lauantai 7. maaliskuuta 2015

Eppu Nuotio - Mutta minä rakastan sinua



Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua. Otava 2015, 283 s.

Vaikka Karin tietääkin jo, ettei onnellisuus ole pysyvä olotila vaan kerrosten välillä kulkeva hissi, niin kyky onnellisuuteen on pysyvää. Ihminen, joka osaa olla onnellinen, selviää vaikka olisikin välillä epätoivoinen ja onneton. ( MMRS, s. 238)


Kiinnostuin Eppu Nuotion kirjasta Mutta minä rakastan sinua luettuani siitä Lumiomena-blogista, jossa Katja löysi kirjasta vertailukohtaa Carol Shieldsin iki-ihanaan Rakkauden tasavaltaan. Vaikka Katja sitten kommenttiosiossa totesikin, ettei Nuotion kerronta ihan Shieldsin veroista ole, niin laitoin kirjan varaukseen, sillä kaipasin jotain kevyttä luettavaa. Olen nimittäin tarponut viime kuun metodikirjallisuudessa ja siitä ei oikein saa kevyttä tekemälläkään. Nuotion kirja osui tässä mielessä hyvää saumaan, sillä sain kirjan kirjastosta juuri kun olin jättänyt paperini ensi viikon tutkijaseminaari-istuntoon ja saatoin ilman omantunnon piikikkäitä huomautuksia heittäytyä kirjan maailmaan.

Oli virkistävää lukea vähän aikuisempaa, viisikymppisten, rakkaustarinaa, sillä niin paljon tässä on viime vuosina tullut luettua kolmikymppisten elämäntarinoita. Tämä siis kertoo vain siitä, että itse olen jo tuota kypsempää sorttia ja Nuotion kirja tarjosi siinä mielessä enemmän samaistumiskohteita. Huono valinta ei ollut sekään että naispäähenkilö oli historianopettaja, jolle historian muovaamat tarinat olivat tärkeitä. Samaan asuntonäyttöön kuin kohtalon oikusta sattuneet Lauri ja Karin huomaavat heti ensi silmäyksellä toisessa jotain, mitä he ovat kaivanneet. Alkavat pitkät yhteiset kävelyretket, joiden aikana mennyttä elämää ja sen kokemuksia puretaan ja samalla kuulostellaan varovasti niitä mahdollisuuksia, joita tämä uusi ihmissuhde saattaisi tarjota. Kävelyretkille taustan tarjoaa keväinen Turku joenrantoineen, puutalokortteleineen ja kahviloineen. Tuttuja paikkoja Turussa vuosia asuneelle.

Päähenkilöidensä lisäksi kirjan ihmissuhdesoppaan tuovat omat mausteensa Lauriin rakastunut työkaveri Kaari Pelkonen, Karinin entinen aviomies Sauli ja heidän tyttärensä Klara. Tapahtumia tarkastellaan Karinin, Laurin ja Kaarin näkökulmista. Karinin kohdalla Nuotio käyttää minämuotoista kerrontaa, sen sijaan Lauria ja Kaaria kuvataan kolmannessa persoonassa kertojan äänen kautta. Tämä ratkaisu nostaa keskiöön ennen kaikkea Karinin ja hänen kokemuksensa ja tunteensa. Lauri ja Kaari jäävät ikään kuin vähän ulkoapäin kuvatuiksi. Itse asiassa koko Kaariin liittyvä kuvio mustasukkaisuuksineen on vähän kliseinen ja epäuskottava.

Nuotion kieli on hiljaisen kaunista ja pakotonta. Siinä on jonkinlainen sisäänrakennettu rauha, se ei yritä liikaa eikä kikkailemalla tavoittele taivaita. Tämä kerronta jollain tapaa alleviivaa, hyvällä tavalla, kirjan arkista kauneutta, johon kuuluvat niin asuntojen sisustus kuin pienet teot ja eleet.


Vaikka Nuotion kirja ei mikään tajuntaa räjäyttävä opus ollutkaan, niin se tarjosi juuri sen breikin omaan arkiseen todellisuuteeni, jota kaipasinkin. Tämä oli ensimmäinen tutustumiseni Nuotion tuotantoon ja toivon kyllä, että hän jatkaa samalla linjalla.

2 kommenttia:

  1. Kiitos ja hyvää, valoisaa kevättä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon itsellesi hyvästä kirjasta. Kaunista kevään jatkoa!

    VastaaPoista