tiistai 30. joulukuuta 2014

New York, New York



Nyt on vajaat kaksi päivää toivuttu aikaerosta ja hyppäyksestä ihmisiä vilisevältä Manhattanilta Porvoon rauhaan. Aikamoinen loikka tosiaan. Vaikka suurkaupungissa on välillä mukava käydä, niin kyllä mielettömät ihmismassat myös ahdistavat, joten olin ihan tyytyväinen kotiinpaluustakin. Saatiin nauttia jopa yhdestä kauniin kirkkaasta pakkaspäivästä, nyt jo tosin lotisee vettä.


Meitä oli matkalla viisi henkilöä, kaksi teiniä, aikuinen Lontoossa asuva tyttäreni sekä minä ja mieheni. Siinä oli aikamoista taiteilua, että saatiin kaikkien toiveet mätsäämään edes jotenkin ja jokainen pääsi kokemaan edes jotain siitä, mitä oli etukäteen kovasti odottanut. Yhteentörmäyksiäkin tuli, mutta niitä ei kai voi välttää.



New Yorkin sää näytti meille monet kasvot. Kaksi ensimmäistä päivää oli harmaata ja melko koleaa, mutta ei juuri satanut. Keskiviikkona, joka oli myös jouluaatto, tuli sen sijaan vettä taivaan täydeltä. Viimeiset päivät puolestaan olivat aurinkoisia ja paikoin jopa keväisen lämpimiä. Tutustuimme kaupunkiin kiertoajelubussin, Staten Island Ferryn, metron ja jalkojemme avulla. Päivittäisiä kävelykilometrejä tuli ihan kiitettävästi ja välillä pohkeet huusivat hallelujaata. Kiertoajelu oli hyvä tapa tutustua Manhattaniin ja saada siitä jonkinlainen käsitys. Puhun Manhattanista, sillä siellä me suurimmaksi osaksi päivämme vietimme lukuunottamatta paria pientä pyrähdystä Brooklynin puolelle. Hotellimme oli Midtownin ja Downtownin rajoilla, 29:llä kadulla. Sijainti oli näkemykseni mukaan erinomainen, lähellä muun muassa Empire State Buildingia ja Times Squarea, joka tosin oli melkoinen helvetin kita ihmismassoineen. En todellakaan haluaisi siellä olla uutta vuotta vastaanottamassa.






Ensimmäisinä päivinä siis tutustuimme kaupunkiin kiertoajelubussin katolta. Välillä hyppäsimme kyydistä ja piipahdimme China Townissa ja Little Italyssa. Jouluaaton vesisateessa teimme sitä, mitä muutkin, eli juoksimme kaupasta toiseen sadetta pidellen. Joulupäivänä kävimme katsomassa maisemia Top of the Rockin huipulta ja tutustuimme Bryant Parkin joulutoriin. Perjantaina lähdimme ilmaiselle lautta-ajelulle Staten Islandille, katsastimme Ground Zeron ja mietimme ihmisen pahuutta sekä kävimme Brooklynissä, josta kävelimme auringonlaskun aikaan Brooklyn Bridgeä pitkin Manhattanin puolelle. Lauantaina oltiin East Villagessa ja iltapäivällä piknikillä Keskuspuistossa. Sunnuntaina ehdittiin vielä käydä New York Public Libraryssä ennen lentokentällä lähtöä. Itse pidin eniten East Villagen boheemista tunnelmasta, myös Brooklyn Heights oli mahtava.





Kaiken kaikkiaan New York teki vaikutuksen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Kaupunki on niin täynnä sykettä ja elämää, että sitä on jotenkin vaikea käsittää kun viettää päivät pääosin omassa rauhassaan unisessa suomalaisessa pikkukaupungissa. Kuten jo sanoin, jatkuvassa ihmisvilinässä ja ruuhkissa oleminen ja eläminen vaatii kuitenkin tietynlaista asennetta, enkä todellakaan ole varma olisiko minusta siihen. Lapset sen sijaan olivat valmiita vaikka heti muuttamaan Isoon Omenaan. Miettivät jo mihin sinne asettuisivat. No sitä odotellessa!




Koimme paljon, mutta paljon jäi vielä kokemattakin ja siksi sitä jossain takaraivossa jo kummittelee ajatus, että jos vielä joskus uudelleen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!





Haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulua näiden New Yorkista otettujen kuvien kera.

Nautitaan kaikesta kauniista sekä siellä että täällä!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Marja-Liisa Vartio - Nuoruuden kolmas näytös



Olen joskus aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartion Ja sodan vuosiin sattui nuoruus (toim. Anna-Liisa Haavikko), joka sisältää Vartion päiväkirjatekstejä vuosilta 1939-1941. Vuonna 1924 syntynyt Vartio, tällöin vielä Sairanen, oli talvisodan alkaessa 15-vuotias koulutyttö, joka asui sukulaistensa luona Pieksämäellä. Päiväkirja tallentaa vuolaana tekstivirtana kaiken koulumaailman tapahtumista tyttöjen väliseen ystävyyteen, äkki-ihastumisiin ja salamarakastumisiin vastakkaiseen sukupuoleen. Toisin sanoen melko tavallista nuoren tytön päiväkirjan sisältöä.

Nuoruuden kolmas näytös jatkaa siitä, mihin edellinen teos jäi. Ajallisesti se kattaa huomattavasti pidemmän kaaren, vuodesta 1941-1953. Päiväkirjatekstien lisäksi se sisältää kirjeitä ja novellin "Vatikaani". Vartion päiväkirjakirjoittaminen muuttuu iän karttuessa, merkintöjä tulee harvemmin ja ne ovat fragmentaarisempia. Kirjeet paikkaavat joltain osin puuttuvia ajallisia aukkoja ja joltain osin ne täydentävät päiväkirjamateriaalia ja nostavat esiin päiväkirjateksteistä poikkeavia näkökulmia.

Kirjan alussa Marja-Liisa on muuttanut takaisin Klaukkalaan, jossa hänen isänsä on opettajana. Aika ajoin hän vierailee myös äitinsä luona Savossa. Sota mullistaa arjen ja Marja-Liisan veljet joutuvat rintamalle. Erityisesti Kauko-veli on Marja-Liisalle tärkeä ja tälle hän kirjoittaa avoimesti kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Kaukon kaatuminen on Marja-Liisalle vaikea paikka, vaikka hän yrittää lievittää suruaan sotapropagandan viljelemällä uhri- ja suur-Suomi -ideologialla, jonka hän tuntuu varsin auliisti omaksuvan:

Nyt en ole enää köyhä! Minulla on Elämälle annettavana suruni. Kun ajattelen, minkä kaiken puolesta hän kaatui, täyttää sydämeni riemu. Isänmaa, Suur-Suomi, oikeus, vapaus. Suuret aatteet, kärsivä heimokansamme ja minä itse. (NKN, s. 70)

Vähitellen sota arkipäiväistyy ja siirtyy päiväkirjateksteissä taka-alalle, välillä jopa täysin huomaamattomiin.

Marja-Liisan sydän on edelleen hyvin altis ihastumaan vastakkaiseen sukupuoleen ja hän haalii itselleen kirjeystäviä rintamalta. Ehdoton sydämen valtias on kuitenkin Marja-Liisan Pieksämäellä tapaama Lenkku, joka sittemin katoaa rakastuneen tytön näköpiiristä, mutta ei ajatuksista. Sotavuosina Marja-Liisa on, omaksi yllätyksekseenkin, kaksi kertaa kihloissa, mutta molemmat purkautuvat melko nopeasti. Toinen sulhasista on turkulainen Horst Andell, jonka kanssa elämänsä ajan Marja-Liisa sittemmin tallentaa tyyliteltynä, kaunokirjallisena versiona romaanissaan Tunteet.

Syksyllä 1944 Marja-Liisa aloittaa Helsingin yliopistossa muun muassa taidehistorian opinnot. Vähitellen hän ajautuu mukaan helsinkiläisiin taidepiireihin ja entisestään piiri laajenee, Kun Marja-Liisa menee naimisiin lehtimies ja taidekauppias Valter Vartion kanssa. Asettuminen Herttoniemeen tuo Vartioiden tuttavapiiriin vasemmistoälymystöstä muun muassa kirjailija Jarno Pennasen ja hänen vaimonsa, runoilija Anja Vammelvuon ja hetken Marja-Liisa tuntee vetoa jopa kommunismia kohtaan:

Tunnen eläväni keskellä kirjallisuushistoriaa - seinän takana asuvat Anja Vammelvuo ja Jarno Pennanen + Alpo Vammelvuo. Minuun on vaikuttanut heidän kommunistinen maailmankatsomuksensa, en voi sitä kieltää.(NKN, s. 232)

Todennäköisesti kyse on enemmän ajan hengestä syksyllä 1949 kuin todellisesta aatteellisesta heräämisestä. Marja-Liisa viehättyi helposti erilaisista aatteellisista suuntauksista, kuten sodanaikainen suur-Suomi innostus tai flirttailu kommunismin kanssa osoittavat. Lopultkaan niillä ei ollut suurta merkitystä hänen elämässään eivätkä ne ohjailleet hänen ajatuskulkujaan.

Päiväkirjat kertovat siitä, miten tärkeää kirjoittaminen Marja-Liisalle oli ja vähitellen hän alkaa yhä selkeämmin tuoda esiin haaveensa kirjailijuudesta. Päiväkirjateksteissä vaihtelevat usko ja epäusko omiin kykyihin, mutta vihdoin vuonna 1952 hän voi todeta:

Nyt Häät lopussa! Morsiameni nukkuu aitassa! Tuuli huokaa ulkona - ei, se laulaa minulle. Olenko lepyttänyt luonnon - tuuli ei enää ole ankara ja hirveä kun kuuntelen sitä. Tahtoisin kuolla niin kuin minun morsiameni. En pelkää arvosteluja. Tein minkä jaksoin. Minun Hääni. (NKN, 267)

Häät -runokokoelma on Vartion esikoisteos. Kokoelman valmiiksi saamisen euforia hiipuu pian ja kun runoilija muutaman kuukauden kuluttua saa käteensä uunituoreen ensipainoksen omasta kirjastaan on jäljellä vain "paha ja tympeä olo". Lienee melko normaalia kirjailijan kauhua, kun oma tekele on vihdoin julkisena kaikkien muidenkin luettavissa.

Nuoruuden kolmannen näytöksen päättää Vartion oleskelu Italiassa, josta kertovat hänen lyhyet päiväkirjatekstinsä ja kirjeensä Valter Vartiolle. Marja-Liisa viipyy Italiassa, pääosin Firenzen seuduilla, parisen kuukautta. Matkan tarkoitus on kirjoittaa, mutta oikeaan vireeseen pääseminen on kuitenkin vaikeaa, eikä tekstejä synny. Taidehistoriasta kiinnostuneelle Marja-Liisalle matka on kuitenkin muuten elämys ja jonkin verran myös italian kieltä tarttuu hänen mukaansa.

Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on helmikuulta 1953. Siinä Marja-Liisa toteaa, että kirjoittaminen on alkanut. Tosin edelleen hän epäilee, Häiden hyvistä kritiikeistä huolimatta, omaa osaamistaan. Hän epäilee, että kritiikkien suhteen on "tapahtunut suuri erehdys" ja hän paljastuu huijariksi, sekä itselleen että muille.

Lueskelin Nuoruuden kolmannen näytöksen rinnalla Helena Ruuskan Vartio-elämäkertaa marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu. Siitä käy ilmi, että Vartion toinen kokoelma Seppele ilmestyy syksyllä 1953. Seuraava vuosi on tuova Marja-Liisan elämään mullistuksia, kun hänen elämäänsä ilmestyy nuori runoilija Paavo Haavikko. Mutta se on jo sitten toinen tarina.

Vartion päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden kautta on mahdollista päästä kurkistamaan nuoren naisen sielunelämään 1940-1950-luvuilla ja samalla ne muodostavat  mielenkiintoinen kudelman, joka kertoo erään kirjailijan synnystä ja jonkin verran myös hänen tulevien teostensa taustoista. Välillä nuoren naisen vuolaana virtaavat, samoja asioita kelailevat päiväkirjamerkinnät vähän kyllästyttivät, mutta pääosin viihdyin hyvin kirjan parissa. Muistin myös, että minulla on edelleen lukematonta Vartion tuotantoa hyllyssäni.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Hannu Mäkelä - Muistan. Elämän oppivuodet.



Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet. Tammi, 2014. 354 s.

Omasta kokemuksestani tiedän, että jokainen päivä, hetki, minuutti, sekunti on valintaa, sattuman tai kohtalon osoittamaa, ajan sinetöimää ja elämän myöhemmin todetuksi ja eletyksi osoittamaa; mennyttä ja tapahtunutta ei mikään enää voi muuksi muuttaa, muisti vain. Armelias unohdus. (EOV s. 255)

Elämänsä oppivuosien alussa kevään 1962 ylioppilas Hannu on lähdössä Pariisiin beatnikkien paratiisiin yhdessä ystävänsä kanssa. Pariisissa kaksikko yrittää sulautua kantaväestöön, sillä turistilta näyttäminen ei sovi imagoon. Kesä Pariisissa on ajoin ankea rahapulan vuoksi, mutta kokemuksiltaan uutta luova. Tästä kesästä taitaa alkaa Mäkelän näihin päiviin asti kestänyt rakkaus Pariisia kohtaan. Kotiin tultua Hannu aloittaa opinnot Ratakadun opettajakorkeassa valmistuen kahdessa vuodessa opettajaksi. Opettajuus ei kuitenkaan tunnu hänestä omalta, vaan yhä vakaammin hän kokee kirjoittamisen kutsun. Valmistumisen kunniaksi hän lähtee jälleen Pariisiin ja ottaa mukaansa kirjoituskoneen, mutta kirjoittaminen ei kuitenkaan suju. Sen sijaan syntyy taidetta, jonka vuoksi Hannu saa maistaa myös pariisilaista putkaelämää. Pariisilla on tarjota Hannulle myös vapautus, kun hän vihdoin pääsee poikuudestaan eroon.

Kotiin palattuaan hän ilmoittautuu opetusvirastoon sijaiseksi, seurustelee Helin kanssa ja miettii mihin suuntaan elämässään lähtisi. Armeijaan joutuminen tuntuu tuovan hetken helpotuksen mietintöihin. Nopeasti Hannu kuitenkin huomaa, että armeija ei ole hänen paikkansa ja hän lähtee omalle lomalle, jolta ei enää intin harmaisiin palaa.

Vuoden 1965 aikana haave kirjailijuudesta vihdoin toteutuu peräti kahden teoksen voimin, kun Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi, liikaa ilmestyvät. Teosten takapiruna on Tuomas Anhava, johon Mäkelä on tutustunut. Anhava junailee muutenkin Hannun asioita. Hän vinkkaa opettajanpaikasta Käpylän iltaoppikoulussa ja myöhemmin palkkaa Mäkelän kustannustoimittajaksi Otavalle.

Vuosi 1966 tuo uudet tuulet rakkauselämään, kun Hannu tutustuu hulmuavassa marimekon viitassa ja raitasukissa kulkevaan Maikkiin, joka myöhemmin tunnetaan Harjanteen nimellä. Maikin tultua raskaaksi, pariskunta virallistaa ajan tavan mukaan suhteensa. Lapsi syntyy ja Hannusta tulee oman määritelmänsä mukaan kotimies. Hän on päivät lapsen kanssa kotona kirjoittaen aina kun mahdollista. Näin syntyy Mäkelän kolmas teos Kotimies. Kovin vakaalla pohjalla pariskunnan avioliitto ei tunnu olevan, kun nuoren aviomiehen on kyseltävä itseltään jo ensi kuukausina rakastaako hän vaimoaan ja ovatko he onnellisia ja tyytyväisiä.

Se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, jää kuitenkin tulevien kirjojen materiaaliksi.

Mäkelän omaelämäkerrallisessa sarjassa Elämän oppivuodet on kolmas osa. Aiemmin ilmestyneitä teoksia Muistan. Lapsuus (2011) ja Muistan. Nuoruus (2012) en ole lukenut. Tämä ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut, vaan muistelmien kyytiin oli helppo hypätä myöhäisemmässäkin vaiheessa.

Mäkelä kirjoittaa muistelmiaan selkeästi nykyhetkestä käsin. Hän tarkastelee omaa nuorta itseään ironisen lempeästi tulevaisuuttaan ennakoiden. Nykyisyys ja mennyt kulkevat sopuisasti käsi kädessä. Hän myöntää muistin sattumanvaraisuuden ja epäluotettavuuden ja tarkistelee faktoja muistinsa tueksi.

Mitä pitemmälle kuljen muistoissa, sitä paremmin tajuaa, miten oma muistaminen toimii. Alkuun on sarja satunnaisia ja hahmottomia kuvia ja niiden herättämiä yhteyksiä. Mutta kun yksi yhteys solmiutuu, alkaa siitä hitaasti rakentua menneisyyden virkkuukudos, joka suurenee hitaasti jonkinlaiseksi ryijyksi. (EOV, s. 76)

Elämän oppivuosien lukija pääsee Mäkelän kautta tutustumaan kirjailijuuden ensi hetkiin ja 1960-luvun kirjalliseen elämään, jota Mäkelä vähän kaihoisasti kaipailee: Kirjaani arvostellaan myös, kirjallisuus on vielä kunniassa ja lähes jokainen julkaistu kirja saa arvostelun, niin myös omani. (EOV, s. 269).


Mäkelän tyyli on kepeähköä ja se tekee kirjasta helposti luettavaa ja viihdyttävää. Minä ainakin viihdyin hyvin. Samoin taisi tehdä Maria.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Historiallinen elämä



Perjantaina kävin noutamassa omat tekijäkappaleeni teoksesta Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus, jonka ovat toimittaneet Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. Kustantajana on SKS.

Kirja sai alkunsa seminaarista, joka pidettiin Oulussa syksyllä 2011. Seminaari kantoi nimeä Representing Lives. A Workshop of Biographical Research ja olen siitä kirjoitellut tunnelmiani täällä. Suurin osa artikkeleista perustuu seminaarissa pidettyihin puheenvuoroihin.

Kirjassa on johdannon lisäksi 17 biografiaa eri suunnista tarkastelevaa artikkelia. Kirja on jaoteltu kolmeen päälukuun, josta ensimmäinen kantaa nimeä "Kirjanmerkkejä", toinen "Yhdet askeleet" ja kolmas "Monet jäljet". Jos kirjan sisällysluettelo kiinnostaa, niin täältä löytyy PDF-muotoinen tiedosto.

Olen nyt lueskellut kirjaa sieltä täältä, muutaman artikkelin jo kokonaan, ja vakuuttunut siitä, että kädessäni on laadukas kokoelma biografiaa historiantutkimuksen osa-alueena käsitteleviä tekstejä. On ilo olla mukana tällaisessa teoksessa. Omassa artikkelissani tarkastelen yksityisen ja julkisen elämän joskus kovin monimutkaistakin suhdetta ihmisen elämän kertomisessa kolmen Sinervon sisaren näkökulmasta. Tutkimustilanteeni on sikäli muuttunut artikkelin kirjoittamisen jälkeen, että olen "pudottanut" yhden sisarista, Aira Sinervon, pois ja keskityn Elvi Sinervoon ja Sylvi-Kyllikki Kilpeen. Tarkastelunäkökulmani on kuitenkin edelleen relevantti.

Suosittelen kirjaa lämpimästi (vaikka olenkin jäävi) kaikille, jotka ovat kiinnostuneet elämäkerroista ja elämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Kirjasta löytyy paljon ammennettavaa muun muassa siitä, miten suhtautua tutkittavaan, mikä on lähteiden merkitys, elämäkerrallisen kirjoittamisen eettisistä perusteista, ryhmäelämäkerroista, muistelmien käytöstä lähteenä, kirjeiden esittämästä elämästä, biografian merkityksestä historiantutkimukselle ynnä muusta, ynnä muusta. Useiden artikkelien pohjalla olevat tapaustutkimukset ovat myös äärettömän kiinnostavia, kuten esimerkiksi Julia Dahlbergin ja Niina Timosaaren artikkelissa "Kaikkihan tiesivät, että Edvard-setä oli homo", joka tarkastelee seksuaalisuuden tutkimusta lähdekriittisenä ongelmana tai Katriina Lehto-Bleckertin artikkeli "Nainen tarvitsee oman huoneen - mutta miksi se ei riittänyt Ulrike Meinhofille", joka tarkastelee osin samaa yksityisen ja julkisen välistä tematiikkaa kuin omakin artikkelini.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Marraskuun makupalat



Marraskuu on jo vaihtunut joulukuuksi, joten on aika summata marraskuun aikana luetut kirjat. Postaamaan ehdin aikaisemmin Tuula-Liina Variksen kirjasta Naisen paras ystävä ja Wendy Lowerin Hitlerin raivottarista. Seuraavaksi lyhyesti muusta marraskuun kirjasadosta.

Julia Donner: "Oi, terve tarhurineito...". Aino Sibeliuksen puutarha. Multikustannus Oy 2006. 93 s. Kirjastolaina.

Julia Donnerin teos "Oi, terve tarhurineito..." on viehkeä pieni teos ja kulttuurihistoriallinen tutkielma Aino Sibeliuksesta ja hänen puutarhastaan Ainolassa Järvenpäässä. Se sopii mainiosti piristämään harmaata marraskuuta.

Aino ja Jean Sibeliuksen Ainola oli yksi Tuusulan Rantatien taiteilijakodeista, joista olen kirjoittanut muun muassa tässä postauksessa.

Donner tulkitsee Ainolan puutarhan Aino Sibeliuksen omaksi tilaksi, joka tarjosi hengähdystauon niistä vaatimuksista, joita yhteiskunta, koti ja avioliitto naiselle asettivat. Puutarhaan Aino kanavoi oman luovuutensa ja se oli paikka tunteiden, sekä ilon että surun, tuuletukselle. Puutarhasta muodostui perheen ohella hänen elämäntyönsä.

Puutarhalla oli sekä esteettinen että käytännön taloudellinen merkityksensä. Samalla kun se tarjosi iloa silmälle ja paikan rauhoittumiseen, se tarjosi myös mahdollisuuden omavaraisuuteen monien tuotteiden kohdalla.

Kirja on kuvitettu kauniisti Taneli Eskolan valokuvilla ja Markus Konttisen piirustuksilla. Donnerin tekstiä elävöittävät katkelmat Aino Sibeliuksen kirjeistä.

Bongasin kirjan Marialta.

Simone de Beauvoir: Kutsuvieras L’invitée suom. Mirja Bolgár) Kirjayhtymä 1985. 461 s. Kirjastolaina

Kutsuvieras on  Simone de Beauvoirin esikoisteos, joka ilmestyi vuonna 1943. Kirjassa de Beauvoir tarkastelee omiin kokemuksiinsa pohjautuen kolmen ihmisen, Françoisen, Pierren ja Xavièren muodostamaa kolmoisuhdetta. Françoisen ja Pierren parisuhteeseen kolmanneksi nousee Françoisen ystävä ja suojatti, nuori Xavière, joka läsnäolollaan ja käytöksellään sekoittaa pariskunnan entisen elämän kaavat. Periaatteessa kukin heistä hyväksyy kolmoisuhteen, mutta pinnan alla kuohuvat erilaiset jännitteet ja eksistentialistiset pohdinnat. 

Suomentaja Mirja Bolgár toteaa kirjaan laatimissaan alkusanoissa, että kirjaa ei pidä lukea banaalina triangelidraamana. Hän näkee sen Beauvoirin yrityksenä kuvata hänen ja Jean-Paul Sartren elämään astuneen nuoren naisen vaikutusta ja uudentyyppisen rakkauden toiveita ja pettymyksiä. Itselleni tämä jäi vähän näiden kahden lukukokemuksen väliin. Ajoittain pidin sitä banaaliakin banaalimpana rakkausdraamana ja tuskailin erityisesti Françoisen kyvyttömyyttä irtautua ja toisaalta ärsyynnyin Pierren lepsuudesta ja Xavièren temppuiluista. Toisaalta oli kiinnostavaa seurata, miten Françoise jatkuvasti pyrki älyllistämään suhteen osatekijöitä ja peilaamaan omaa identiteettiään suhteessa toisiin.

Mielenkiintoista kirjassa oli ajankuva ja Pariisin kuvaus. Sodan varjo leijuu uhkaavana ja Pariisi sykkii kuumeista elämää vuorokauden ympäri. Montparnassen  kahviloissa taiteilijat tapaavat toisiaan, keskustelevat, juovat viiniä, viskiä ja akvaviittia ja tanssivat läpi yön.

Olen aikaisemmin lukenut de Beauvoirilta Mandariinit, josta pidin kovasti. Ajoittaisesta kiinnostavuudestaan huolimatta Kutsuvieras ei samaan yltänyt.

Liisa on kirjoittanut Kutsuvieraasta Lukulamppuun.

Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. Teos 2014. 578 s.

Päiväkirjan mukaan olen lukenut Augustinuksen tunnustuksia englanniksi. Päiväkirjasta löytyi hänen sanomansa: "The evolution of the heart is the real stuff of autobiography". Siihen aikaan ei tullut mieleenikään, että kirjoittaisin muistelmat tai omaelämäkerran. Nyt kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin olen Augustinuksen lauseesta samaa mieltä. Tärkeintä ei ole menestys, maine ja kunnia, eivät ulkonaiset saavutukset ja merkittävät tuttavuudet, vaan sydämen kehitys. (UM s. 348)

Heti alkuun täytyy myöntää, että en ole ennen tätä lukenut yhtään teosta Anita Konkalta, mutta tämän kirjan myötä kiinnostuin hänen tuotannostaan. Olisin halunnut tästä kirjasta tehdä perusteellisemman postauksen, mutta kirja pitää palauttaa kirjastoon, joten tyydyn rääppimään jotain mitä mieleen on jäänyt (luin kirjan jo pari viikkoa sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan). Tuon alun lainauksen kirjoitin ylös muistikirjaani, sillä se kuvaa hyvin Konkan muistelmien luonnetta "keskeisintä on sydämen kehitys".

Konkka syntyi kahden taiteilijan perheeseen vuonna 1941. Hänen äitinsä oli taidemaalari Anja Konkka ja isä inkeriläissyntyinen kirjailija Juhani Konkka, joka tunnetaan erityisesti venäläisten klassikoiden suomentajana. Anitan ollessa murrosiässä vanhemmat erosivat riitaisaksi käyneestä avioliitostaan ja  Anita irtautui omaan elämäänsä. Hän lähti opiskelemaan, teki pätkätöitä, perusti perheen, erosi, sai vihdoin jalkansa kustantamon oven väliin ja esikoisteos Irti näki päivänvalon vuonna 1970.

Konkan muistelmat avaavat kiinnostavan näkökulman kirjailijan sekä ulkoiseen että sisäiseen elämään. Hän pohdiskelee omaa kirjailijuuttaan, vertaa sitä muihin ja korostaa haluaa tulla omillaan toimeen. Siksi esimerkiksi hänen pitkä ja polveileva rakkaussuhteensa Hannu Salamaan tulee laajemmin päivänvaloon vasta tämän teoksen myötä. Ystävyys tulipalossa menehtyneen Raija Siekkisen kanssa oli myös Konkalle merkityksellistä. Konkka kuvaa paljon myös matkojaan eri puolille Eurooppaa. Pienenkin apurahan turvin saattoi lähteä pidemmäksi aikaa pois Suomesta, tosin vasta sitten kun lapset olivat niin suuria, että pärjäsivät ilman äitiä. Irtautuminen arkisesta elämästä auttoi kirjoittamisessa, esimerkiksi Talvi Ravennassa syntyi kolmessa kuukaudessa Marina di Ravennassa Italiassa, jonne Konkka oli lähtenyt äitinsä jalanjäljille.

Konkka kirjoittaa elämästään kaunistelemattomasti ja rehellisesti. Monesti lukiessa tulivat mieleen Aila Meriluodon julkaistut päiväkirjat ja niiden rohkeus ja ajoittainen rujous. Päiväkirjat, sekä tavalliset että unipäiväkirjat, ovat kulkeneet Konkankin mukana ja toimivat hänen muistinsa tukena.

Kaiken kaikkiaan pidin kovasti Unennäkijän muistelmista, jopa niin, että ajattelin kirjan jossain vaiheessa hankkia omaan hyllyyni. Kirjassa on paljon sellaista kirjailijuuden, kirjoittamisen ja kirjoittajana toimimisen reflektointia, johon haluaisin palata uudelleen.

Pakko vielä lainata tähän loppuun Konkan näkemys Simone de Beauvoirin ja Jean Paul Sartren suhteesta, ikään kuin yhdistämään kahta lukemaani kirjaa. Konkka peilasi omaa suhdettaan Salaman kanssa näiden kahden ranskalaisen intellektuellin suhteeseen:

Pelkkä ajatuskin ahdisti, se että minusta tulisi ennen pitkää Beauvoirin kaltainen. Hän oli niin masentunut nainen, että oli suostunut mihin tahansa, jottei Sartre olisi hylännyt häntä. He olivat tehneet sopimuksen, että eivät sitoisi toisiaan, vaan sallisivat kummankin toteuttaa sukupuolista vapauttaan myös muissa suhteissa, ja olisivat täysin avoimia ja rehellisiä toisilleen. [...] Sekä hän että Sartre elivät liiaksi päänsä sisässä, liian etäällä todellisuudesta, niin että heidän oli vaikeata käsittää miehen ja naisen suhteen tosiasioita. Ellei Beauvoir olisi ollut niin depressiivinen, hänellä olisi ehkä ollut voimia jättää Sartre. (UM s. 429-430)