sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Aatosta jaloa - marraskuun valoa


Postauksen otsikon mukaisesti vietettiin eilen Helsingissä ensimmäistä kertaa Stadin työväenkirjallisuuspäivää. Ohjelma oli monipuolinen ja sitä oli monella lavalla Työväenliikkeen kirjastossa ja vieressä olevan JHL:n rakennuksen tiloissa. Sörnäisten rantatiellä sijatseva Työväenliikkeen kirjasto on sympaattisimpia kirjastoja, jonka tiedän. Ihanasti kodinomaiseksi sisustettu, missä vanhat ja uudet kirjat ovat kauniisti esillä ja työväenliikkeen perinne näkyvissä. Harmittaa niin, että unohdin kameran kotiin, joten en voi tarjoilla teille makupaloja tiloista tai esiintyjistä.

Päivän ohjelma oli todella monipuolinen. Vähän liiankin monipuolinen, sillä monella lavalla tapahtui yhtäaikaa ja välillä oli vaikeuksia valita, mitä tai ketä menisi kuuntelemaan. Itse olin kuitenkin tehnyt itselleni ohjelman valmiiksi ja noudatin sitä melko tarkkaan. Lähes 10 tuntia työväenkirjallisuuden ja sen liepeillä meni nopeasti mielenkiintoista ohjelmaa seuraten.

Aloitin ohjelmani kuuntelemalla paneelia, jonka veti professori Seppo Hentilä. Paneelissa oli mukana joukko tutkijoita, joiden tehtävänä oli miettiä, ryvettyykö tutkija politiikassa. Tutkijoista suurin osa edusti omaa alaani eli historiantutkimusta. Heitä olivat Tapio Bergholm, Anu Suoranta, Marja-Liisa Hentilä, Maria Lähteenmäki ja Jorma Kalela. Myös kansanedustaja Päivi Lipposen väitöskirja liittyy historian alaan, vaikka hän teki sen kasvatustieteen puolelle. Lisäksi mukana keskustelussa oli oikeutieteen tohtori, professori Pentti Arajärvi. Paneelin otsikossa muotoiltuun kysymykseen kukin panelisti vastasi vähän eri tavoin ja eri näkökulmista. Osa oli poliittisesti aktiivisempia, mutta he eivät silti nähneet ristiriitaa oman tutkijuutensa ja politiikassa toimimisen välillä. Maria Lähteenmäki oli sitä mieltä, että politiikka ryvettää ja etenkin avoimesti vasemmistolainen kohtaa ennakkoluuloja akateemisessa maailmassa. Anu Suoranta ei ollut ihan samaa mieltä Lähteenmäen vasemmistolaisuuden negatiivisesta vaikutuksesta tiedemaailmassa. Ryvettymisestä Suoranta oli sitä mieltä, että politiikka ryvettyy ihan ilman tutkijoitakin. Jorma Kalela korosti, että tutkija ei voi irtautua niin sanotun "objektiivisen tutkimuksen" nimissä yhteiskunnallisesta integraatiostaan, vaan hän kantaa sitä mukanaan ja se vaikuttaa hänen näkemyksiinsä. Siksi tutkijan on otettava etäisyyttä siihen mitä hän tutkii, tunnistettava oma paikkansa ja suhteensa siihen.

Päivän toisessa paneelissa, jonka senkin veti Hentilä, historiantutkijat olivat myös hyvin edustettuina. Mukana olivat Teemu Keskisarja, Tuomas Hoppu, Samu Nyström, Sari Näre ja Tuulikki Pekkalainen. Näre ja Pekkalainen eivät ole historioitsijoita, mutta hekin ovat tutkineet paljon historiaan sijoittuvia tapahtumia ja ilmiöitä. Paneelin aiheena oli esitelmälehtisen mukaan: "Rauhanprojekti romuksi. Miksi internationalismi jäi työväenliikkeessäkin nationalismin jalkoihin?". Otsake oli kiehtova, mutta, sen sijaan että olisi keskitytty tähän aiheeseen, liikuttiin vähän turhan paljon aiheen laitamilla. Ehdottomasti mielenkiintoisimmat ja perusteluimmat näkemykset ajasta ja sen vaikutuksista oli Samu Nyströmillä, jonka väitöskirjaan perustuvan teoksen Helsinki 1914-1918. Toivon, pelon ja sekasorron vuodet luin viime vuoden vaihteessa. Myös Tuomas Hopun näkemykset olivat mielenkiintoisia ja perusteltuja. Muuten keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon. Ehkä syy oli aiheessa tai paneelin rakenteessa ja muodossa.

Pienen tauon jälkeen vuorossa oli kirjallisuudentutkijan, dosentti Kati Launiksen Studia Generalia -luento nimikkeellä "Työväenkirjallisuus ennen ja nyt". Launis on tutkinut ns. vanhan työväenliikkeen kirjailijoita Hilja Liinamaa-Pärssistä, Kössi Ahmalaa ja Esa Paavokalliota, mutta esitelmässään hän toi työväenkirjallisuuden vuosien läpi myös tähän päivään. Luennossaan hän pohti käsitteen työväenliikkeen kirjallisuus tai työläiskirjallisuus -käsitteen relevanttiutta tässä päivässä. Käsitteeseen kiinnitti huomionsa myös kommenttipuheenvuoron pitänyt kirjallisuudentutkija Elsi Hyttinen, joka väitöskirjassaan Elviira Willmanista on kyseenalaistanut Raoul Palmgrenin aikanaan luomat tiukat kriteerit työväenkirjallisuudelle. Hyttisen mukaan käsite on nykyajan pirstaloituneessa maailmassa pidettävä avoimena uusille näkemyksille.

Launiksen luennon jälkeen riensin kuuntelmaan keskustelua, jossa poliitikkojen muistelmakirjallisuudesta keskustelivat asiasta teeman puitteissa tänä vuonna teoksensa julkaisseet Antero Kekkonen, Irma Peipponen, Jacob Söderman ja Erkki Tuomioja. Keskustelua veti asiantuntevasti Arja Alho. Hän  tunsi keskutelijat ja oli ilmiselvästi paneutuen lukenut jokaisen teoksen. Hän haki kirjoista yhteisiä tekijöitä, kuten rauhanaatteen ja kansainvälisyyden ja keskustelutti näistä aiheista panelisteja.

Seuraavaksi oli vuorossa tykitystä teatteriohjaaja Kalle Holmbergin toimesta. Hänen ja toisen keskustelijan Anneli Ollikaisen, joka on toimittanut yhdessä Katri Tanskasen kanssa Kom-teatterin historiaa käsittelevän teoksen, aiheeksi oli annettu "Kulttuurin vasen suora". Käytännössä keskustelu kosketteli Holmbergin uraa ja vaiheita vasemmistolaisena teatteriohjaajana. Holmberg on hyvin karsimaattinen esiintyjä, jota yleisö yleensä kuuntelee herpaantumatta. Niin nytkin.

Päivän päätteeksi päästiin kuuntelmaan runoutta. Paikalle oli kutsuttu neljä runoilijaa, jotka kertoivat kirjoittamisestaan ja lukivat runojaan lausuntataiteilija Iiro Kajaksen, joka on myös Elvi Sinervo -seuran puheenjohtaja, johdolla. Ensin esiintyi ihana, ihana Claes Andersson, joka runojensa lukemisen ohella soitti pianoa. Hän kertoi, että tulossa on jossain vaiheessa uusi kokoelma runoja ja myös jatkoa Oton elämälle. Anderssonin jälkeen oli Marja-Leena Mikkolan vuoro. Hän esitti kääntämiään Marina Tsvetajevan runoja. Mikkolahan on aiemmin suomentanut Ahmatovaa ja nyt hän on tarttunut Tsvetajevan runoihin, jotka kuultuina, ja ilmeisesti myös käännösprosessina, poikkeavat hyvin paljon Ahmatovan selkeästä runokielestä. Mikkolan käännöstyö on vielä kesken, eikä hän osannut sanoa, milloin kirja ilmestyy. Mikkolan jälkeen lauteille pääsi nuori runoilija Robert Meriruoho, joka esitti runojaan Eliss Henellin säestyksellä. Sekä Meriruoho että hänen jälkeensä esiintynyt Kalle Niinikangas herättivät mielenkiintoni nuorempaan suomalaiseen runoilijapolveen. Ylipäätään runojen kuunteleminen on antoisampaa kuin niiden lukeminen. Etenkin kun mukana on myös säestys Meriruohon tyyliin. Kutsuttujen runoilijoiden hoidettua hommansa, myös yleisö pääsi lukemaan joko omia tai toisten tekstejä. Tässäkin sessiossa kuultiin koskettavia ja hauskojakin esityksiä. Itse pitäydyin kuitenkin lausmasta.

Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa päivä. Toivottavasti tilaisuus saa jatkoa, sillä Stadi ja työläiskirjallisuus ansaitsee oman päivänsä.

2 kommenttia:

  1. Kiitos raportista! Olisipa ollut hienoa olla paikalla! Ehkä jonain vuonna, jos tapahtuma järjestetään uudelleen. Tänä vuonna en päässyt Werstaalle Työväenkirjallisuuden päiväänkään, harmittaa vähän että molemmat näistä menivät ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi-Maria, ole hyvä :). Minäkään en päässyt Tampereelle, mutta onneksi Helsinkiin pääsin ja toivon totisesti, että tapahtuma saa jatkoa. Oli sen verran hyvä kokonaisuus.

      Poista