sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Helvi Hämäläinen ja Ritva Haavikko - Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907-1954



Luin Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Olavi Paavolaisesta nimeltään Tulisoihtu pimeää. Olavi Paavolaisen elämä. En nyt kuitenkaan kirjoita siitä, sillä olen Paavolaisesta kirjoittanut jo täällä ja täällä. Se riittäköön kyseisestä herrasta. Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta olisi kyllä ollut yhtä ja toista sanottavaa, mutta jätän sen tällä kertaa tekemättä. Jos ketä kirjasta sanottu kiinnostaa, niin kannattaa kurkata vaikka tätä arvostelua, jossa on kiinnitetty huomiota moniin samoihin asioihin, joita itsekin lukiessani mietin. Kritiikin kirjoittanut Matti Mieskonen valmistelee väitöskirjaa Tulenkantajista, joten hänellä riittää kompetenssia myös suhteessa Paavolaiseen, tuohon keskeisimpänä pidettyyn tulenkantajaan.

Rajalan elämäkerta sai minut kaivamaan esiin hyllystäni löytyvän ja joskus ammoin luetun teoksen Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954 (WSOY, 1994, 681 s.), jota myös Rajala käyttää melko runsaasti oman teoksensa lähdeaineistona. Kirjan toimittajana oli Ritva Haavikko. Kirjan saatesanoissa todetaan, että Ketunkivellä on syntynyt Hämäläisen ja Haavikon yhteistyönä ja siinä pyritään antamaan kuva kirjailijan elämästä ja tuotannosta vuoteen 1955 saakka. Vuonna 1955 Hämäläinen alkoi pitää päiväkirjaa ja teossarjan toinen osa koostuu näistä päiväkirjoista. Sen nimeksi tuli yksinkertaisesti Päiväkirjat. 1955–1988. Ritva Haavikko toimitti päiväkirjat painokuntoon, mutta Hämäläinen oli tässäkin prosessissa aktiivisesti itse mukana. Vuosi 1988 on siinä mielessä merkkipaalu Hämäläisen elämässä, että hänet palkittiin silloin Finlandia-palkinnolla runokokoelmastaan Sukupolveni unta.

Ketunkivellä etenee kronologisesti alkaen varhaislapsuudesta 1910-luvun Haminasta. Tekstissä vuorottelevat Hämäläisen muistelupuhe ja erilaiset dokumentit, pääasiassa kirjeet. Kirjailijanuran päästyä vauhtiin, Hämäläisen esikoisteos oli vuonna 1930 ilmestynyt Hyväntekijä, Hämäläinen keskittyy kertomaan myös teoksistaan, niiden taustoista, syntyprosesseista ja vastaanotosta. Välillä hän referoi juonta melko tarkastikin, joten lukija, joka ei ole lukenut Hämäläisen teoksia, mutta ajattelee ne kenties joskus lukevansa, kannattaa lukea valikoiden näitä kohtia jännitteen säilyttämiseksi. Teosesittelyjen yhteydessä lainataan myös melko paljon niiden sisältöjä. Jokaisen kirjansa kohdalla Hämäläinen haluaa myös jollain tavalla määrittää niitä teemoja, jotka hänen mielestään muodostavat teoksen keskeisen sanoman. Näin hän ikään kuin haluaa ohjailla tulkintoja, joita hänen kirjoistaan tehdään.

Yksityiselämän puolella kuvatuksi tulevat suhteet vanhempiin, ystäviin, ensimmäiseen aviomieheen Niilo Haapmaniin, jonka kanssa Hämäläinen sai ainoan lapsensa. Haapmanin kanssa Hämäläinen eli intohimoisen romanssin Porvoossa. Suhteen seurauksena hän tuli raskaaksi ja pariskunta ajautui pakkoavioliittoon, sillä Hämäläinen ei halunnut lapsensa syntyvän avioliiton ulkopuolella. Jo ennen avioliiton solmimista hänelle oli kuitenkin käynyt selväksi, että Haapmanista ei ole vastuulliseksi perheenisäksi ja avioliitto päättyi eroon ilman että pariskunta asui juuri ollenkaan yhdessä. 1930-luvun ensimmäiset vuodet, jolloin koko maailma kärvisteli taloudellisen laman kourissa, oli myös Hämäläiselle ja hänen pienelle pojalleen niukkaakin niukempaa aikaa. Hän ei saanut kirjojaan julki ja taistelu jokapäiväisestä leivästä oli välillä äärettömän raskasta. Tätä aikaa Hämäläinen kuvasi sittemmin romaanissaan Katuojan vettä (1935). Hämäläisen kirjailijauran jatkumisen pelastukseksi koitui Olavi Paavolainen.

Olavi Paavolainen oli Hämäläisen suurin rakkaus, josta hän ei koskaan päässyt täysin yli. Rakkaussuhde alkoi 1938, mutta jo sitä ennen Paavolainen oli toiminut Hämäläisen hyväksi ja nostanut tämän omalla vaikutusvallallaan sukupolvensa kirjailijoiden etupiiriin ja suositellut Hämäläistä omalle kustantamolleen Gummerukselle, jonka kirjailijana Hämäläinen sitten sai sitten useita teoksia julki 1930-luvulla. Paavolaisella oli siis tärkeä rooli Hämäläisen kirjailijanuralla, mutta ennen kaikkea hän oli tärkeä henkilö Hämäläisen elämässä. Huolimatta siitä, että suhde kesti vain kolmisen vuotta ja Paavolainen loukkasi Hämäläistä monilla tavoin. Suhde päättyi Hämäläisen aloitteesta syksyllä 1941, jolloin hän kirjoitti Paavolaiselle viimeisen kerran. Hän olisi halunnut tulla tunnustetuksi Paavolaisen taholta virallisesti, sillä hän piti aviosuhdetta miehen ja naisen rakkauden korkeimpana muotona. Häntä myös loukkasi, että Paavolainen suhtautui hyvin kylmästi hänen pieneen poikaansa. Tämän kirjeen jälkeen hei eivät enää koskaan vaihtaneet sanaakaan.

Vaikka emme vuosikymmeniin tavanneet, Olavi tavallaan eli minussa. Hänen kuvansa nousi mieleeni yhä uudelleen. Olin elänyt hänen kanssaan elämäni intensiivisimmät huippukaudet, joiden elämänriemua ja -tuskaa, uusien vaikutelmien runsautta ja kokemusten rikkautta mikään myöhempi jakso ei ole tavoittanut. (KK, 452–453)

Paavolainen tuli ikuistetuksi myös Hämäläisen tunnetuimmassa teoksessa Säädyllinen murhenäytelmä (1941), jonka myötä Hämäläinen palasi ensimmäisen teoksensa kustantaneen WSOY:n kirjailijaksi, sekä myös teoksessa Sarvelaiset (1947). Säädyllinen murhenäytelmä oli aikansa kirjallinen skandaali, sillä se kuvasi tunnistettavasti suomalaista sivistyneistöä muutamien hyvin tarkkaan piirrettyjen esikuvien kautta. En nyt kuitenkaan tässä pohdi teosta sen enempää, sillä se laajuudessaan ja moniulotteisuudessaan vaatisi kokonaan oman postauksensa. Vaikka kirja rikkoi Hämäläisen välit Tyyne ja Oiva Tuulioon, jotka toimivat kirjan Tohtorin ja Elisabetin esikuvina, ei Hämäläinen vuosikymmeniä myöhemminkään katunut teostaan. Kun Hämäläinen ja Tyyni Tuulio 1960-luvulla tapasivat, olisi Tuulio kaivannut Hämäläiseltä anteeksipyyntöä. Hämäläinen ei siihen pystynyt, sillä se olisi ollut ”pelkkää narrimaisuutta”:

Kuinka olisin voinut koskaan pyytää anteeksi sitä luomisen intohimoa, joka valtasi minut tuossa maailmassa, jossa en voinut liikkua sitä särkemättä. (KK, s. 329)

Hämäläisen tapa käyttää todellisia ihmisiä ja tapahtumia kirjojensa rakennusaineina rikkoi hänen välejään myöhemmin myös muihin suuntiin. Tapa jolla hän itse kuvaa näitä prosesseja luo kuvaa ehdottomasta ja taiteellisen työn kaiken muun edelle laittavasta kirjailijasta. Kuva ei välttämättä mairittele Hämäläistä, päinvastoin luo hänestä melko säälimättömän ja kylmän kuvan. Samalla se on kuitenkin hyvin rehellinen ja peittelemätön kuva ja tuo esiin sen yksinäisyyden tilan ja tunteen, joihin Hämäläinen itsensä näillä ratkaisuillaan pakotti. Se, kuinka eettistä tämä tunnistettavien kuvien luominen ja todellisuuden siirtäminen lähes sinällään kirjalliseen muotoon oli, jääköön kunkin itsensä ratkaistavaksi.

Suomalaisen kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan avaamansa aukon lisäksi Hämäläisen kirja antaa mielenkiintoisen kuvan suomalaisen sivistyneistön tunnoista toisen maailmansodan aikana. Hämäläinen itse oli hyvin isänmaallinen ja etenkin jatkosodan alettua hän kirjoitti innoittuneita kirjeitä ystävilleen rintamalle. Hämäläisen rehellisyydestä ja tinkimättömyydestä antaa hyvän kuvan myös se, että hän ei mitenkään halua peitellä omaa lähes kritiikitöntä ihailuaan Hitleriä kohtaan:

Rakastan Hitleriä, niin kuin kaikkia suurten vaikeuksien voittajia. (Kirja Olavi Paavolaiselle 18.7.1941, kk s. 403)

Moni muu olisi tällaiset kohdat kirjeistään jättänyt julkaisematta. Hän ei myöskään mitenkään halua puolustella näkemyksiään, esimerkiksi ajan hengellä tai muulla vastaavalla, vaan tuo nämä asiat vain yksinkertaisesti lukijan nähtäväksi. Kuten suuren osan muutakin elämäänsä.

Olkoon tämä kirjani naistenpäivän kunnianosoitus tinkimättömille ja määrätietoisesti omaa polkuaan kulkeville naisille. Sillä juuri sellainen Helvi Hämäläinen oli.

5 kommenttia:

  1. Kiitos Jaana, tämä oli erittäin mielenkiintoinen! Olen lukenut joitakin vuosia sitten näitä Hämäläisen päiväkirjoja -- persoonana ja kirjoittajana hän kiehtoo minua hyvin paljon. Lisäksi hän myöhemmin asui Tapiolassa, lapsuuteni maisemassa, mutta ei viihtynyt historiattomassa ympäristössä (niin kuin en minäkään). Murheellista on se, kuinka yksinäinen ja eristäytynyt hän suuren osan, varsinkin loppupuolen, elämästään oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen molemmat niteet lukenut aiemmin ja silloin en jotenkaan kiinnittänyt niin paljon huomiota Hämäläisen ehdottomuuteen ja eräänlaiseen tiukkaan moraalisuuteen kuin nyt. Näistä asenteistaan hän sai sitten maksaa yksinäisyytenä ja eristäytyneisyytenä.

      Minulla on myös mielikuva, että Hämäläinen ei Tapiolassa viihtynyt. Minäkin viihdyn parhaiten ympäristössä, joka jollain tavoin kertoo omaa historiaansa. Vantaa ja Espoo on siksi aina ollut mulle nou, nou. Porvoo sen sijaan inspiroi.

      Poista
    2. Kyllä Espoosta löytyy historiaa tihkuvia miljöitä -- nykyinen asuinalueeni on Laurinlahden vanha villa-alue. Vanhoja taloja on jäljellä vain muutama, mutta täällä on hurjasti jalopuita, vanhoja tammia ja lehmuksia ja ranta täynnä kesähuviloiden rikkinäisiä laitureita jne. Ja Espoonlahdessa Venäjän keisarillinen perhe pysähtyi laivallaan :). Näistä eduista huolimatta kaipaan taas takaisin kantakaupunkiin...

      Poista
    3. Joo, varmasti Espoosta, kuten myös Vantaalta, löytyy historiallisia paikkoja ja voidaanhan esimerkiksi Tapiolaa jo nykyperspektiivistä pitää historiallisena ja omaleimaisena miljöönä. Nämä ovat kuitenkin yksittäisiä paikkoja eivätkä sinällään luo kaupungille sen historiallista identiteettiä, vaikka niitä varmasti yritetäänkin parhaan mukaan hyödyntää imagon luonnissa.

      Poista
    4. Nyt kun puoli vuosisataa on kulunut on Tapiolasta tosiaan tullut oma miljöönsä, en kuitenkaan vieläkään muuttaisi sinne asumaan :). Mutta metsään rakennettu alue on metsään rakennettu alue ja ennen kaikkea sen 1960-luvun asukkaat olivat kaikki jostain muualta muuttaneita, ilman sidettä alueeseen. Eikä ole aikakausien kerroksellisuutta vaikka monilla varmaankin on tällä hetkellä jonkinlainen tapiolalainen identiteetti.

      Poista