keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Asko Sahlberg - Yhdyntä



Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY, 2005. 136 s.

Asko Sahlbergin kirja, Yhdyntä, on nimensä perään saanut määreen "Reunahuomautus sotahistoriaan". Venäläisten lentokoneiden moukaroidessa Helsinkiä helmikuussa 1944 yhtyvät mies ja nainen, Axel ja Valma.He ovat vasta samana päivänä tavanneet toisensa kahvilassa ja jatkaneet tutustumista miehen ylellisessä, mutta tyhjyyttään huokuvassa asunnossa Bulevardilla. Ilmahälytyksen tullessa talon muut asukkaat ryntäävät pommisuojaan, mutta mies ja nainen haluavat uhmata kohtaloaan ja jäävät huoneistoon. Pian käy ilmi, että pommitusten varjolla on liikkeellä muitakin.

Emmekä saa unohtaa sotaa. Jälleen uuden räjähdyksen paine vavisuttaa seinää, ikkunalasit helähtävät, hetkeksi todellisuuteen palaava Valma säpsähtää ja jäykistyy Axelin alla. Sota lisää ihmisen yksinäisyyttä, välitön kuolemanvaara korottaa sen toiseen potenssiin. Jos ihminen onkin yksinäisyyteensä tuomittu, kaikkien yksinäisten hetkiensä summa, hän on kuoleman edessä yksinäisyydessäänkin yksin. Siksi rakastelu keskellä pirstoutuvaa kaupunkia merkitsee, että minä annan sinulle ja sinä minulle vihoviimeisen yksinäisyyden kalliin lahjan. (Y. s. 81)

Axelin ja Valman maailmat olivat hipaisseet toisiaan jo aiemmin, mutta vasta sota tuo heidät yhteen. Kaksi yksinäistä ihmistä löytää toisissaan paikan, jossa he voivat hetkeksi unohtaa paitsi sotaa käyvän maailman, myös itsensä ja menneisyytensä. On vain tämä hetki, muulla ei ole väliä.

Sahlbergin kirja on myös pieni tutkielma, jossa hän pohtii poikkeusajan liikkuvia ja liukuvia moraalikoodistoja. Missä määrin rauhan ajan moraaliset käsitykset, esimerkiksi seksuaalisuuteen tai varastamiseen liittyvät, ovat voimassa sodan aikana? Vai onko niillä edes väliä? Entä tappaminen? Tekeekö sota tappamisesta oikeutettua?

Sahlbergin kerronta on hyvin pelkistettyä ja tiivistettyä. Omaan makuuni ehkä vähän liiankin tiivistettyä. Kirjan hotkaisi hetkessä ja lukemisen jälkeen oli vähän hölmistynyt olo: joko se loppui? Kirjan suuret teemat olisivat mielestäni kestäneet runsaammankin kerronnan. Ehkä minulla on jonkinlainen tiiliskivisyndrooma, enkä osaa lukea näin pieniä kirjoja. Tämä ei tietenkään ole kirjailijan vika ja hänelle kaikki kunnia pelkistämisen ja tiivistämisen taidoista, kuten myös kauniista kielestä.

Muistan kiinnittäneeni huomiota Sahlbergin kirjaan ensi kertaa Saran blogissa, mutta unohtaneeni sen silloin. Viimeksi kirjastossa käydessäni kirja kuitenkin tupsahti eteeni ja nakkasin sen koriini. Kannatti! Taas olen yhtä hyvää tarinaa rikkaampi.

2 kommenttia:

  1. Tämä on yksi lukulistan kirjoja, ehdottomasti. Herodeksen jälkeen Sahlbergia pitäisi lukea lisää. Minulle tämä kuulostaisi sopivan lyhyeltäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herodes on multa lukematta. Siinähän tosiaan olisi tiiliskivi :)

      Poista