sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Inka Nousiainen - Kirkkaat päivä ja ilta





Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala 2013. 125 s.

Vihdoin narsissit puskivat esiin ja pääskyt tulivat viesteineen, kevätkäet alkoivat helistä metsässä ja sammakot porista rannoilla. Lumikellot pitivät keväänjulistuksensa talon aurinkoisessa päädyssä ja Iidan ensimmäinen lukuvuosi opettajana tuli päätökseen. Suvivirttä säestäessään hän tunsi ilmassa kihelmöivän uuden aavistuksen. (KPJI, 76)

Tänä kirkkaana keväisenä viikonloppuna luin Inka Nousiaisen kauniin pienen romaanin. Kirja pulpahti mieleeni, kun etsin kirjastosta luettavaa. Muistin, että kirja oli lukemieni blogitekstien perusteella vaikuttanut sellaiselta, josta saattaisin pitää. Ja näin kävikin, vaikka tosin pienin varauksin.

Nousiainen luo tarinaansa kolmen eri kokijan kautta. On Edla, vanhus, joka odottaa jo kutsua pois täästä maailmasta. On myös nuori Viljami, palomies, jonka tie sattumalta risteää Edlan kanssa. Viljamista tulee Edlalle korvat, jolle hän voi vihdoin uskoa vuosikausia säilyttämänsä salaisuudet. Viljami puolestaan yrittää avata oman elämänsä umpisolmuja, niitä jotka ovat sitoneet hänet päämäärättömään harhailuun ja estävät tekemästä tärkeitä ratkaisuja. Jokin lukko hänessä ehkä Edlan myötä avautuu.

Minulle tarinan päähenkilö on kuitenkin Iida, Edlan sisko, jonka tarina sijoittuu 1930-luvun viimeisiin vuosiin. Iida, nuori opettajatar, pestautuu vieraalle paikkakunnalle opettajattareksi, sillä hän haluaa irti perheensä kuristavasta otteesta. Kun käärme sitten pistää Iidaa ja hän hädissään polkee lääkäriin, tapaa hän matkallaan miehen, jossa hän tunnistaa kohtalonsa.

Nousiaisen kirja on tunnelmaltaan surumielinen, mutta myös jollain tavoin kirkas ja kuulas. Asia, joka jonkin verran häiritsi minua, oli hänen ihmistensä kyky ennakoida, vaistota ja tunnistaa tuleva. Olen ehkä liiaksi järki-ihminen, jotta voisin samaistua vastaavaan ja siksi se tuntui, jos nyt suoraan sanon, jossain määrin huuhaalta. Toisaalta Nousiainen kyllä luo ihmisistään, etenkin Iidasta, siinä määrin herkkiä kuvia, että jopa minä kyynikkona voin uskoa siihen miten Iida kokee ja näkee maailman ja elämän.

Nousiaisen käyttämä kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista ja sen avulla hän vetää lukijan mukanaan kirjansa henkilöiden tunnekokemuksiin ja heidän havaintoihinsa maailmasta. Tunnustan, että minäkin muutaman kerran sain räpytellä silmiäni vähän voimakkaammin, kun tuntui jotain kosteutta niistä pukkaavan. Ja minä harvoin kirjaa lukiessa niin voimakkaasti liikutun, että itku tulisi.

Viimeiset pisteet Nousiainen saa kyvystään kuvata 1930-luvun maailmaa. Hän tavoittaa ajankuvan ja sen hengen pienillä, mutta paljon kertovilla yksityiskohdilla ja saa menneen elämään ja hengittämään.

Kirjasta löytyy paljon blogiarvioita. Tässä yksi, Luettua elämää -blogin Elinan hieno teksti kirjasta.

4 kommenttia:

  1. Kiitos linkityksestä, Jaana! Kirja on jäänyt juuri kirkkaana ja kuulaana mieleen, hyvin tavoitin tunnelman arviosi perusteella. Minäkin pidin Iidaa päähenkilönä. Kirjan kuvaama aika on ollut kohtalokasta Suomen ja monen suvun historiassa, siksikin se tuli lähelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Elina! Iidassa oli jotain ihanaa herkkyyttä, joka sai pitämään hänestä ja eläytymään hänen maailmaansa.

      Poista
  2. Oi, kuinka pidinkään tästä kirjasta. Kirkkaana ja kuulaana se minunkin mieleeni jäi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kiva kuulla, että sinullekin kirja oli mieleen.

      Poista