tiistai 31. maaliskuuta 2015

David Nicholls - Varamies



David Nicholls: Varamies ( The Understudy, suom. Sauli Santikko) Otava 2014. 367 s.

Varamiehen myötä olen nyt saanut luetuksi koko David Nichollsin suomennetun tuotannon. Matka alkoi teoksesta Sinä päivänä ja jatkui teosten Yhtä matkaa ja Kaikki peliin (en ole blogannut) kautta Varamieheen. Kun nyt mietin näitä kaikkia näin jälkeenpäin, niin paras oli ehkä Sinä päivänä, mutta muutkaan eivät ole olleet huonoja. Nicholls kirjoittaa sujuvaa dialogia, hänen henkilönsä ovat hyvin rakennettuja, erityisesti miespäähenkilöt, jotka ovat usein vähän reppanoita, mutta lopulta kuitenkin "miehiä paikallaan" ja tarinoiden juonessa on sopivasti kierroksia (ehkä joskus vähän liikaakin). Plussaa hän saa myös huumorista ja kevyestä otteesta, joka ei kuitenkaan ole höttöä.

Elämän koki parhaiten ja voimakkaammin silloin, kun se muistutti elokuvaa, kun siinä oli nopeita leikkauksia, hidastuksia, nokkelia lähtösutkautuksia ja hitaita himmennyksiä mustaan. (V. s. 160)

Stephen McQueenille elämä on elokuvaa. Hän on altistanut itsensä lapsesta saakka elokuvien maailmalle ja siksi on vain luonnollista, että hänestäkin tuli näyttelijä. Ura ei vain ota tulta alleen ja hän joutuu jatkuvasti tyytymään elokuva-alan hanttihommiin. Toistaiseksi rahakkaimman roolinsa hän on tehnyt tuttuja lasten lauluja laulavavana Osku Oravana, josta on tullut suosittu etenkin Itä-Euroopassa ja jolle kaavaillaan jopa jatko-osaa. Stephen  ei kuitenkaan Oskusta juuri innostu, vaan hän unelmoi suurista rooleista joko näyttämöllä tai elokuvissa. Hän uskoo, että hänessä on potentiaalia, hänen on vain päästävä näyttämään se.

Pääsy suuren tähden Josh Harperin varamieheksi Oscar Wildestä kertovaan teatteriproduktioon Lontoossa pitää Stephenin unelman elossa. Jos Harper jostain syystä joutuisi jäämään näytöksestä pois, pääsisi Stephen näyttämölle ja voisi näyttää kykynsä suurelle yleisölle ja toivottavasti myös paikalla oleville agenteille. Harper kuitenkin tuntuu olevan voimissaan, eikä Stephenin kaipaamaa tilaisuutta näytä tulevan. Produktion aikana hän tutustuu Harperiin ja erityisesti tämän vaimoon Noraan, joka herättää Stephenissä yhä suuremman halun päästä Harperiksi Harperin paikalle. Miten meidän Stephenille lopulta käy? Siitäpä saatte ottaa itse selvää.

Nichollsille elokuva-, TV- ja teatterimaailma ovat tuttuja omakohtaisesti, sillä hän on paitsi kirjailija niin myös näyttelijä ja käsikirjoittaja (hän oli mukana käsikirjoittajana iki-ihanassa Rimakauhua ja rakkautta -sarjassa). Hän siis tietää mitä kulissien takana tapahtuu ja tämän maailman hän osaa levittää lukijan eteen ryyditettynä mielenkiintoisilla yksityiskohdilla ja pienellä ironisella otteella. Lukija joutuu myös pohdiskelemaan, onko kaikista unelmista pidettävä kaksin käsin kiinni vai olisko elämällä jotain muuta tarjota, jos sille antaisi mahdollisuuden.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Joni Skiftesvik - Valkoinen Toyota vei vaimoni



Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. WSOY, 2014. 246

Ensimmäiset kertomukseni muistan kirjoittaneeni kansakoulussa ainevihkooni luonnosta ja kotini ympäristöstä. Kirjoitin talvisesta koulutiestä, puuta naksuttavasta tikasta, jalkojen alla narskuvasta pakkaslumesta, raakkuvasta variksesta, nauravasta harakasta ja mäkeä ylös ärhentelevästä tukkiautosta. Sain lukea aineeni luokan edessä. Se tuntui hyvältä. (VTVV, s. 212)

Suomalaiset keski-ikäiset mieskirjailijat ovat viime aikoina oikein joukolla alkaneet muistelmaan mennyttä elämäänsä. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa Hannu Väisänen, Jari Tervo, Olli Jalonen ja Hannu Mäkelä. Ainakin. Joukkoon on myös liittynyt Joni Skiftesvik, jonka teos Valkoinen Toyota vei vaimoni, palkittiin helmikuussa Runeberg-palkinnolla. Kirjabloggaajat innostuivat joukolla kirjoittamaan kirjasta vähän palkinnon julkistamisen jälkeen ja Kirsin kirjanurkasta löydät linkkejä kirjasta tehtyihin bloggauksiin. Itse en mukaan tällöin ehtinyt, sillä Porvoossa kirjaa joutui jonottamaan aina näihin päiviin saakka. Ilman kirjan saamaa palkintoa ja kirjabloggaajien aktiivisuutta olisin tuskin kirjaa lukenut ja se olisi ollut sääli, sillä kirja on erinomainen. Tämä oli ensimmäinen tutustumiseni Skiftesvikin laajaan tuotantoon ja yllätyin todellakin positiivisesti.

Teos on saanut nimensä alle määritteen "Elämänkuvia", joka sinällään kuvaa teoksen sisältöä hienosti. Skiftesvik luo elämänsä tarinaa fragmentaaristen kuvien kautta, joista kuitenkin lopulta piirtyy kokonaiskuva joka lähtee lapsuudesta ja ulottuu tähän hetkeen. Hän kuljettaa rinnan nykyhetkeä ja mennyttä ja kertoo tapahtumista minä-kertojan suulla.

Skiftesvik lähtee liikkeelle nykyhetkestä, jossa Hilkka-vaimolle on vihdoin luvassa uusi sydän oman sairaan tilalle ja sitä varten hänen on kiireesti lähdettävä Helsinkiin. Soitetaan taksi ja kohta pihalle kaartaa valkoinen toyota, jonka kyytiin vaimo saattajaksi lähtevien tyttärien kanssa kiipeää. Oman huonon terveydentilansa vuoksi Skiftesvik ei voi lähteä vaimonsa tueksi, vaan pian häntä jo viedään ambulanssilla kohti Oulun sairaalaa, jossa kipujen syyksi paljastuu repeämä aortassa. Vakava terveydellinen tilanne saa kirjailijan kääntämään katseensa menneisyyteen ja piirtämään kuvaa siitä, mitä on ollut aiemmin ja mitä on tänä päivänä. Kirjan sivuille kertyy muistojen ja ihmisten kavalkadi, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Onnelliset hetket lomittuvat surullisiin, traagiset humoristisiin ja tuloksena elämäksi kutsuttu mosaiikki. Koskettavinta kirjassa on kuvaus Skiftesvikien 10-vuotiaan Kim-pojan, hänen, josta isona piti tulla taivaankorjaaja, hukkumiskuolema.

Kim oli aivan vakava.
- Tähdet ovat taivaan reikiä ja kun minä kasvan suureksi, minä panen ne tukkoon, ettei vesi sada rei'istä enää meidän niskaan. Eikä kenenkään niskaan, jotka ovat maanpallon päällä.
- Miten sinä osaat panna ne tukkoon?
Kim nauroi suullaan ja kirkkailla silmillään, koko pikkumiehen kasvoilla.
- Kyllä minä osaan. Minusta tulee taivaankorjaaja. ( VTVV, 206)

Skiftesvikin tapa kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa on hyvin pakottoman ja luonnollisen oloista ja sitä on helppo lukea. Hänellä on myös taito koskettaa.

Eläydyin niin paljon Skiftesvikien tilanteeseen, että minun oli pakko etsiä tietoja siitä, miten Hilkan ja Jonin kävi. Tämän haastattelun, joka on joulukuulta 2014, mukaan kaikki on tällä hetkellä hyvin. Hienoa!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Tuula-Liina Varis - Peili ja ikkuna




 Tuula-Liina Varis: Peili ja ikkuna. WSOY, 1996. 194 s.

Luulin, että olin jo lukenut läpi koko Tuula-Liina Variksen julkaistun tuotannon, mutta enpä ollutkaan, sillä kirjastosta löytyi Peili ja ikkuna vuodelta 1996. Se sisältää Variksen omasta elämästä ja kokemuksista ammentavia lyhyitä tekstejä.

Kyse on eräänlaisesta tunnustuskirjallisuudesta ja paikoin minulle tuli mieleen Merete Mazzarellan tekstit. Samoin kuin Mazzarellalla, lähtevät Variksenkin tekstit omasta itsestä ja omista kokemuksista, mutta laajenevat käsittämään laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kysymyksiä. Yhteistä on myös keskustelu muun kirjallisuuden kanssa. Intertekstuaalisista keskustelusta on hyvänä esimerkkinä Variksen kirjan ensimmäinen teksti "Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani". Otsikko on L.M. Montgomeryn Pienestä runotytöstä, jonka päähenkilö Uuden Kuun Emilia oli ollut Varikselle, kuten niin monille muillekin tytöille, nuoruuden esikuva ja rohkaisija. Emilian päiväkirjoista Varis siirtyy pohtimaan omia nuoruuden päiväkirjojaan ja päiväkirjakirjoittamista yleensä. Omiin päiväkirjoihin sukeltaminen oli Varikselle samalla omien, melko torjuttujenkin lapsuudenkokemusten avaamista:

Avasin yli kolmekymmentä vuotta paketissa olleet päiväkirjani tavatakseni sen pikku idiootin. Tapasin jonkun muun ja ymmärsin vielä paremmin, miksi päiväkirjat olivat pysyneet paketissa.
Se oli surkea, yksinäinen lapsi, hysteerisen peloissaan, ettei ole niin kuin muut.(PJI, s.20)

Näihin lapsuuden torjuttuihin kokemuksiin, suhteeseen omiin vanhempiinsa Varis palasi myöhemmin fiktion keinoin teoksessa Maan päällä paikka yksi on (1999), joka on yksi omia suosikkejani hänen tuotannossaan.

Kirjan kirjoittamisaikaan Varis oli 50-kymppinen ja häneltä oli kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt läpimurtoteos Kilpikonna ja olkimarsalkka, jossa hän fiktion keinoin kertoi avioliitostaan Pentti Saarikosken kanssa. Kilpikonna ja olkimarsalkka on läsnä myös tässä teoksessa, sillä Varis reissaa esittelemässä kirjaa ja pohtii sen saamaa vastaanottoa ja sen hänessä itsessään herättämiä tunteita. Edelleen hän on sitä mieltä, että Saarikoski oli perheen taiteilija ja hänen luovuudelleen oli järjestettävä tilaa ja mahdollisuuksia:

Totta kai minulle on tärkeämpää, siis nimenomaan myös minulle, että koetin pitää huolta sen luovan työn edellytyksistä kuin, että olisin nostellut nokkaani ja vaatinut yhtä paljon aikaa, paneutumista ja arvonantoa sille, mitä minä tein tienuukseni, kuukausipalkkani, eteen. ( PJI, s. 69)

Vaikka Varis kieltää uhrautuneensa, niin silti hänen ajattelumallinsa on vähän surullinen ja kertoo jonkinlaisesta itsetunnon puutteesta ja ehkäpä myös romanttisen taiteilijamyytin ylläpitämisestä. Huono itsetunto ja sen kanssa kamppailu heijastuu kirjan muistakin teksteistä.

Luultavasti Kilpikonnan ja olkimarsalkan loistava vastaanotto kuitenkin jossain määrin paransi Variksen kuvaa itsestään ja usko omiin kykyihin vahvistui. Vai mitä voi sanoa siitä, että aiemmin esiintymisjännityksestä kärsineestä naisesta tuli sittemmin Suomen Kirjailijaliiton sanavalmis puheenjohtaja ja ensimmäinen nainen siinä pestissä.

Varis pohtii paljon ikää ja sen merkitystä suhteessa naiseuteen, ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen, tunne-elämään. Hän miettii itseään sukunsa naisten ketjussa, joogan avaamia uusia ulottuvuuksia sekä ruumiillisesti että henkisesti, käsityksiä lihavuudesta ja laihuudesta, ylipäätään sopivista ruumiin muodoista sekä sitä, miten rakkauden ja erotiikan keskinäinen suhde iän karttuessa muuttuu. Nuoruuden kyltymättömän eroottisen halun ja kaikennielevän rakkauden sijasta vanhempana arvostaa enemmän tasapainoista suhdetta.

Pidän kovasti Variksen tavasta kertoa. Hän tarkastelee itseään ikään kuin peilistä ja kommentoi näkemäänsä usein melko rehellisesti ja raadollisesti vaipumatta kuitenkaan paatokseen. Samalla hän availee ikkunoita laajempiin kokonaisuuksiin. Joistakin kirjan teksteistä huomaa, että ne on kirjoitettu lähes 20 vuotta sitten ja niissä ajan hampaan nakerrus näkyy, mutta yllättävän moni on kuitenkin säilyttänyt ajankohtaisuutensa ja purevuutensa.

Kun tulee tiettyyn ikään, sisäinen muutos on kuin hidasta kääntymistä uuteen suuntaan, josta näyttäytyy uudenlainen maisema koko elämään, itseen. Uusi kuva itsestä tulee esiin vähitellen kuin valokuva kehitysnesteessä, enkä minä siinä enää olekaan tukka plus naama plus rinnat plus takapuoli plus reidet plus sääret vaan ihan jotain muuta.
Enemmän. Kaunista. Riemastuttavaa.
Minulle (PJI 101)

Ja myös minulle!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kirjan vuoden lukuhaaste


Tiedän, että olen vähän myöhäisherännäinen, kun nyt vasta liityn HelMet-kirjastojen haasteeseen, jolla on tarkoitus juhlistaa Kirjan vuotta 2015. Haaste vaikuttaa sopivan monipuoliselta ja väljältä ja sitä voi soveltaa omien lukutottumustensa mukaan, mutta samalla ehkä vähän haastaa itseään myös uusille vesille. Katsotaan, kuinka monta kohtaa saan haasteesta napattua. Muutamaan löytyi jo sopiva kirja tänä vuonna luetuista ja blogattuista.

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut: Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

2. Kirja, josta on tehty elokuva
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Asko Sahlberg: Yhdyntä
7. Novellikokoelma
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.
18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta: Helvi Hämäläinen ja Ritva Haavikko: Ketunkivellä
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä: Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta 
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin: Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
44. Klassinen rakkausromaani
45. Kirja, joka pelottaa sinua
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit
47. Hauska kirja
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

Lukemisiin! 

(Siirrän tämän myöhemmin blogin yläsivuksi ja teen sinne päivitykset.)

P.S. Avasin taas toisen blogini, Kotipäiväkirjan. Tervetuloa vieraisille.

(PP.SS. Bloggeri oli tänään aivan paska. Muutteli kirjaisimia ja kokoja mielensä mukaan ja ei antanut ladata isompaa kuvaa. Plääh, ärsyttävää taistelua.)

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Asko Sahlberg - Yhdyntä



Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY, 2005. 136 s.

Asko Sahlbergin kirja, Yhdyntä, on nimensä perään saanut määreen "Reunahuomautus sotahistoriaan". Venäläisten lentokoneiden moukaroidessa Helsinkiä helmikuussa 1944 yhtyvät mies ja nainen, Axel ja Valma.He ovat vasta samana päivänä tavanneet toisensa kahvilassa ja jatkaneet tutustumista miehen ylellisessä, mutta tyhjyyttään huokuvassa asunnossa Bulevardilla. Ilmahälytyksen tullessa talon muut asukkaat ryntäävät pommisuojaan, mutta mies ja nainen haluavat uhmata kohtaloaan ja jäävät huoneistoon. Pian käy ilmi, että pommitusten varjolla on liikkeellä muitakin.

Emmekä saa unohtaa sotaa. Jälleen uuden räjähdyksen paine vavisuttaa seinää, ikkunalasit helähtävät, hetkeksi todellisuuteen palaava Valma säpsähtää ja jäykistyy Axelin alla. Sota lisää ihmisen yksinäisyyttä, välitön kuolemanvaara korottaa sen toiseen potenssiin. Jos ihminen onkin yksinäisyyteensä tuomittu, kaikkien yksinäisten hetkiensä summa, hän on kuoleman edessä yksinäisyydessäänkin yksin. Siksi rakastelu keskellä pirstoutuvaa kaupunkia merkitsee, että minä annan sinulle ja sinä minulle vihoviimeisen yksinäisyyden kalliin lahjan. (Y. s. 81)

Axelin ja Valman maailmat olivat hipaisseet toisiaan jo aiemmin, mutta vasta sota tuo heidät yhteen. Kaksi yksinäistä ihmistä löytää toisissaan paikan, jossa he voivat hetkeksi unohtaa paitsi sotaa käyvän maailman, myös itsensä ja menneisyytensä. On vain tämä hetki, muulla ei ole väliä.

Sahlbergin kirja on myös pieni tutkielma, jossa hän pohtii poikkeusajan liikkuvia ja liukuvia moraalikoodistoja. Missä määrin rauhan ajan moraaliset käsitykset, esimerkiksi seksuaalisuuteen tai varastamiseen liittyvät, ovat voimassa sodan aikana? Vai onko niillä edes väliä? Entä tappaminen? Tekeekö sota tappamisesta oikeutettua?

Sahlbergin kerronta on hyvin pelkistettyä ja tiivistettyä. Omaan makuuni ehkä vähän liiankin tiivistettyä. Kirjan hotkaisi hetkessä ja lukemisen jälkeen oli vähän hölmistynyt olo: joko se loppui? Kirjan suuret teemat olisivat mielestäni kestäneet runsaammankin kerronnan. Ehkä minulla on jonkinlainen tiiliskivisyndrooma, enkä osaa lukea näin pieniä kirjoja. Tämä ei tietenkään ole kirjailijan vika ja hänelle kaikki kunnia pelkistämisen ja tiivistämisen taidoista, kuten myös kauniista kielestä.

Muistan kiinnittäneeni huomiota Sahlbergin kirjaan ensi kertaa Saran blogissa, mutta unohtaneeni sen silloin. Viimeksi kirjastossa käydessäni kirja kuitenkin tupsahti eteeni ja nakkasin sen koriini. Kannatti! Taas olen yhtä hyvää tarinaa rikkaampi.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Nämä keväiset päivät


Eilen, sunnuntaina, uskaltauduin ensi kertaa nilkan telomisen jälkeen vähän pidemmälle kävelylle ja ilokseni totesin, että rasitus ei ollut sille liikaa. Tämän kuluneen puolentoista kuukauden aikana, kun olen nilkkaani potenut, olen kaivannut pitkiä kävelylenkkejä (kuten myös zumbaa ja lentopalloa). Varsinkin nyt, kun kevät iski kerralla, oli pakko päästä nauttimaan ulkoilmasta ja koluamaan metsän polkuja ja joen rantoja. Koluamisten jälkeen oli ihanaa istahtaa Cafe Fannyn terassille Raatihuoneentorille appelsiiniteelle ja omanapiirakalle. Ensimmäinen paistattelu terassilla pitkän talven jälkeen on aina elämys. Taisinpa saada jonkun pisamankin kasvoja koristamaan.








Aurinkoiset päivät jatkuvat vielä ainakin muutaman päivän ajan. Nautitaan niistä ja mietitään sitä takatalvea vasta sitten kun se iskee. Kaunista viikon jatkoa!

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Inka Nousiainen - Kirkkaat päivä ja ilta





Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala 2013. 125 s.

Vihdoin narsissit puskivat esiin ja pääskyt tulivat viesteineen, kevätkäet alkoivat helistä metsässä ja sammakot porista rannoilla. Lumikellot pitivät keväänjulistuksensa talon aurinkoisessa päädyssä ja Iidan ensimmäinen lukuvuosi opettajana tuli päätökseen. Suvivirttä säestäessään hän tunsi ilmassa kihelmöivän uuden aavistuksen. (KPJI, 76)

Tänä kirkkaana keväisenä viikonloppuna luin Inka Nousiaisen kauniin pienen romaanin. Kirja pulpahti mieleeni, kun etsin kirjastosta luettavaa. Muistin, että kirja oli lukemieni blogitekstien perusteella vaikuttanut sellaiselta, josta saattaisin pitää. Ja näin kävikin, vaikka tosin pienin varauksin.

Nousiainen luo tarinaansa kolmen eri kokijan kautta. On Edla, vanhus, joka odottaa jo kutsua pois täästä maailmasta. On myös nuori Viljami, palomies, jonka tie sattumalta risteää Edlan kanssa. Viljamista tulee Edlalle korvat, jolle hän voi vihdoin uskoa vuosikausia säilyttämänsä salaisuudet. Viljami puolestaan yrittää avata oman elämänsä umpisolmuja, niitä jotka ovat sitoneet hänet päämäärättömään harhailuun ja estävät tekemästä tärkeitä ratkaisuja. Jokin lukko hänessä ehkä Edlan myötä avautuu.

Minulle tarinan päähenkilö on kuitenkin Iida, Edlan sisko, jonka tarina sijoittuu 1930-luvun viimeisiin vuosiin. Iida, nuori opettajatar, pestautuu vieraalle paikkakunnalle opettajattareksi, sillä hän haluaa irti perheensä kuristavasta otteesta. Kun käärme sitten pistää Iidaa ja hän hädissään polkee lääkäriin, tapaa hän matkallaan miehen, jossa hän tunnistaa kohtalonsa.

Nousiaisen kirja on tunnelmaltaan surumielinen, mutta myös jollain tavoin kirkas ja kuulas. Asia, joka jonkin verran häiritsi minua, oli hänen ihmistensä kyky ennakoida, vaistota ja tunnistaa tuleva. Olen ehkä liiaksi järki-ihminen, jotta voisin samaistua vastaavaan ja siksi se tuntui, jos nyt suoraan sanon, jossain määrin huuhaalta. Toisaalta Nousiainen kyllä luo ihmisistään, etenkin Iidasta, siinä määrin herkkiä kuvia, että jopa minä kyynikkona voin uskoa siihen miten Iida kokee ja näkee maailman ja elämän.

Nousiaisen käyttämä kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista ja sen avulla hän vetää lukijan mukanaan kirjansa henkilöiden tunnekokemuksiin ja heidän havaintoihinsa maailmasta. Tunnustan, että minäkin muutaman kerran sain räpytellä silmiäni vähän voimakkaammin, kun tuntui jotain kosteutta niistä pukkaavan. Ja minä harvoin kirjaa lukiessa niin voimakkaasti liikutun, että itku tulisi.

Viimeiset pisteet Nousiainen saa kyvystään kuvata 1930-luvun maailmaa. Hän tavoittaa ajankuvan ja sen hengen pienillä, mutta paljon kertovilla yksityiskohdilla ja saa menneen elämään ja hengittämään.

Kirjasta löytyy paljon blogiarvioita. Tässä yksi, Luettua elämää -blogin Elinan hieno teksti kirjasta.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Helvi Hämäläinen ja Ritva Haavikko - Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907-1954



Luin Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Olavi Paavolaisesta nimeltään Tulisoihtu pimeää. Olavi Paavolaisen elämä. En nyt kuitenkaan kirjoita siitä, sillä olen Paavolaisesta kirjoittanut jo täällä ja täällä. Se riittäköön kyseisestä herrasta. Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta olisi kyllä ollut yhtä ja toista sanottavaa, mutta jätän sen tällä kertaa tekemättä. Jos ketä kirjasta sanottu kiinnostaa, niin kannattaa kurkata vaikka tätä arvostelua, jossa on kiinnitetty huomiota moniin samoihin asioihin, joita itsekin lukiessani mietin. Kritiikin kirjoittanut Matti Mieskonen valmistelee väitöskirjaa Tulenkantajista, joten hänellä riittää kompetenssia myös suhteessa Paavolaiseen, tuohon keskeisimpänä pidettyyn tulenkantajaan.

Rajalan elämäkerta sai minut kaivamaan esiin hyllystäni löytyvän ja joskus ammoin luetun teoksen Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954 (WSOY, 1994, 681 s.), jota myös Rajala käyttää melko runsaasti oman teoksensa lähdeaineistona. Kirjan toimittajana oli Ritva Haavikko. Kirjan saatesanoissa todetaan, että Ketunkivellä on syntynyt Hämäläisen ja Haavikon yhteistyönä ja siinä pyritään antamaan kuva kirjailijan elämästä ja tuotannosta vuoteen 1955 saakka. Vuonna 1955 Hämäläinen alkoi pitää päiväkirjaa ja teossarjan toinen osa koostuu näistä päiväkirjoista. Sen nimeksi tuli yksinkertaisesti Päiväkirjat. 1955–1988. Ritva Haavikko toimitti päiväkirjat painokuntoon, mutta Hämäläinen oli tässäkin prosessissa aktiivisesti itse mukana. Vuosi 1988 on siinä mielessä merkkipaalu Hämäläisen elämässä, että hänet palkittiin silloin Finlandia-palkinnolla runokokoelmastaan Sukupolveni unta.

Ketunkivellä etenee kronologisesti alkaen varhaislapsuudesta 1910-luvun Haminasta. Tekstissä vuorottelevat Hämäläisen muistelupuhe ja erilaiset dokumentit, pääasiassa kirjeet. Kirjailijanuran päästyä vauhtiin, Hämäläisen esikoisteos oli vuonna 1930 ilmestynyt Hyväntekijä, Hämäläinen keskittyy kertomaan myös teoksistaan, niiden taustoista, syntyprosesseista ja vastaanotosta. Välillä hän referoi juonta melko tarkastikin, joten lukija, joka ei ole lukenut Hämäläisen teoksia, mutta ajattelee ne kenties joskus lukevansa, kannattaa lukea valikoiden näitä kohtia jännitteen säilyttämiseksi. Teosesittelyjen yhteydessä lainataan myös melko paljon niiden sisältöjä. Jokaisen kirjansa kohdalla Hämäläinen haluaa myös jollain tavalla määrittää niitä teemoja, jotka hänen mielestään muodostavat teoksen keskeisen sanoman. Näin hän ikään kuin haluaa ohjailla tulkintoja, joita hänen kirjoistaan tehdään.

Yksityiselämän puolella kuvatuksi tulevat suhteet vanhempiin, ystäviin, ensimmäiseen aviomieheen Niilo Haapmaniin, jonka kanssa Hämäläinen sai ainoan lapsensa. Haapmanin kanssa Hämäläinen eli intohimoisen romanssin Porvoossa. Suhteen seurauksena hän tuli raskaaksi ja pariskunta ajautui pakkoavioliittoon, sillä Hämäläinen ei halunnut lapsensa syntyvän avioliiton ulkopuolella. Jo ennen avioliiton solmimista hänelle oli kuitenkin käynyt selväksi, että Haapmanista ei ole vastuulliseksi perheenisäksi ja avioliitto päättyi eroon ilman että pariskunta asui juuri ollenkaan yhdessä. 1930-luvun ensimmäiset vuodet, jolloin koko maailma kärvisteli taloudellisen laman kourissa, oli myös Hämäläiselle ja hänen pienelle pojalleen niukkaakin niukempaa aikaa. Hän ei saanut kirjojaan julki ja taistelu jokapäiväisestä leivästä oli välillä äärettömän raskasta. Tätä aikaa Hämäläinen kuvasi sittemmin romaanissaan Katuojan vettä (1935). Hämäläisen kirjailijauran jatkumisen pelastukseksi koitui Olavi Paavolainen.

Olavi Paavolainen oli Hämäläisen suurin rakkaus, josta hän ei koskaan päässyt täysin yli. Rakkaussuhde alkoi 1938, mutta jo sitä ennen Paavolainen oli toiminut Hämäläisen hyväksi ja nostanut tämän omalla vaikutusvallallaan sukupolvensa kirjailijoiden etupiiriin ja suositellut Hämäläistä omalle kustantamolleen Gummerukselle, jonka kirjailijana Hämäläinen sitten sai sitten useita teoksia julki 1930-luvulla. Paavolaisella oli siis tärkeä rooli Hämäläisen kirjailijanuralla, mutta ennen kaikkea hän oli tärkeä henkilö Hämäläisen elämässä. Huolimatta siitä, että suhde kesti vain kolmisen vuotta ja Paavolainen loukkasi Hämäläistä monilla tavoin. Suhde päättyi Hämäläisen aloitteesta syksyllä 1941, jolloin hän kirjoitti Paavolaiselle viimeisen kerran. Hän olisi halunnut tulla tunnustetuksi Paavolaisen taholta virallisesti, sillä hän piti aviosuhdetta miehen ja naisen rakkauden korkeimpana muotona. Häntä myös loukkasi, että Paavolainen suhtautui hyvin kylmästi hänen pieneen poikaansa. Tämän kirjeen jälkeen hei eivät enää koskaan vaihtaneet sanaakaan.

Vaikka emme vuosikymmeniin tavanneet, Olavi tavallaan eli minussa. Hänen kuvansa nousi mieleeni yhä uudelleen. Olin elänyt hänen kanssaan elämäni intensiivisimmät huippukaudet, joiden elämänriemua ja -tuskaa, uusien vaikutelmien runsautta ja kokemusten rikkautta mikään myöhempi jakso ei ole tavoittanut. (KK, 452–453)

Paavolainen tuli ikuistetuksi myös Hämäläisen tunnetuimmassa teoksessa Säädyllinen murhenäytelmä (1941), jonka myötä Hämäläinen palasi ensimmäisen teoksensa kustantaneen WSOY:n kirjailijaksi, sekä myös teoksessa Sarvelaiset (1947). Säädyllinen murhenäytelmä oli aikansa kirjallinen skandaali, sillä se kuvasi tunnistettavasti suomalaista sivistyneistöä muutamien hyvin tarkkaan piirrettyjen esikuvien kautta. En nyt kuitenkaan tässä pohdi teosta sen enempää, sillä se laajuudessaan ja moniulotteisuudessaan vaatisi kokonaan oman postauksensa. Vaikka kirja rikkoi Hämäläisen välit Tyyne ja Oiva Tuulioon, jotka toimivat kirjan Tohtorin ja Elisabetin esikuvina, ei Hämäläinen vuosikymmeniä myöhemminkään katunut teostaan. Kun Hämäläinen ja Tyyni Tuulio 1960-luvulla tapasivat, olisi Tuulio kaivannut Hämäläiseltä anteeksipyyntöä. Hämäläinen ei siihen pystynyt, sillä se olisi ollut ”pelkkää narrimaisuutta”:

Kuinka olisin voinut koskaan pyytää anteeksi sitä luomisen intohimoa, joka valtasi minut tuossa maailmassa, jossa en voinut liikkua sitä särkemättä. (KK, s. 329)

Hämäläisen tapa käyttää todellisia ihmisiä ja tapahtumia kirjojensa rakennusaineina rikkoi hänen välejään myöhemmin myös muihin suuntiin. Tapa jolla hän itse kuvaa näitä prosesseja luo kuvaa ehdottomasta ja taiteellisen työn kaiken muun edelle laittavasta kirjailijasta. Kuva ei välttämättä mairittele Hämäläistä, päinvastoin luo hänestä melko säälimättömän ja kylmän kuvan. Samalla se on kuitenkin hyvin rehellinen ja peittelemätön kuva ja tuo esiin sen yksinäisyyden tilan ja tunteen, joihin Hämäläinen itsensä näillä ratkaisuillaan pakotti. Se, kuinka eettistä tämä tunnistettavien kuvien luominen ja todellisuuden siirtäminen lähes sinällään kirjalliseen muotoon oli, jääköön kunkin itsensä ratkaistavaksi.

Suomalaisen kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan avaamansa aukon lisäksi Hämäläisen kirja antaa mielenkiintoisen kuvan suomalaisen sivistyneistön tunnoista toisen maailmansodan aikana. Hämäläinen itse oli hyvin isänmaallinen ja etenkin jatkosodan alettua hän kirjoitti innoittuneita kirjeitä ystävilleen rintamalle. Hämäläisen rehellisyydestä ja tinkimättömyydestä antaa hyvän kuvan myös se, että hän ei mitenkään halua peitellä omaa lähes kritiikitöntä ihailuaan Hitleriä kohtaan:

Rakastan Hitleriä, niin kuin kaikkia suurten vaikeuksien voittajia. (Kirja Olavi Paavolaiselle 18.7.1941, kk s. 403)

Moni muu olisi tällaiset kohdat kirjeistään jättänyt julkaisematta. Hän ei myöskään mitenkään halua puolustella näkemyksiään, esimerkiksi ajan hengellä tai muulla vastaavalla, vaan tuo nämä asiat vain yksinkertaisesti lukijan nähtäväksi. Kuten suuren osan muutakin elämäänsä.

Olkoon tämä kirjani naistenpäivän kunnianosoitus tinkimättömille ja määrätietoisesti omaa polkuaan kulkeville naisille. Sillä juuri sellainen Helvi Hämäläinen oli.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Eppu Nuotio - Mutta minä rakastan sinua



Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua. Otava 2015, 283 s.

Vaikka Karin tietääkin jo, ettei onnellisuus ole pysyvä olotila vaan kerrosten välillä kulkeva hissi, niin kyky onnellisuuteen on pysyvää. Ihminen, joka osaa olla onnellinen, selviää vaikka olisikin välillä epätoivoinen ja onneton. ( MMRS, s. 238)


Kiinnostuin Eppu Nuotion kirjasta Mutta minä rakastan sinua luettuani siitä Lumiomena-blogista, jossa Katja löysi kirjasta vertailukohtaa Carol Shieldsin iki-ihanaan Rakkauden tasavaltaan. Vaikka Katja sitten kommenttiosiossa totesikin, ettei Nuotion kerronta ihan Shieldsin veroista ole, niin laitoin kirjan varaukseen, sillä kaipasin jotain kevyttä luettavaa. Olen nimittäin tarponut viime kuun metodikirjallisuudessa ja siitä ei oikein saa kevyttä tekemälläkään. Nuotion kirja osui tässä mielessä hyvää saumaan, sillä sain kirjan kirjastosta juuri kun olin jättänyt paperini ensi viikon tutkijaseminaari-istuntoon ja saatoin ilman omantunnon piikikkäitä huomautuksia heittäytyä kirjan maailmaan.

Oli virkistävää lukea vähän aikuisempaa, viisikymppisten, rakkaustarinaa, sillä niin paljon tässä on viime vuosina tullut luettua kolmikymppisten elämäntarinoita. Tämä siis kertoo vain siitä, että itse olen jo tuota kypsempää sorttia ja Nuotion kirja tarjosi siinä mielessä enemmän samaistumiskohteita. Huono valinta ei ollut sekään että naispäähenkilö oli historianopettaja, jolle historian muovaamat tarinat olivat tärkeitä. Samaan asuntonäyttöön kuin kohtalon oikusta sattuneet Lauri ja Karin huomaavat heti ensi silmäyksellä toisessa jotain, mitä he ovat kaivanneet. Alkavat pitkät yhteiset kävelyretket, joiden aikana mennyttä elämää ja sen kokemuksia puretaan ja samalla kuulostellaan varovasti niitä mahdollisuuksia, joita tämä uusi ihmissuhde saattaisi tarjota. Kävelyretkille taustan tarjoaa keväinen Turku joenrantoineen, puutalokortteleineen ja kahviloineen. Tuttuja paikkoja Turussa vuosia asuneelle.

Päähenkilöidensä lisäksi kirjan ihmissuhdesoppaan tuovat omat mausteensa Lauriin rakastunut työkaveri Kaari Pelkonen, Karinin entinen aviomies Sauli ja heidän tyttärensä Klara. Tapahtumia tarkastellaan Karinin, Laurin ja Kaarin näkökulmista. Karinin kohdalla Nuotio käyttää minämuotoista kerrontaa, sen sijaan Lauria ja Kaaria kuvataan kolmannessa persoonassa kertojan äänen kautta. Tämä ratkaisu nostaa keskiöön ennen kaikkea Karinin ja hänen kokemuksensa ja tunteensa. Lauri ja Kaari jäävät ikään kuin vähän ulkoapäin kuvatuiksi. Itse asiassa koko Kaariin liittyvä kuvio mustasukkaisuuksineen on vähän kliseinen ja epäuskottava.

Nuotion kieli on hiljaisen kaunista ja pakotonta. Siinä on jonkinlainen sisäänrakennettu rauha, se ei yritä liikaa eikä kikkailemalla tavoittele taivaita. Tämä kerronta jollain tapaa alleviivaa, hyvällä tavalla, kirjan arkista kauneutta, johon kuuluvat niin asuntojen sisustus kuin pienet teot ja eleet.


Vaikka Nuotion kirja ei mikään tajuntaa räjäyttävä opus ollutkaan, niin se tarjosi juuri sen breikin omaan arkiseen todellisuuteeni, jota kaipasinkin. Tämä oli ensimmäinen tutustumiseni Nuotion tuotantoon ja toivon kyllä, että hän jatkaa samalla linjalla.