lauantai 31. tammikuuta 2015

Jarl Hellemann - Lukemisen alkeet



Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet. Ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä. Otava 1996. 240 s.

Jälkeenpäin on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia maailmankirjallisuutta harrastavalle kustantajalle. Saattoi kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä, poimia monenkirjavalta niityltä korean kukan toisensa jälkeen. Maailmankuulujen kirjailijoiden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta - oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia. Uuden kustantamon kirjailijaluettelo komistui noina vuosina nopeasti. (LA, s. 124)

Tanskalaissyntyinen Jarl Hellemann teki elämäntyönsä Kustannusosakeyhtiö Tammen toimitusjohtajana. Hänen ehkä tunnetuin aikaansaannoksensa on nyt jo yli 60-vuotiaaksi ehtineen Keltaisen Kirjaston lanseeraminen ja paimentaminen siksi brändiksi, jona se tänäkin päivänä tunnetaan.

Lukemisen alkeet on Hellemannin muistelmateos, jossa hän valottaa tietään tanskalaisesta pikkupojasta suomalaiseen kustantamoon. Ensin kustannusvirkailijaksi ja myöhemmin toimitusjohtajaksi saakka. Ennen kustantamoon päätymistään hän ehti toimia myös lehtimiehenä ja haaveilla omasta kirjailijan urasta. Tie kirjailijana tyssäsi kuitenkin yhteen julkaistuun kirjaan, sen jälkeen Hellemannista tuli päätoiminen lukija.

Jarl Hellemannin (s. 1920) perhe päätyi Suomeen Tanskasta 1930-luvulla, kun  hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja perhe kaipasi uutta alkua elämälleen. Hänen äitinsä oli pietarilaisen, vallankumouksen jälkeen Suomeen emigroituneen tapettitehtailijan tytär ja siksi perheen uudeksi asuinmaaksi valikoitui Suomi.

Muistelmissaan Hellemann eläytyy niin sukunsa vaiheisiin kuin pikkupojan maailmaan vivaihteikkaalla, lämpimällä ja hauskalla tavalla. Hän muun muassa kertoo muistikuvastaan, jossa hänen äidinpuoleinen isoisänsä melkein hukutti koiransa Tommyn tai miten Jarl itse joutui luopumaan koirastaan Bonzosta Suomeen muuton yhteydessä. Vaikka hänen äitinsä muuta väitti, niin pieni poika tiesi, että koira joutuu lopetettavaksi ja suru siitä seurasi mielessä pitkään.

Kirjat kuuluivat Hellemannin elämään lapsesta alkaen. Kirjakauppaa pitävältä Karl-sedältä hän sai ilmaiseksi näytekirjan, joka esitteli 52-osaista Gyldendals Bibliotek -kirjasarjaa tekstinäyttein ja juoniselostuksin. Hellemann arvelee, että tuosta kirjasta alkoi hänen kiinnostuksensa kirjallisuuteen. Erityisesti häneen vetosi kirjan mainos, että lukeminen on tie uusiin maailmoihin ja että tämä tie on loputon ja runsas ja että lukemalla on mahdollista päästä niiden joukkoon, jotka tietävät.

Hellemannin kirja jakaantuu karkeasti ottaen kahteen päälukuun: on aika ennen kustantamoa ja aika kustantamon palkkalistoilla. Kustantajana hän pääsi kosketuksiin monien kiinnostavien ihmisten kanssa ja näistä kohtaamisista hän ammentaa kirjassaan. Hän kertoo muun muassa siitä, miten Suomeen mainoskiertueelle tullut Kurt Vonnegut kieltäytyi kaikesta kustantamon järjestämästä virallisesta ohjelmasta, mutta suostui houkuteltuna lähtemään Kolille. Houkutuslintuna käytettiin muun muassa Eeva Kilpeä. Siellä lopenväsynyt kirjailija ilmeisesti löysi jonkinlaisen rauhan istuessaan luonnon keskellä kannon nokassa ja mutustellessaan lumen alta löytämiään mustikoita.

Hellemann kertoo myös tapaamisestaan Joan Williams-nimisen amerikkalaisen kirjailijan kanssa. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, että Williamsin kautta hän oli päässyt lähelle suurta nuoruuden ihannettaan William Faulkneria. Miten tämä tapahtui, selviää lukemalla kirja.

Suomalaisista kirjailijoista eniten tilaa saavat Matti Kurjensaari ja Eeva-Liisa Manner. Kurjensaaren kohdalla Hellemann kertoo muun muassa Kurjensaaren osin epäonnisesta Olavi Paavolaisen elämäkerran kirjoittamisprojektista. Projektin tuloksena syntyi Loistava Olavi Paavolainen (tähän yhteyteen voi laittaa kiitokset Kyösti Salovaaralle, jonka vinkkauksesta Hellemannin kirja löysi tiensä hyllyyni), mutta ei siinä laajuudessa kuin Kurjensaari oli suunnitellut. Keppejä elämäkerturin rattaisiin viskoi ainakin Olavi Paavolaisen entinen vaimo Sirkka-Liisa Virtamo.

Kirjan viimeinen luku on omistettu Eeva-Liisa Mannerille, johon, omien sanojensa mukaan runoutta ymmärtämätön, Hellemann tutustui lähemmin, kun Manner oli rahapulassaan vaihtamassa kustantamoa Tammesta WSOY:lle. Tammen johtajana Hellemann puuttui asiaan ja sai asian sovittua Mannerin kanssa niin, että tämä jatkoi Tammella. Tästä episodista alkoi ystävyys, joka jatkui Mannerin kuolemaan saakka. Hellemann kirjoittaa tästä originellista runoilijasta lämpimästi ja ymmärtävästi ja valottaa samalla kustantajan ja kirjailijan monisyistä suhdetta. Lukemisen alkeet päättyy Mannerin runoon, jonka hän kirjoitti Hellemannille tämän jäädessä eläkkeelle joulukuussa 1982. Runon viimeiset säkeet kuuluvat:

Koetetaan me vangita gramma väsynyttä valoa
edes paperille, muistoksi.

En voi muuta kuin suositella Lukemisen alkeita kaikille lukemisesta ja kirjojen maailmasta kiinnostuneille. Tämä kustantaja osasi myös kirjoittaa hyvin ja pieni pilke silmäkulmassa keventää teosta mukavasti. 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian kirjapalkinnot



Minun tämän vuoden valintani Blogistanian kirjapalkinnon saajiksi ovat seuraavat:

BLOGISTANIAN GLOBALIA:

Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla 3 pistettä


Globaliaa emännöi Kirsin Book Club




BLOGISTANIAN TIETO

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti 1 piste

Ville Laamanen: Suuri levottomuus 2 pistettä

Minna Maijala: Minna Canth: Herkkä, hellä, hehkuvainen 3 pistettä


Tietoa emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä



BLOGISTANIAN FINLANDIA

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä 1 piste

Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2 pistettä

Anni Kytömäki: Kultarinta 3 pistettä


Finlandiaa isännöi Kirjavinkit


Tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 27.1.2015

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kannattaa varoa sanojaan


Eilen lauantaina olin lentopalloturnauksessa. Ennen viimeistä peliä juteltiin pelikavereiden kanssa vuosien aikana syntyneistä vammoista. Lentopallossa nilkkavammat ovat hyvin tavallisia ja niistä oli monella kokemusta. Itse saatoin sanoa, että olin niiltä välttynyt kokonaan yli neljänkymmenen pelivuoden aikana. Ei olisi kannattanut. Viimeinen peli oli vielä edessä. Hyppäsin torjuntaan ja tulin alas toisen pelaajan jalan päälle ja nilkka vääntyi. Tiesin heti, että nyt sattui vähän pahempi haaveri. Hetkessä jalka turposi ja alkoi sinertää. Sain asiaankuuluvan hoidon kentän laidalla, jossa odottelin, että peli päättyisi ja pääsisimme kotiin.

Porvooseen päästyämme menin sairaalan päivystykseen, jossa jalka kuvattiin. Kuvista ei onneksi murtumaa löytynyt, mutta seuraavat päivät saan köpötellä kepeillä. Se tarkoittaa sitä, että odottamani ja haaveilemani Tarton matka peruuntuu. Harmittaa todella paljon, mutta elättelen vielä toivetta, että saisin sen siirrettyä. Katsotaan!

Tulevat päivät vietän siis hiljaista kotielämää. No, onpa aikaa lukea, ajatella ja kirjoittaa. Arkiset askareet delegoin toislle.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Toteutuva haave




Tarton yliopiston maantieteen professori August Tammekannin matkustettua perheineen loman viettoon kirjailijoille tarjoutui tilaisuus asua Alvar Aallon Tähtveren puistoon suunnittelemassa rakennuksessa. (Tartto. Kirjailijan kaupunki. Toim. Heini Ilomäki)

Tässä postauksessa elokuulta 2011 esittelin kirjan Tartto. Kirjailijan kaupunki ja lausuin samalla ääneen haaveen, että olisi joskus hauska päästä Tartoon kirjoittamaan joksikin ajaksi. Haave oli syntynyt jo aiemmin, kun olin viettämässä mieheni kanssa pitkää viikonloppua Tartossa ja ihastuin kaupungin tunnelmaan.

Nyt tämä haave on toteutumassa. Ensi maanantaista alkaen vietän viikon tuossa sydämen vieneessä yliopistokaupungissa. Majapaikkani on lainauksessa mainittu Alvar Aallon suunnittelema huvila, joka tunnetaan nimellä Villa Tammekann.  Turun Yliopistosäätiö osti huvilan August Tammekannin lapsilta vuonna 1998. Säätiön toimesta neuvostoaikana pahoin kärsinyt huvila entisöitiin vastaamaan mahdollisimman tarkkaan Aallon alkuperäistä suunnitelmaa ja nyt se toimii majapaikkana yliopiston henkilökunnalle ja vaihtelevasti myös muille. Itselleni mahdollisuus viikon asumiseen tarjoutui Yliopistosäätiön myöntämän tutkijahuonestipendin myötä.

Mukavaa päästä viikoksi kirjoittamaan täysin vapaana kaikista arkisista askareista. Pitää vain tarkkaan miettiä, mihin sen viikon aikana haluan keskittyä, jotta tulee otetuksi mukaan kaikki tarpeellinen oheismateriaali.

Kirjoittamisen lisäksi aion fiilistellä ja tutustua kaupunkiin antaumuksella. Ei myöskään kannata unohtaa ihania virolaisia kahviloita ja niiden herkkuja. Otan kameran mukaan ja yritän taltioida kaupungista ja sen tunnelmasta jotain tänne Toisen tähden alle.

Alun lainauksen kirjailijoilla viitataan Elina Vaaraan ja Tatu Vaaskiveen, jotka oleskelivat Tartossa kesällä 1937. Vaaskivi kirjoitti ystävälleen Esko Aaltoselle:

Mikä hauskinta, tutustuin aivan  a propos täkäläisen yliopiston maantieteen professoriin ja hänen suomalaissyntyiseen, ylen puuhakkaaseen vaimoonsa, hra ja rouva Tammekanniin. Parin tunnin keskustelusta tuloksena oli se, että sain heinäkuun aikaiseksi asunnokseni heidän suuren ja komean kaupunkikotinsa. Se jää - tai on jo jäänyt - typötyhjäksi, sillä perhe itse matkusti Pohjois-Eestiin. Vaeltelen avarissa funkishuoneissa, kuuntelen jälkeen jäänyttä radiota, nautin ylipäänsä kaikkia ns. nykyajan mukavuuksia Tartossa harvinaisesta hygieenisestä WC:stä aina suomalaiseen saunaan asti. Puutarhassa kasvavat ruusut ja erä mandshurialainen puulaji [...] Tässä huolellisesti aidatussa valtakunnassa ei vaivaa edes kaupungin pöly. Rakennus sijaitsee jonkinlaisessa huvilayhdyskunnassa Tarton liepeillä, ja sen valkea, itämaita muistuttava tasakattoinen siluetti tervehtii viihtyisänä tilapäistä isäntäänsä: minua. Koko komeus on suomalaisen Alvar Aallon käsialaa. (TKK, s. 74-75)

P.S. Kuva on marraskuiselta Tallinnan matkaltani.

torstai 15. tammikuuta 2015

Joo, joo, seli, seli...



Postaustahtini on vähän jähmeähköä nykyään. Kai se on ihan luonnollista harrastusten suhteen, että välillä on intoa enemmän, välillä vähemmän. Otsikosta huolimatta en siis aio asiaa sen kummemmin selitellä. Sainpahan sillä vain teidät narrattua tänne :)

Tietysti silläkin on merkitystä, että en juurikaan ole saanut luettua (tämähän on kuitenkin kirjablogi). Tai olen lukenut, mutta loppuun asti en ole päässyt toistaiseksi kuin yhdessä kirjassa. Aloitin jo New Yorkin reissulla lukemaan Donna Tarttin esikoisteosta Jumalat juhlivat öisin ( The Secret History, suom. Eva Siikarla. WSOY)Tiklin jälkeen olin sitä mieltä, että Tartt kirjailijana on ehkä hieman yliarvostettu. Sain kuitenkin niin monelta taholta suosituksia lukea "Jumalat", että taivuin ja nappasin teoksen pokkariversion kaupan hyllyltä mukaani. No, olen sitä mieltä edelleen, että Tartt on ylimainostettu tapaus. Kirja ei ollut minulle mikään suuri lukuelämys, mutta voin jollain tavoin ymmärtää, että se on sitä ollut ilmestyessään 1992 (suom. 1993) ja varsinkin, jos ihminen lukiessaan on ollut otollisessa iässä. Toisin sanoen vähän päälle parikymppinen, kuten kirjan henkilötkin. Suoraan sanottuna kirja mielestäni kärsi prologista, joka heti alkumetreillä vesitti tapahtumien kulun. Tiesin siis koko ajan mitä tulee tapahtumaan ja lukiessani odotin ja odotin, että saisin jonkin ahaa-elämyksen siitä, miksi Tartt on päätynyt kyseiseen ratkaisuun, mutta sitä ei koskaan tullut. Kirjan jossain määrin "dostojevskiläinen" moraliteetti rikoksesta ja sen mahdollisista seurauksista ei minusta saanut tulta alleen.



Tällä hetkellä minulla on kesken kolme kirjaa. Innostuin Anita Konkasta luettuani hänen omaelämäkerrallisen teoksensa Unennäkijän muistelmat ja lainasin kirjastosta hänen teoksensa Rakkaus, kestävä kiusaus (Tammi 1997). Konkka jos joku on ilmeisesti hyvin paljon omasta elämästään ammentava kirjailija. Lukemassani kirjassa, jossa kirjailijatar lähtee selvittämään oman sukunsa naisten historiaa, on paljon samaa kuin Unennäkijän muistelmissa. Konkka kirjoittaa myös itsensä ja rakkautensa hyvin vahvasti teoksen sivuille. Ainoa, mikä minua vähän ärsyttää on jatkuva unien kertominen, sillä itse en ole kovin kiinnostunut unista, enkä varsinkaan toisten unista.

Konkan rinnalla luen Michael Zantovskyn elämäkertaa Vaclav Havelista. Kirja on kovin tavallinen populaarielämäkerta, mutta aiheensa puolesta kiinnostava. Siitä toivottavasti myöhemmin lisää.

Kolmantena keskeneräiseä kirjana työpöydältä löytyy Vesa Maurialan väitöskirja Uutta aikaa etsimässä. Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki Tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla. Innostuin etsimään kirjan käsiini kirjastosta, kun sain tutkimusseminaarissa opponoitavaksi Tulenkantaja -käsitteen muotoutumista käsittelevän väikkärin osan. Tulenkantajat ovat kiinnostaneet minua pitkään, sekä kirjallisena ryhmänä että oman aikansa ilmiönä, mutta Maurialan teos on jostain syystä jäänyt lukematta. Ehkä tästäkin muutama sana myöhemminkin.



Lukemisen rinnalla alkuvuoteen on kuulunut kirjoittamista. Oman väikkärin rinnalla olen keskittynyt parin artikkelin kirjoittamiseen/jo kirjoitetun artikkelin korjailuun. Toinen artikkeleistani tulee Espanjan sisällissotaa käsittelevään antologiaan ja toinen Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirjaan, jossa aiheena on Työläisperhe ennen ja nyt. Molemmat ovat sen verran hyvällä mallilla, että olen vähän ehtinyt myös väikkärini pariin. Eteneminen on kuitenkin hidasta ja yritin juuri tuossa analysoida miksi näin on. Yksi suuri syy tähän on se, että jämähdän jo kirjoitettuun tekstiin ja jään muotoilemaan sitä tunti tolkulla. Pitäisi vaan mennä eteenpäin kuin se kuuluisa mummo lumessa ja stilisoida ja muotoilla myöhemmin. Tätä siis opettelen seuraavaksi.



Tammikuu on tuonut mukanaan myös tyypilliset tammikuun oireet eli laihduttamisen ja "uuden, terveellisemmän elämän aloittamisen". Eiköhän tilanne näiden suhteen normalisoidu helmikuuhun mennessä. Viime lauantaina lentopallossa jämähtänyt selkä on kuitenkin saatava kuntoon ja sen eteen on tehtävä töitä. Ja vältettävä liikaa istumista tietokoneen ääressä. Joten löpinät siksee ja heipat kaikille, valoa kohti mennään.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Joulukuun luetut ja valittuja tunnelmia vuodelta 2014

Tallinna, maaliskuu 2014
Aloitan postauksen sanomalla muutaman sanan joulukuussa luetuista kirjoista. Luin vain neljä kirjaa kokonaan, joista postasin Hannu Mäkelän ja Marja-Liisa Vartion kirjoista. Lisäksi luin:

Juha Itkonen: Ajo. Otava 2014. 283 s. Kirjastolaina

Olen lukenut Itkosta hänen esikoisestaan Myöhempien aikojen pyhiä saakka. Esikoinen teki aikoinaan vaikutuksen, mutta sen jälkeen lukemani Anna minun rakastaa enemmän, Kohti ja Hetken hohtava valo eivät enää samalla tavalla sävähdyttäneet.

Ajo on näistä viimeisistä romaaneista mielestäni paras. Romaanin keskiössä on kaksi eri sukupolveen kuuluvaa naista, 1960-luvun kotiäiti Heljä ja hänen tyttärenpoikansa vaimo Aino, jotka molemmat yrittävät selvitä raskaista kokemuksista omilla keinoillaan. Toinen pakenee konkreettisesti, toinen hukuttautuu uskontoon. Erityisesti Heljän tarinassa on käsinkosketeltavaa surua, mutta lopulta myös selviytymistä. Ainon tarina jää ehkä vähän pinnalliseksi ja ajoittain myös epäuskottavaksi. En tiedä onko syy siinä, että Heljän tarinan taustalla on tapahtumia, jotka Itkonen on poiminut oman sukunsa historiasta ja jotka hän on onnistuneesti pukenut fiktion kaapuun. Itse, (oma)elämäkerrallisen kerronnan suurena ystävänä, haluan näin uskoa.

Kirjasta enemmän esimerkiksi Kirjakaapin kummitus -blogissa.

David Nicholls: Yhtä matkaa ( Us, suom. Inka Parpola) Otava 2014. 445 s. Kirjastolaina

Bongasin kirjan P.S. Rakastan kirjoja -blogista, jossa Sara ylistää kirjan soveltuvuutta matkakirjaksi. Sieltä voit lukea myös Saran hyvän kuvauksen kirjasta ja löydät linkkejä muihin arvioihin.

Satuin saamaan kirjan kirjastosta juuri ennen Nykin matkaamme, joten otin sen ilman muuta matkalukemiseksi. Pitkä lentomatka määränpäähän menikin mukavasti kirjan siivittämänä ja aika ajoin hihittelin mieleeni nouseville yhtäläisyyksille viime kesänä mieheni ja 17-vuotiaan poikamme kanssa tekemäämme Eurooppa-turneeseen. Luin myös valittuja otteita miehelleni keski-ikäisten, viisikymppiä ylittäneiden ihmisten, parisuhteesta, jotka osuivat ja upposivat.

Nichollsin kepeään kerrontaan olin ihastunut jo Sinä päivänä -romaanin yhteydessä. Ihan yhtä innostunut en tästä uusimmasta kuitenkaan loppujen lopuksi ollut. Kirjan alkupuoli, juuri tuo mitä lentokoneessa ehdin lukemaan, oli mielestäni parempi kuin kirjan loppupuolen välin vähän epäuskottavat ja karnevalistisetkin käänteet. Lisäksi kirjan päähenkilö Douglas, joka yrittää pelastaa sekä avioliittonsa että poikansa alkoi muodostua yhä ärsyttävämmäksi mitä pidemmälle kirja eteni. Näistä moitteista huolimatta Yhtä matkaa jäi lukukokemuksena reippaasti plussan puolelle ja voin suositella kirjaa kaikille vanhemmille, jotka suunnittelevat pitkää matkaa teini-ikäisen pojan kanssa Euroopan kulttuurikohteisiin.

Pariisi, huhtikuu 2014


VALITUT  KIRJALLISET PALAT VUODELTA 2014

Lukuvuotena vuosi 2014 oli itselleni melko tyypillinen sekä laadullisesti että määrällisesti. Luin laskujeni mukaan 56 kirjaa, joka on seitsemän kirjaa vähemmän kuin viime vuonna. Kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta luin nimikkeellisesti lähes yhtä paljon. Nostan esiin muutamia näkökulmia lukemaani:

Vuoden kirjailijalöydöt: Jhumpa Lahiri, jolta luin kolme kirjaa ja ChimamandaNgozi Adichie kaksine kirjoineen.

Vuoden ekoilijat: Olen tämän vuoden aikana herännyt ehkä entistä tietoisemmin miettimään omaa kuluttamistani sekä taloudellisesta että ekologisesta näkökulmasta ja luin myös tähän liittyvää kirjallisuutta: Laura Honkasalon Nuukaillen. Eli kuinka pelastan kukkaroni ja maailman, Colin Beavanin Ekovuosi Manhattanilla ja Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi. 

Vuoden pettymys: Tähän sopii ehkä parhaiten Donna Tarttin Tikli. Luin varmasti huonompiakin kirjoja, mutta niiden kohdalla ennakko-odotukset eivät olleet kummoisiakaan. Toisin oli Tiklin kohdalla. Kirja ei lunastanut millään tasolla niitä odotuksia, joita siihen oli ladannut.

Vuoden paras omaelämäkerta: Tämän kategorian voittoon nostan Anita Konkan Unennäkijän muistelmat, jolta sain paljon enemmän kuin osasin odottaa.

Vuoden paras elämäkerta: Luin vuoden aikana yhden lähes luokattoman huonon elämäkerran, joitakin keskivertoja sekä pari aivan loistavaa lajinsa edustajaa. Parhaaksi nousee Minna Maijalan kaimastaan Minna Canthista kirjoittama Herkkä, hellä ja hehkuvainen. 

Vuoden historiateos: Ville Laamasen loistava väitöskirja Olavi Paavolaisesta Suuri levottomuus. Siinä yhdistyy hienosti akateeminen ote kiinnostavaan aiheeseen.

Vuoden esikoisteos: Luin Anni Kytömäen paksun esikoisteoksen Kultarinnan lähes yhteen menoon. Aivan mielettömän hieno kirja.

Vuoden odotetuin: Tämän kategorian ehdoton valtias on Sirpa Kähkösen Graniittimies. Hieno teos, joka lunasti suuret odotukset.

Vuoden paras kotimainen romaani: Tämä jääköön salaisuudeksi tulevaa Blogistanian Finlandia-kisaa silmälläpitäen.

Täältä löytyy linkit edellä mainitsemiini kirjoihin. Kaikista ei ole kovin pitkää arviota, sillä aikaa (eikä aina intoakaan) bloggaamiseen ei ole ollut samoin kuin aikaisempina vuosina. Kirjoitin asiasta heinäkuussa otsakkeella Priorisointia ja sen viitoittamilla linjoilla olen blogiani loppuvuoden päivitellyt.

Lukemiseen liittyen on vielä sanottava, että "löysin" tänä vuonna kirjaston uudelleen ja yhä suurempi osuus lukemistani kirjoista oli kirjaston lainoja. Tämä tarkoitti samalla myös kirjojen ostelun hiipumista entiseen verrattuna. Samaa linjaa aion jatkaa kuluvanakin vuonna.

Salzburg, heinakuu 2014





Istanbul, syyskuu 2014



Vuosi 2014 oli ennätysmäisen vilkas MATKAILUVUOSI ja se näkyi myös blogin puolella useina matkapostauksina. Tässä postauksessa olen käyttänyt kuvituksena näiltä matkoilta otettuja kuvia. Maaliskuussa kävimme Tallinnassa, huhtikuussa Pariisissa, kesä- heinäkuussa oli vuorossa Eurooppa-turnee, josta kirjoitin useampia postauksia (linkin kautta pääsee koontipostaukseen), syyskuussa pistäydyimme Istanbulissa, marraskuussa käväisin toistamiseen Tallinnassa ja vuoden lopulla kohokohtana oli New Yorkin-matka. Kaikista reissuista jäi positiivinen fiilis, enkä halua niitä sen kummemmin arvottaa keskenään.

Tallinna, marraskuu 2014













New York, joulukuu 2014

Vuosi 2014 on näin siirretty historiaan ja bloggaajan katse tähyää jo kuluvaan vuoteen. Suuria mullistuksia ei blogissa varmaan tapahdu. Yritän kuitenkin jostain kaivaa vähän lisää innostusta, jotta päivitystahti ei entisestään harvene.



TOIVOTAN KAIKILLE OIKEIN IHANAA JA INNOITTAVAA VUOTTA 2015!