perjantai 28. marraskuuta 2014

Sinä inspiroit minua



Tämä on ollut hyvä päivä! Suomi astui askeleen kohti tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa, kun tasa-arvoinen avioliittolaki nytkähti eduskunnassa ratkaisevalla tavalla eteenpäin. Kohta meillä kaikilla on seksuaalisesta suuntautumisestamme huolimatta oikeus avioitua rakastamamme ihmisen kanssa ja olla siinä suhteessa täysin samanarvoisessa ja yhtäläisessä asemassa.

Toinen ilahduttava asia on se, että minulle tuli yhdestä maailmankaikkeuden ihanimmasta blogista Sinä inspiroit minua -tunnustus. Kiitos tuhannesti P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Sari inspiroi minua vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin minä häntä (jos sitä nyt voi mitenkään mitata). Sarin upeat valokuvat, mielenkiintoiset matkakertomukset ja hienoa henkilökohtaista lukukokemusta henkivät kirjapostaukset takaavat sen, että Sarin blogissa on aina ilo vierailla.

Tunnustuksen ideana on jakaa sitä eteenpäin kolmelle omasta mielestä inspiroivalle blogille. Tämä on kyllä todella visainen tehtävä. Minulla on blogini sivupalkissa kymmeniä kanssablogeja, joita innolla seuraan (tosin en enää niin innokkaasti kommentoi, kun joskus aikaisemmin). Niistä pitäisi valita kolme, huh, huh! Hiukan urakkaani helpottaa se, että monet hienot blogit ovat jo tunnustuksen saaneet, joten jätän heidät valintojeni ulkopuolelle. Näitä jo tunnustuksen saaneita, jotka olisin itsekin mieluusti listalleni ottanut ovat esimerkiksi Kirjojen kamari, Ilselä, Luetut, lukemattomat, Tuulen naapurina, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua. Muutamia mainitakseni.

Pitkien pähkäilyjen jälkeen tunnustus lähtee Täältä toisen tähden alta seuraaville blogeille:

Illuusioita. Askelia alppipolulla -blogin Kirsi-Maria. Hänen blogiinsa eksyin joskus vuosia sitten, en enää muista mitä kautta, ja jäin vähitellen vakituiseksi vierailijaksi. Olin itse keskellä väitöskirjaprosessia ja Kirsi-Marian blogista löysin virtuaalisen hengenheimolaisen. Hän oli toki prosessissa paljon pidemmällä (nyt hän on jo väitellyt) ja siksikin hänen tekstinsä olivat noviisille hedelmällisiä. Pelkkää väitöskirjaa Illuusioita ei kuitenkaan ollut eikä ole, vaan sieltä löytyy kirjapostauksia ja muita kirjoituksia ihan vain eletystä elämästä, sen ihanuudesta ja joskus myös kamaluudestakin. Olemme tässä vuosien myötä päässeet tapaamaan myös ihan elävässä elämässä, pääosin Työväen historian ja perinteen seuran, jossa Kirsi-Maria toimii sihteerinä, tapahtuminen puitteissa ja blogista saamani käsitys Kirsi-Mariasta hienona tyyppinä on vain vahvistunut.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on pitkän linjan bloggaaja (yhdeksän vuotta taisi tulla täyteen tänä vuonna), joka muutamia vuosia sitten alkoi kirjoittaa myös kirjoista. Paitsi kirjabloggaus niin minua ja Suketusta yhdistää kiinnostus historiaan. Kun aloin seuraamaan Suketuksen blogia hän oli vielä historianopiskelija, mutta on sittemmin valmistunut historianopettajaksi. Suketus bloggaa mielellään myös tietokirjoista ja niitä koskevia postauksia on aina mielenkiintoista lukea, koska ne ovat ajateltuja ja punnittuja ja niistä löytyy aina myös jokin henkilökohtainen näkökulma käsiteltävään asiaan. Monta kirjavinkkiä olen Eniten minua kiinnostaa tie -blogista mukaani saanut. Kirjapostausten lisäksi Suketus tuo esiin myös koulumaailmaa opettajan näkökulmasta katsottuna ja hyvin, hyvin rehellisesti ja kaunistelematta. Niitä on enemmän kuin mielenkiintoista lukea, joten kiitos myös niistä.

Kolmas inspiroiva blogi on Liivia Sirolan Via-blogi, jota olen seurannut niin kauan kuin se on ollut olemassa. Ja jo sitä ennen seurasin hänen aiempaa blogiaan. Liivia on mielettömän taitava valokuvaaja, jonka kuviin ei vaan koskaan kyllästy. En milloinkaa lakkaa ihmettelemästä, miten arkistakin arkisemmat asiat muuttuvat hänen valokuvissaan taianomaisiksi ja miten hän kuviensa kautta kertoo tarinoita. Hänen matkakuvansa ovat myös aivan loistavia. Niiden kautta voi aistia kohteen tunnelman, joskus tuntuu, että jopa paremmin kuin itse kohteessa. Ennen viimekeväistä Pariisin -matkaamme kävin ahmimassa Liivian kuvia hänen lempikaupungistaan ja Pariisi totta tosiaan tuli iholle, maistui ja tuoksui. Kaiken lisäksi Liivialla on myös erinomainen kirjamaku.

Tunnustuksen voi laittaa eteenpäin, jos siltä tuntuu, mutta mikään pakko se ei ole.

Ihmeellistä, kohta on joulukuu ja meidän joulukalenterimme laskee tällä kertaa luukkuja jouluaaton sijasta New Yorkin matkaamme. Pientä matkakuumetta on jo havaittavissa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Wendy Lower - Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä ( Hitler's Furies. Women in the Nazi Killing Fields suom. Juha Sainio) Atena 2014. 296 s.

Yhdysvaltalaisen historiantutkijan Wendy Lowerin teos Hitlerin raivottaret on herättänyt paljon huomiota ympäri maailmaa. Sitä on mainostettu käänteentekevänä tutkimuksena, jossa päivänvaloon nousevat saksalaisnaisten tekemät julmuudet toisen maailmansodan aikana. Itsekin innostuin kirjasta niin, että tavoistani poiketen pyysin kirjasta arvostelukappaletta. Ennen kuin sain oman kappaleeni luin muutaman arvostelun ja intoni vähän haaleni ja kestikin oman aikansa ennen kuin kirjaan tartuin. Lukemisprosessi itsessään oli sitten nopea, sillä Lowerin sujuva teksti (ja Sainion suomennos) sekä populaari tutkimusote tekivät lukemisesta helppoa.

Lower on perehtenyt aikaisemmissa tutkimuksissaan kansallissosialistisen Saksan historiaan ja hänen kiinnostuksen kohteinaan ovat erityisesti olleet holokausti ja natsien toisen maailmansodan politiikka valloitetuilla itäisillä alueilla. Hitlerin raivottaret sai alkusysäyksensä, kun Lower löysi ukrainalaisesta arkistosta dokumentin, joka sisälsi natsien hallinnossa toimineiden saksalaisnaisten nimiä. Lowerin mukaan natsien Itä-Euroopan kattavassa hallinnossa työskenteli ainakin 500 000 saksalaisnaista. Heidän lisäkseen olivat sairaanhoitajat ja perheenjäseninä alueelle tulleet naiset. Kirjassaan Lower lähtee etsimään vastauksia siihen, miten osasta näistä naisista tuli natsien väkivaltaisen koneiston aktiivisia toimijoita. Lowerin mukaan naisten osuutta Kolmannen valtakunnan rikoksiin ei ole tutkittu kattavasti ja yksityiskohtaisesti. Hänen mukaansa toisen maailmansodan jälkeisiin lähes koskemattomiin myytteihin kuuluu saksalaisnaisten pitäminen natsien politiikan ja sodan uhreina. Lower haluaa tutkimuksellaan romuttaa tätä myyttiä naisten epäpoliittisuudesta ja passiivisuudesta ja tuoda päivänvaloon sen, että suuri osa naisistakin oli omaksunut natsien rotupolitiikan teesit ja olivat toimillaan edesauttamassa holokaustin etenemistä joko välillisesti tai suoraan omilla väkivallan teoillaan.

Lowerin lähdeaineisto kattaa arkistodokumentteja, muun muassa sodan aikaisia saksalaisia asiakirjoja ja sen jälkeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja, muistelmia ja haastatteluja. Muistelmien ja muun omaelämäkerrallisen materiaalin, jota Lower saksalaistutkijoiden tapaan kutsuu egodokumenteiksi, avulla Lower luo teokseensa henkilögallerian, joka käsittää 13 henkilöä. Näiden 13 naisen kautta hän elävöittää tutkimustaan ja tuo sen yksilötasolle. Hän seurailee naisten tietä valloitetuille alueilla, heidän toimintaansa siellä ja heidän kohtaloitaan sodan jälkeen. Joukossa on opettajia, sairaanhoitajia, sihteerejä, konekirjoittajia ja perheenjäseniä, pääosin SS-miesten vaimoja.

Mietteeni kirja ääressä olivat melko hämmentyneet ja päällimäisenä lukukokemuksesta jäi mieleen monia kyseenalaisia ratkaisuja. Ensinnäkin teoksen nimi Hitlerin raivottaret on minusta melko harhaanjohtava, mitä kirjan sisältö ei tue. Minulle raivotar nostaa esiin mielikuvia aggressiivisesta ja hyökkäävästä henkilöstä, jollaisia Lowerin tutkimista naisista oli kuitenkin vain muutama. Suurin osa heistä oli koko yhteiskunnan tasolla jauhavan koneiston pieniä osasia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta nousta koko koneistoa vastaan.

Toiseksi kiinnitin huomioni Lowerin tapaan yleistää yksityiset tapahtumat yleisiksi ja hänen taipumuksensa ylitulkita asioita. Esimerkiksi kun hän kertoo parvekkeeltaan juutalaisia ampuneesta naisesta hän samalla yleistää tapahtuman koskemaan suurempaa joukkoa ilman, että hän kuitenkaan tuo todisteita väitteidensä tueksi: Naispuoliset tappajat syyllistyivät kammottaviin tekoihin kodeissaan tai niiden lähistöllä. Yleisintä oli ammustelu parvekkeelta perheenjäsenten tai rakastajan läsnäollessa.(HR, s. 160) Hämäräksi siis jää, miten yleistä kyseinen asia lopulta oli.

Kolmas ja ehkä eniten mieltäni kuohuttanut asia oli Lowerin tapa käsitellä tutkittaviaan. Pidin sitä jopa osin epäeettisenä, sillä Lower loi tulkintoja henkilöistä melko hatarien todistusaineistojen perusteella. Kun on itse omassa tutkimuksessaan tottunut siihen, että tutkittavien henkilöiden sisäisen elämän, ajatusten, motiivien, henkilökohtaisten ratkaisujen selvittäminen on aina vaikeaa, vaikka lähdeaineisto olisi kattavampaakin kuin Lowerilla, niin hämmentyy Lowerin suoraviivaisista, stereotyyppisistä ja osin sukupuolittuneista tulkinnoista. Tutkija ei koskaan voi päästä selvyyteen tutkittavansa kaikista aivoituksista ja hänen tulkintansa ovat tässä suhteessa aina puolittaisia. Loweria ei tämä seikka kuitenkaan tunnu estävän hänen tehdessään johtopäätöksiä tutkittaviensa ajattelusta ja toiminnasta. Epäeettisenä pidän myös sitä, että Lower ikään kuin jo kirjansa nimellä niputtaa samaan kastiin työtään tekevät sairaanhoitajat ja henkilökohtaisia väkivallan tekoja tehneet naiset. Kirjan nimi määrittää heidät yhtä kaikki Hitlerin raivottariksi ja tätä leimaa kantavat kaikki kirjassa esitellyt henkilöt.

On Hitlerin raivottarissa myös omat hyvät puolensa. Vaikka Lower aika ajoin ylitulkitsee ja jopa hekumoi naisten tekemällä väkivallalla, niin hän samalla osoittaa, miten sotatilanteissa väkivalta arkipäiväistyy, miten joukkomurhajärjestelmä voi juurtua jokapäiväiseen elämään ja miten ideologiat muokkaavat ihmisiä. Tällöin sukupuolella ei ole suurta merkitystä. Suketus nostaakin omassa arviossaan esiin, miten järkyttävää ei ollut se, että naiset pystyivät mitä kauheimpiin tekoihin, vaan se, että ylipäätään ihminen on pystynyt näihin hirmutekoihin. Tästä asiasta olen Suketuksen kanssa täysin samaa mieltä.

Hitlerin raivottaret tarjoaa mielenkiintoisen kurkistusaukon natsi -Saksan historiaan saksalaisten naisten näkökulmasta, mutta lukijan kannattaa kuitenkin muistaa kriittinen ote tekstiin ja kannattaa myös tarkistaa aika ajoin alaviitteistä (sinällään posistiivista, että populaariin tietoteokseen on sisällytetty melko kattava viitteistö) Lowerin väittämien taustaa. Hänen väitteitään ei siis kaikkia kannata purematta niellä.

Lisää arvioita ja tietoa kirjasta: IlluusioitaHyllytontun höpinöitäHelsingin Sanomat

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Tuula-Liina Varis - Naisen paras ystävä



Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä. WSOY 2014. 187 s. Kirjastolaina.

Olen ollut Tuula-Liina Variksen tuotannon fani Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta alkaen ja lukenut lähes kaiken häneltä. Varikselta taittuvat monenlaiset kirjallisuuden muodot: elämäkerrallinen ja omaelämäkerrallinen kirjoittaminen, proosa sekä novellien että romaanien muodossa, kolumnit, joita on myös kirjojen muodossa painettu. Uusimmalla teoksellaan Naisen paras ystävä Varis jatkaa proosalinjalla, mutta tuo siihen dekkaritvistin. Dekkarimaisuus ei ole hänelle täysin uutta, sillä vuonna 2005 hän pokkasi Vuoden johtolanka - palkinnon teoksestaan Vaimoni.

Naisen paras ystävä kertoo pintatasolla murhasta ja sen selvittämisestä. Pintatason alapuolella kyse on tietenkin muusta. Kyse on rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, perusturvasta ja sen puutteesta, vanhempien ja lasten välisistä suhteista ja rajoista ja siitä miten nämä eri ihmisissä kiteytyvät erilaisiksi kokonaisuuksi. Teos herättää myös dostojevskiläisiä kysymyksiä ihmisarvosta ja tappamisen moraalista:

Hänet valtasi kauhu. Ei naisen vaan itsensä takia. nainen oli tarpeeton eläjä, huorahtava juoppo, turha ihminen. Elävä tai kuollut, ketä kiinnostaa. Mutta mitä minä tein itselleni? Miksi minä tein tämän teon? (NPY s. 27)

Kesälomastaan huolimatta murhaa päätyy tutkimaan viisikymppinen rikoskomisario, Hanna nimeltään. Oli aika hauskaa huomata, miten Hannan rikostutkintametodit muistuttavat elämäkertatutkijan metodeja. Kylmien faktojen rinnalle Hanna tarvitsee tarinan, jonka kautta hän rakentaa rikokselle profiilia ja pyrkii sen avulla löytämään avaimia tapahtumien ja henkilöiden selvittämiseen. Tämä tarinan rakentaminen on sekä elämäkerroissa että näköjään myös rikostutkinnassa palapelihommaa, jossa yksityiskohtia selvittämällä pyritään rakentamaan kokonaisnäkemys:

Rikospaikalla hän tutki triviaa: kirjahyllyä, tauluja, vaatekomerot, lehtitelineen, roskakorit, jääkaapin sisällön. Samaa teki tekniikka, mutta hän ei etsinyt jälkiä, hän halusi nähdä ihmisen. Persoonasta kertoi paljon se, oliko lehtitelineessä Suomen Kuvalehtivai Seiska, oliko jääkaapissa kauramaito- ja tofupakkauksia vai lenkkimakkaraa ja porsaankyljyksiä.
Hän tarvitsi tarinan, joka kertoi minkälainen ihminen uhri oli, millaista oli hänen elämänsä, minkälaisissa piireissä hän liikkui, miksi juuri hänestä haluttiin päästä. [...] Mutta jos tiedät, minkälainen ihminen uhri on, mitä elämää elänyt, tiedät jotakin myös hänen murhaajastaan. Kylmät faktat eivät kerro siitä mitään. (NPY, s. 65-66)

Teos etenee vuoroin Hannan, vuoroin murhan tehneen miehen näkökulmista ja vähitellen kokonaisuus kirkastuu ja motiivit ja taustat selviävät. Kokonaisuus tuntuu sangen uskottavalta. Olisikohan Varis saanut ensikäden tietoa poliisin työstä ja rikostutkimusten prosesseista aviomieheltään Mikko Varikselta, joka teki pitkän uran oikeus- ja poliisihallinnon palvelussa. Mitään hyytävää jännitystä kirjalta on turha odottaa, enemmänkin se on tutkielma ihmismielestä ja sen liikkeistä. Ehkä kirja ei ole parasta Varista, mutta nopealukuisena hyvä välipalakirja.

Kirjasta on aiemmin kirjoittanut muun muassa Jonna/Kirjakaapin kummitus

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Aatosta jaloa - marraskuun valoa


Postauksen otsikon mukaisesti vietettiin eilen Helsingissä ensimmäistä kertaa Stadin työväenkirjallisuuspäivää. Ohjelma oli monipuolinen ja sitä oli monella lavalla Työväenliikkeen kirjastossa ja vieressä olevan JHL:n rakennuksen tiloissa. Sörnäisten rantatiellä sijatseva Työväenliikkeen kirjasto on sympaattisimpia kirjastoja, jonka tiedän. Ihanasti kodinomaiseksi sisustettu, missä vanhat ja uudet kirjat ovat kauniisti esillä ja työväenliikkeen perinne näkyvissä. Harmittaa niin, että unohdin kameran kotiin, joten en voi tarjoilla teille makupaloja tiloista tai esiintyjistä.

Päivän ohjelma oli todella monipuolinen. Vähän liiankin monipuolinen, sillä monella lavalla tapahtui yhtäaikaa ja välillä oli vaikeuksia valita, mitä tai ketä menisi kuuntelemaan. Itse olin kuitenkin tehnyt itselleni ohjelman valmiiksi ja noudatin sitä melko tarkkaan. Lähes 10 tuntia työväenkirjallisuuden ja sen liepeillä meni nopeasti mielenkiintoista ohjelmaa seuraten.

Aloitin ohjelmani kuuntelemalla paneelia, jonka veti professori Seppo Hentilä. Paneelissa oli mukana joukko tutkijoita, joiden tehtävänä oli miettiä, ryvettyykö tutkija politiikassa. Tutkijoista suurin osa edusti omaa alaani eli historiantutkimusta. Heitä olivat Tapio Bergholm, Anu Suoranta, Marja-Liisa Hentilä, Maria Lähteenmäki ja Jorma Kalela. Myös kansanedustaja Päivi Lipposen väitöskirja liittyy historian alaan, vaikka hän teki sen kasvatustieteen puolelle. Lisäksi mukana keskustelussa oli oikeutieteen tohtori, professori Pentti Arajärvi. Paneelin otsikossa muotoiltuun kysymykseen kukin panelisti vastasi vähän eri tavoin ja eri näkökulmista. Osa oli poliittisesti aktiivisempia, mutta he eivät silti nähneet ristiriitaa oman tutkijuutensa ja politiikassa toimimisen välillä. Maria Lähteenmäki oli sitä mieltä, että politiikka ryvettää ja etenkin avoimesti vasemmistolainen kohtaa ennakkoluuloja akateemisessa maailmassa. Anu Suoranta ei ollut ihan samaa mieltä Lähteenmäen vasemmistolaisuuden negatiivisesta vaikutuksesta tiedemaailmassa. Ryvettymisestä Suoranta oli sitä mieltä, että politiikka ryvettyy ihan ilman tutkijoitakin. Jorma Kalela korosti, että tutkija ei voi irtautua niin sanotun "objektiivisen tutkimuksen" nimissä yhteiskunnallisesta integraatiostaan, vaan hän kantaa sitä mukanaan ja se vaikuttaa hänen näkemyksiinsä. Siksi tutkijan on otettava etäisyyttä siihen mitä hän tutkii, tunnistettava oma paikkansa ja suhteensa siihen.

Päivän toisessa paneelissa, jonka senkin veti Hentilä, historiantutkijat olivat myös hyvin edustettuina. Mukana olivat Teemu Keskisarja, Tuomas Hoppu, Samu Nyström, Sari Näre ja Tuulikki Pekkalainen. Näre ja Pekkalainen eivät ole historioitsijoita, mutta hekin ovat tutkineet paljon historiaan sijoittuvia tapahtumia ja ilmiöitä. Paneelin aiheena oli esitelmälehtisen mukaan: "Rauhanprojekti romuksi. Miksi internationalismi jäi työväenliikkeessäkin nationalismin jalkoihin?". Otsake oli kiehtova, mutta, sen sijaan että olisi keskitytty tähän aiheeseen, liikuttiin vähän turhan paljon aiheen laitamilla. Ehdottomasti mielenkiintoisimmat ja perusteluimmat näkemykset ajasta ja sen vaikutuksista oli Samu Nyströmillä, jonka väitöskirjaan perustuvan teoksen Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet luin viime vuoden vaihteessa. Myös Tuomas Hopun näkemykset olivat mielenkiintoisia ja perusteltuja. Muuten keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon. Ehkä syy oli aiheessa tai paneelin rakenteessa ja muodossa.

Pienen tauon jälkeen vuorossa oli kirjallisuudentutkijan, dosentti Kati Launiksen Studia Generalia -luento nimikkeellä "Työväenkirjallisuus ennen ja nyt". Launis on tutkinut ns. vanhan työväenliikkeen kirjailijoita Hilja Liinamaa-Pärssistä, Kössi Ahmalaa ja Esa Paavokalliota, mutta esitelmässään hän toi työväenkirjallisuuden vuosien läpi myös tähän päivään. Luennossaan hän pohti käsitteen työväenliikkeen kirjallisuus tai työläiskirjallisuus -käsitteen relevanttiutta tässä päivässä. Käsitteeseen kiinnitti huomionsa myös kommenttipuheenvuoron pitänyt kirjallisuudentutkija Elsi Hyttinen, joka väitöskirjassaan Elviira Willmanista on kyseenalaistanut Raoul Palmgrenin aikanaan luomat tiukat kriteerit työväenkirjallisuudelle. Hyttisen mukaan käsite on nykyajan pirstaloituneessa maailmassa pidettävä avoimena uusille näkemyksille.

Launiksen luennon jälkeen riensin kuuntelmaan keskustelua, jossa poliitikkojen muistelmakirjallisuudesta keskustelivat asiasta teeman puitteissa tänä vuonna teoksensa julkaisseet Antero Kekkonen, Irma Peipponen, Jacob Söderman ja Erkki Tuomioja. Keskustelua veti asiantuntevasti Arja Alho. Hän  tunsi keskutelijat ja oli ilmiselvästi paneutuen lukenut jokaisen teoksen. Hän haki kirjoista yhteisiä tekijöitä, kuten rauhanaatteen ja kansainvälisyyden ja keskustelutti näistä aiheista panelisteja.

Seuraavaksi oli vuorossa tykitystä teatteriohjaaja Kalle Holmbergin toimesta. Hänen ja toisen keskustelijan Anneli Ollikaisen, joka on toimittanut yhdessä Katri Tanskasen kanssa Kom-teatterin historiaa käsittelevän teoksen, aiheeksi oli annettu "Kulttuurin vasen suora". Käytännössä keskustelu kosketteli Holmbergin uraa ja vaiheita vasemmistolaisena teatteriohjaajana. Holmberg on hyvin karsimaattinen esiintyjä, jota yleisö yleensä kuuntelee herpaantumatta. Niin nytkin.

Päivän päätteeksi päästiin kuuntelmaan runoutta. Paikalle oli kutsuttu neljä runoilijaa, jotka kertoivat kirjoittamisestaan ja lukivat runojaan lausuntataiteilija Iiro Kajaksen, joka on myös Elvi Sinervo -seuran puheenjohtaja, johdolla. Ensin esiintyi ihana, ihana Claes Andersson, joka runojensa lukemisen ohella soitti pianoa. Hän kertoi, että tulossa on jossain vaiheessa uusi kokoelma runoja ja myös jatkoa Oton elämälle. Anderssonin jälkeen oli Marja-Leena Mikkolan vuoro. Hän esitti kääntämiään Marina Tsvetajevan runoja. Mikkolahan on aiemmin suomentanut Ahmatovaa ja nyt hän on tarttunut Tsvetajevan runoihin, jotka kuultuina, ja ilmeisesti myös käännösprosessina, poikkeavat hyvin paljon Ahmatovan selkeästä runokielestä. Mikkolan käännöstyö on vielä kesken, eikä hän osannut sanoa, milloin kirja ilmestyy. Mikkolan jälkeen lauteille pääsi nuori runoilija Robert Meriruoho, joka esitti runojaan Eliss Henellin säestyksellä. Sekä Meriruoho että hänen jälkeensä esiintynyt Kalle Niinikangas herättivät mielenkiintoni nuorempaan suomalaiseen runoilijapolveen. Ylipäätään runojen kuunteleminen on antoisampaa kuin niiden lukeminen. Etenkin kun mukana on myös säestys Meriruohon tyyliin. Kutsuttujen runoilijoiden hoidettua hommansa, myös yleisö pääsi lukemaan joko omia tai toisten tekstejä. Tässäkin sessiossa kuultiin koskettavia ja hauskojakin esityksiä. Itse pitäydyin kuitenkin lausmasta.

Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa päivä. Toivottavasti tilaisuus saa jatkoa, sillä Stadi ja työläiskirjallisuus ansaitsee oman päivänsä.

torstai 6. marraskuuta 2014

Lokakuun luetut, Tallinnaa ja Kirsi Kunnas -arvonnan tulokset



Ollaan jo hyvää matkaa marraskuun puolella, mutta minulla on nyt vasta aikaa päivittää lokakuun luetuista yhteenveto. Saatte samalla katsella kuvia viime viikonlopun Tallinnan matkaltani. Kävin ihan vain päiväristeilyllä, kuitenkin niin, että maissa oli aikaa lähes kahdeksan tuntia, muutaman ystävän kanssa. Kuljimme pitkin vanhan kaupungin katuja, välillä kävimme juomassa lasin lämmittävää viiniä. Matka oli sikäli poikkeuksellinen verrattuna aikaisempiin visiitteihin kyseisessä kaupungissa, että en pistäytynyt yhdessäkään kaupassa. Ehkä olen jo vähän päässyt ajatuksesta ostamisesta autuaaksitekevänä voimana. Siihen ainakin on kova pyrkimys.



Tallinnasta luettuihin. Lokakuu tuntuu, kun sitä nyt muistelee, kovin pitkältä ja pitää ihan tosissaan miettiä, että mitä sitä on tullut luetuksi. Seuraavaksi niistä lyhyesti:


Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, suom. Sari Karhulahti). Tammi 2013. 437 s. Saatu lajaksi.

Löysin Jhumpa Lahirin viime keväänä Kaiman myötä. Sen jälkeen luin vielä novellikokoelman Tuore maa. Molemmista pidin, joten syntymäpäivälahjaksi saatu Tulvaniitty oli mieluisaa luettavaa.

Kuten edellisssä lukemissani Lahirin kirjoissa, niin myös Tulvaniityssä jatketaan Intiasta Yhdysvaltoihin muuttaneiden tarinoilla. Erilaisen kirjasta tekee se, että tässä vietetään myös pitkiä aikoja Intiassa, Kalkuttassa. Veljekset Subhash ja Udaya kasvavat keskiluokkaisessa intialaisessa perheessä. Lapsuudessa he ovat toistensa parhaita ystäviä, mutta nuoruudessa heidän tiensä eroavat. Udaya kiinnostuu kielletystä kommunistisesta naksaliittiryhmästä ja vähitellen sukeltaa sen toimintaan yhä syvemmälle. Subhash taas valitsee toisen tien. Hän lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Mitä näistä veljesten valinnoista seuraa, selviää kirjan mittaan. Tärkeäksi henkilöksi nousee myös Gauri, joka vaikuttaa ratkaisevasti molempien veljesten elämään. 

Pidän edelleen Lahirin tavasta kirjoittaa ja luoda tarinaa ihmisten kautta. Yksilöiden valinnat, ihmisten väliset suhteet, perinteiden velvoitukset, asema perheessä, sukupuolten roolit ja kulttuurien väliset törmäykset luovat ihmisen elämälle raamit, joiden kanssa hänen on tultava toimeen tai vaihtoehtoisesti repäistävä itsensä irti. Näiden asioiden keskellä Lahirin ihmiset kamppailevat ja yrittävät löytää oman tapansa elää. 

Kirjasta enemmän muun muassa Mari A:n kirjablogissa.


Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch suom. Hilkka Pekkanen) WSOY 2014, 895 s. Kirjakauppahankinta.

Tiklin myötä minun ja Donna Tarttin tiet kohtasivat ensi kertaa. En siis ole lukenut hänen jo jonkilaiseksi klassikoksi noussutta teostaan Jumalat juhlivat öisin.

Syy, miksi otin Tiklin luettavakseni oli kirjan aiheessa. Olin jotenkin etukäteen viehättynyt siitä, että kirjan keskiössä on Carel Fabritiuksen vuonna 1645 maalama teos Tikli. Ajatus vanhan kulttuurisen esineen ja nykypäivän kohtaamisesta herätti vahvan kiinnostuksen. Miten maalaus on upotettu tarinaan? Mikä sen rooli siinä on? Mitä se kertoo menneestä? Mitä se kertoo nykypäivästä?

Miten Tarttin teos sitten vastasi odotuksiani? On pakko myöntää, että Tartt oli luonut hienon, ja yllättävänkin tarinan, jossa maalaus ja sen olemassaolo oli monella tapaa perusteltua ja kiehtovaa. Silti en ihan täysin voi sanoa viehättyneeni kirjasta ja sille on ihan ilmeinen syy. Kirja on aivan liian pitkä ja lavea. Se hajoaa moneen suuntaan, se lavertelee ja näistä syistä tarinan intensiteetti kärsii. Minä välillä jopa unohdin koko maalauksen olemaasolon, kun sankaripojat Theo ja Boris viettävät alkoholinhuuruista koulupojan elämää.

Romaania läpi kahlatessani ja välillä jopa lukien hyvinkin kursorisesti sivu sivulta eteeni aukeavaa teksiä, mieleeni nousi se kuuluisa kysymys kustannustoimittajasta ja roolistaan kirjan ulostulon prosessissa. Nyt en niinkään kyseenalaista kustannustoimittajan ammattitaitoa, vaan kysyn onko Tartt niin varma itsestään, niin omanarvontuntoinen kirjailijuudessaan, että hän ei halua teostaan "käpälöitävän" kenenkään muun taholta. Tämä teos olisi kuitenkin ehdottomasti kaivannut jämäkämpää kustannustoimittamista. Sitä olisi tarvittu sekä karsimaan rönsyjä että ilmeisesti myös tarkistamaan faktoja. Ainakin Jokke on löytänyt kirjasta useita virheitä (Jokken postaus sisältää juonipaljastuksia, joten varo niitä).

Minusta ei siis tämän teoksen myötä tullut Tartt -fania, mutta saatan silti joskus napata luettavakseni Jumalat juhlivat öisin -teoksen, sillä sitä on kovasti kehuttu.

Mikko Majander: Lukemisen hulluus. esseitä aikamme kulttuurista. Into 2014. 227 s. Kirjastolaina.

Mikko Majander on historiantutkija, joka on kirjoittanut Uutispäivä Demariin  kulttuuriaiheisia kolumneja vuodesta 2005 alkaen. Hänen aiheensa ovat käsitelleet niin kirjallisuutta, elokuvaa, teatteria, oopperaa kuin musiikkiakin. Nyt nämä kolumnit, tai osa niistä on koottu yksien kansien väliin.

Kolumnit ponnistavat aikansa ajankohtaisista aiheista (tämä aiheutti ehkä jonkun verran sitä, että osa tuntui vähän vanhentuneilta), mutta laajenevat käsittelemään aihettaan sekä aiheessa että ajassa moneen suuntaan. Historioitsijana Majander taitaa tietenkin tämän. Itse viehätyin eniten (yllättäen) Majanderin lukemista ja kirjallisuutta käsittelevistä kolumneista, sen sijaan musiikkia koskevat aiheuttivat vähän sellaisia hoh-hoijaa -reaktioita. En vain ole niin sisällä jazzissa, että jaksaisin siitä kovin montaa juttua lukea.

Majander on sujuva kirjoittaja ja kolumnit lyhyitä, joten tämä sopii kulttuurinälkäiselle oivaksi välipalakirjaksi.



Näiden yllämainittujen teosten lisäksi lokakuun lukemistoon kuuluivat Martti Haavion muistelmia ja Susanna Alakosken Köyhän lokakuu, omaelämäkerrallista lukemista sekin.



Viikko sitten lanseerasin arvonnan, jossa oli mahdollisuus voittaa lippupaketti Kirsi Kunnas -iltaan. Osallistumismäärä jäi alhaiseksi, mutta onneksi kuitenkin muutama innokas ilmoittautui ihanan runoilijan iltaan. Kirsi ja Merja, olitte onnettaren suosikkeja. Laitatteko osoitteenne mahdollisimman pian sähköpostiini jaanator@gmail.com, niin voin laittaa ne eteenpäin ja saadaan liput teille.


Kaikille oikein hyvää marraskuun jatkoa. Älkää uupuko pimeyteen! Kannattaa käyttää vastalääkkeenä vaikka lukemista ja matkantekoa mielikuvituksen siivin.