnitellut aloittavani vuoden mittaisen kokeilun, mutta vasta vuoden vaihteessa. En halua olla ostolakossa, kun kerran elämässäni pääseen New Yorkiin. Tosin lupaan sielläkin pitää maltin mielessä ja miettiä mitä oikeasti tarvitsen.

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. (No Impact Man, suom. Soili Takkala) Otava 2011, 317 s. Alennuslöytö kirjakaupasta.

Kirjan kirjoittajan Colin Beavanin herätti ympäristöajatteluun joulukuun päivä, jolloin lämpötila hipoi kesäisiä asteita. Hän haastoi itsensä ja perheensä elämään vuoden ajan niin, että he voisivat osaltaan minimoida ympäristöpäästöt. Kokeilun edistyessä he vähitellen luopuivat yhä useammista nykyisen länsimaisen kaupunki- ja kulutuskulttuurin tunnusmerkeistä: ei noutoruokaa, hiilidioksidipäästöjä, myrkkyjä vesistöön, kaukana tuotettuja tuotteita, muovia, ilmastointia, televisiota, uusia tuotteita. Kertarysäyksellä perhe ei kaikesta luopunut vaan "kiristivät nyöriä" vähitellen, niin että lopulta he elivät jopa ilman teollisesti tuotettua sähköä.

Kirjassaan Beavan käsittelee perheensä ja omaa kokemustaan luopumisen edetessä, samalla hän problematisoi asioita laajemmista näkökulmista. Hän myös kirjaa kokemuksiaan blogiinsa, josta pian tulee hyvin suosittu. Kokeilu saa koko Beavanin entisen maailmankuvan murtumaan, mutta uuden luominen on vaikeaa ja täynnä ristiriitoja ja ratkaisemattomia kysymyksiä.

Perheen kokeilu oli vaikuttava ja kirja mielenkiintoinen. Tosin välillä vähän pyörittelin silmiäni, kun tajusin miten kaukana Isossa Omenassa elävän ihmisen arki on täällä vähän pienemmissä ympyröissä pyörivän tavallisen tallaajan arjesta. No, meitä on moneen junaan ja tarpeet ovat erilaisia, se pitää muistaa. Beavanin yritys vaikuttaa meitä kaikkia uhkaavaan ilmastokatastrofiin on kuitenkin hatun noston arvoinen ja kirja saa toivottavasti lukijatkin ajattelemaan asioita uudella tavalla. Se ei tarkoita, että meidän kaikkien on hypättävä yhtä radikaaliin kokeiluun, mutta omien tottumusten kyseenalaistaminen voi olla ihan tervettä.

Jaana Lehtiö: Uutta auringon alla. Myllylahti 2014. 338 s. Arvostelukappale.

Aina alkuun, kun tässä blogissa luetaan dekkareita, kuuluu sanoa, että en yleensä lue kovin paljon dekkareita. Niin tälläkin kertaa :)

Tämä rikoskirjallisuuden tuote päätyi blogiini miljöösyistä. Kirjailija Lehtiö on porvoolainen uskonnonopettaja (opettaa muun muassa tytärtäni) ja vararehtori, joka on kunnostautunut myös kirjailijana. Uutta auringon alla on hänen toinen Porvooseen sijoittuva dekkarinsa. Porvoolaisena halusin tietenkin lukea, miten tuttuja kulmia käytetään murhamiljöönä ja millä seuduilla poliisit seikkailevat.

Toisessa kirjassaan Lehtiö on sijoittanut murhansa pieneen uskonnolliseen yhteisöön Valtakuntaan ja sitä ryhtyy tutkimaan rikoskomisario Juha Muhonen alaisineen. Lehtiö on uskonnonopettajana hyvin perillä Valtakunnan kaltaisten uskonnollisten yhteisöjen toimintaperiaatteista ja varmasti hän on tutustunut myös poliisin toimintaan. Näiden suhteen kirja on kirjoitettu varmalla otteella. Silti kirja ei oikein puraissut tätä lukijaa ja ongelmana lienee jonkinlainen tasapaksuus ja suoraan sanottuna tylsyys. En kaipaa mitää suurta draamaa tai värikkyyttä, mutta Juha Muhosen hahmo on jotenkin liian lattea toimiakseen kirjallisena. Toden näköisesti oikeassa elämässä Muhosen tyyppiset rikoskomisariot ovat ihan arkipäivää ja sinällään todenmukaisia.

Kirjan kiinnostavinta antia näin porvoolaisen näkökulmasta oli siis tuo kotikaupungin tarkastelu kirjan sivuilta. Paljon tunnistettavia paikkoja löytyi, jopa ihan kotinurkilta.

Nyt toivottelen kaikille kirpeää ja omenantuoksuista syyskuuta!