maanantai 23. maaliskuuta 2015

Tuula-Liina Varis - Peili ja ikkuna




 Tuula-Liina Varis: Peili ja ikkuna. WSOY, 1996. 194 s.

Luulin, että olin jo lukenut läpi koko Tuula-Liina Variksen julkaistun tuotannon, mutta enpä ollutkaan, sillä kirjastosta löytyi Peili ja ikkuna vuodelta 1996. Se sisältää Variksen omasta elämästä ja kokemuksista ammentavia lyhyitä tekstejä.

Kyse on eräänlaisesta tunnustuskirjallisuudesta ja paikoin minulle tuli mieleen Merete Mazzarellan tekstit. Samoin kuin Mazzarellalla, lähtevät Variksenkin tekstit omasta itsestä ja omista kokemuksista, mutta laajenevat käsittämään laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kysymyksiä. Yhteistä on myös keskustelu muun kirjallisuuden kanssa. Intertekstuaalisista keskustelusta on hyvänä esimerkkinä Variksen kirjan ensimmäinen teksti "Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani". Otsikko on L.M. Montgomeryn Pienestä runotytöstä, jonka päähenkilö Uuden Kuun Emilia oli ollut Varikselle, kuten niin monille muillekin tytöille, nuoruuden esikuva ja rohkaisija. Emilian päiväkirjoista Varis siirtyy pohtimaan omia nuoruuden päiväkirjojaan ja päiväkirjakirjoittamista yleensä. Omiin päiväkirjoihin sukeltaminen oli Varikselle samalla omien, melko torjuttujenkin lapsuudenkokemusten avaamista:

Avasin yli kolmekymmentä vuotta paketissa olleet päiväkirjani tavatakseni sen pikku idiootin. Tapasin jonkun muun ja ymmärsin vielä paremmin, miksi päiväkirjat olivat pysyneet paketissa.
Se oli surkea, yksinäinen lapsi, hysteerisen peloissaan, ettei ole niin kuin muut.(PJI, s.20)

Näihin lapsuuden torjuttuihin kokemuksiin, suhteeseen omiin vanhempiinsa Varis palasi myöhemmin fiktion keinoin teoksessa Maan päällä paikka yksi on (1999), joka on yksi omia suosikkejani hänen tuotannossaan.

Kirjan kirjoittamisaikaan Varis oli 50-kymppinen ja häneltä oli kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt läpimurtoteos Kilpikonna ja olkimarsalkka, jossa hän fiktion keinoin kertoi avioliitostaan Pentti Saarikosken kanssa. Kilpikonna ja olkimarsalkka on läsnä myös tässä teoksessa, sillä Varis reissaa esittelemässä kirjaa ja pohtii sen saamaa vastaanottoa ja sen hänessä itsessään herättämiä tunteita. Edelleen hän on sitä mieltä, että Saarikoski oli perheen taiteilija ja hänen luovuudelleen oli järjestettävä tilaa ja mahdollisuuksia:

Totta kai minulle on tärkeämpää, siis nimenomaan myös minulle, että koetin pitää huolta sen luovan työn edellytyksistä kuin, että olisin nostellut nokkaani ja vaatinut yhtä paljon aikaa, paneutumista ja arvonantoa sille, mitä minä tein tienuukseni, kuukausipalkkani, eteen. ( PJI, s. 69)

Vaikka Varis kieltää uhrautuneensa, niin silti hänen ajattelumallinsa on vähän surullinen ja kertoo jonkinlaisesta itsetunnon puutteesta ja ehkäpä myös romanttisen taiteilijamyytin ylläpitämisestä. Huono itsetunto ja sen kanssa kamppailu heijastuu kirjan muistakin teksteistä.

Luultavasti Kilpikonnan ja olkimarsalkan loistava vastaanotto kuitenkin jossain määrin paransi Variksen kuvaa itsestään ja usko omiin kykyihin vahvistui. Vai mitä voi sanoa siitä, että aiemmin esiintymisjännityksestä kärsineestä naisesta tuli sittemmin Suomen Kirjailijaliiton sanavalmis puheenjohtaja ja ensimmäinen nainen siinä pestissä.

Varis pohtii paljon ikää ja sen merkitystä suhteessa naiseuteen, ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen, tunne-elämään. Hän miettii itseään sukunsa naisten ketjussa, joogan avaamia uusia ulottuvuuksia sekä ruumiillisesti että henkisesti, käsityksiä lihavuudesta ja laihuudesta, ylipäätään sopivista ruumiin muodoista sekä sitä, miten rakkauden ja erotiikan keskinäinen suhde iän karttuessa muuttuu. Nuoruuden kyltymättömän eroottisen halun ja kaikennielevän rakkauden sijasta vanhempana arvostaa enemmän tasapainoista suhdetta.

Pidän kovasti Variksen tavasta kertoa. Hän tarkastelee itseään ikään kuin peilistä ja kommentoi näkemäänsä usein melko rehellisesti ja raadollisesti vaipumatta kuitenkaan paatokseen. Samalla hän availee ikkunoita laajempiin kokonaisuuksiin. Joistakin kirjan teksteistä huomaa, että ne on kirjoitettu lähes 20 vuotta sitten ja niissä ajan hampaan nakerrus näkyy, mutta yllättävän moni on kuitenkin säilyttänyt ajankohtaisuutensa ja purevuutensa.

Kun tulee tiettyyn ikään, sisäinen muutos on kuin hidasta kääntymistä uuteen suuntaan, josta näyttäytyy uudenlainen maisema koko elämään, itseen. Uusi kuva itsestä tulee esiin vähitellen kuin valokuva kehitysnesteessä, enkä minä siinä enää olekaan tukka plus naama plus rinnat plus takapuoli plus reidet plus sääret vaan ihan jotain muuta.
Enemmän. Kaunista. Riemastuttavaa.
Minulle (PJI 101)

Ja myös minulle!

4 kommenttia:

  1. Hyvältä kuulostaa tämäkin Tuula-Liina Variksen kirja. Naiseuden ja oman itsen kasvaminen on aina mielenkiintoista pohdittavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Varis kyllä sujuvasti ja monipuolisesti osaa näitä asioita pohtia. Hän laittaa myös itsensä likoon monella tapaa.

      Poista
  2. Viisas nainen on Tuula-Liina. Minä tykkäsin erityisesti Irmasta, mutta myös tuosta Kilpikonnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, samaa mieltä Variksesta. Irma oli minustakin hyvä.

      Poista