keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Edmund de Waal - Jänis jolla on meripihkanväriset silmät



Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö ( The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, suom. Virpi Vainikainen) Schildts & Söderströms 2013. 338 s.

Ilman ihanaa Saraa, olisi tämä "pupukirja" jäänyt minulta kokonaan lukematta. Kansi ja kirjan nimi ovat mielestäni harvinaisen huonosti onnistuneita, eivätkä herättäneet minussa mitään mielenkiintoa, vaikka esimerkiksi monet kirjabloggaajat kirjasta kirjoittivat. Vasta Saran vakuuttelut että "kirja on ihan minun kirjani", saivat minut ottamaan selvää, mistä kirjassa oikein on kysymys. Selvisi, ettei kysymys ollutkaan romaanista, vaan de Waalin suvun tarinasta ja samalla laajemmistakin historiallisista yhteyksistä. Selkeästi siis "minun kirjani". Kiitos kaunis Saralle, että lopultakin älysin ottaa kirjan lukuun. Saran postauksesta on löydettävissä myös linkkejä muihin kirjaa käsitteleviin bloggauksiin.

Edmund de Waal on brittiläinen keramiikkataiteilija, taidehistorioitsija, opettaja ja taidekriitikko. Hän peri Japanissa asuvalta isoenoltaan Ignace Ephrussilta 264 netsuken kokoelman. Netsuket ovat pienenpieniä yleensä joko puusta tai norsunluusta kaiverrettuja veistoksia. Yksi näistä netsukeista on "jänis jolla on meripihkanväriset silmät". Isoenonsa tarinoista de Waal ymmärtää, että netsuket ovat olleet osa suvun kohtaloita yli sadan vuoden ajan. Hän päättää alkaa selvittää niiden matkaa suvun sisällä ja samalla kartoittamaan sukunsa vaiheita.

Lukijan tueksi de Waal on hahmotellut kirjan alkuun Ephrussien sukupuun, joka kyllä tuli tarpeeseen moneen kertaan kirjaa lukiessa. Varsinkin ennen kun sai hahmotettua, kuka kukin oli.

1800-luvun lopulla varakas juutalaissuku levittäytyy Mustameren rannoilta Euroopan kasvukeskuksiin Pariisiin ja Wieniin. Pariisiin rakennetaan Hotel Ephrussi ja Wieniin Palais Ephrussi. Molemmat rakennetaan muodikkaille asuinalueille ja ne kertovat perheen vauraudesta. Netsuket saapuvat ensin Pariisiin 1800-luvun lopulla, jolloin taiteessa vaikuttaa voimakas japanilainen kausi. Charles Ephrussi (s. 1849) on toiseksi nuorin Leon Ephrussin neljästä lapsesta. Kun kaksi vanhinta poikaa asettuvat sukuyrityksen palvelukseen, saa Charles keskittyä taideharrastukseensa. Hän toimii mesenaattina ja taiteen kerääjänä. Hän myös kirjoittaa taiteesta. Intohimoisena keräilijänä Charles ostaa kerralla koko 264 netsuken kokoelman ja niitä varten mustan vitriinin. Charlesilta kokoelma jatkaa matkaansa Wieniin. Charlesin mielestä netsuket vitriineineen ovat juuri passeli häälahja hänen wieniläiselle serkulleen Viktorille ja hänen puolisolleen Emmylle. Wienissä netsuket koristavat Emmyn pukeutumishuonetta ja ovat erityisesti lasten suosiossa. Netsukeiden ja Ephrussien rinnakkaiselo katkeaa hetkeksi, kun Saksa miehittää Itävallan 1938 ja Ephrussit lähtevät maanpakoon. Netsuket jäävät Emmyn pukeutumishuoneeseen, josta ne natsien takavarikolta pelastaa perheen palvelija Anna. Kun toinen maailmansota on ohi, saapuu Viktorin ja Emmyn tytär Elisabeth, Edmund de Waalin isoäiti, Wieniin selvittämään mitä suvun entisestä omaisuudesta on jäljellä. Hän tapaa Annan ja saa tältä netsuket. Salkkuun pakattuina netsuket matkaavat nyt Elisbethin mukana Iso-Britanniaan, jonne tämä on perheensä kanssa asettunut. Lopulta netsuket palaavat takaisin Japaniin, kun Elisabethin veli Ignace, Iggie, asettuu sinne sodan jälkeen. Netsukeiden vaellus kuitenkin jatkuu, kun Edmund perii isoenonsa ja kuljettaa pienet esineet kotimaahansa.

Netsukeiden siivellä lukija pääsee tutustumaan vaikuttavaan sukuhistoriaan ja sen edustajiin. Ephrussin-suvun jäsenten kautta eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan avautuu mielenkiintoinen näkökulma. Erityisesti Charles Ephrussi on merkittävä tekijä oman aikansa taidemaailmassa ja Marcel Proust on ikuistanut hänet Kadonnutta Aikaa etsimässä -sarjaansa.

Palaan aina uudestaan kohtiin, jossa Charles Ephrussin ja Charles Swannin elämät leikkaavat. [...] Kumpikin kirjoittaa taideaiheisia tutkielmia: Swann Vermeeristä, minun Charlesin Durerista. He käyttävät "syvällistä taiteentuntemustaan hienostonaisten opastamiseen näiden tauluhankinnoissa tai talojensa sisustamisessa". Sekä Ephrussi että Swann ovat keikareita ja Kunnialegioonan ritareita. Kummankin maku kulkee japonismin tien loppuun asti ja siirtyy sitten uuteen empiretyyliin. Kumpikin on Dreyfussin puolestapuhujia ja kummankin huolellisesti rakennettu maailma huojuu heidän juutalaisuutensa takia. (JJOMS, s. 112-113)

Myös de Waalin Elisabeth-isoäidin ystävyys runoilija Rainer Maria Rilken kanssa oli kiehtovaa luettavaa. Elisabeth mieli myös itse runoilijaksi ja Rilke toimi hänen oppaanaan tässä maailmassa.

Taiteen ja eurooppalaisen kulttuurihistorian lisäksi de Waalin kirja tarjoaa ikkunan antisemitismin historiaan ja juutalaisten kohtaloon sen kourissa. Juutalaisvastaisuus ei ollut mikään natsien keksintö vaan se oli 1800-luvun lopulta alkaen voimistunut ja levittänyt vaikutusvaltaansa kasvavan nationalismin imussa. Se tuntui koventuvina asenteina juutalaisia kohtaan, mutta vasta toisen maailmansodan tapahtumat koskettivat konkreettisesti Ephrussien perhettä ja hajoittivat sen ympäri Eurooppaa. Kirjan kerronta on intensiivisimmillään ja parhaimmillaan, kun de Waal kertoo suvun itävaltalaisen haaran kohtaloista natsien marssittua kaupunkiin 1938 ja sen jälkeisistä tapahtumista kotietsintöineen ja vangitsemisineen.

De Waal ei yritä tehdä perinteistä faktoihin sukukronikkaa, vaan hän kuljettaa koko ajan mukanaan myös nykyhetkeä, omia tutkimuksiaan, näkemyksiään, kokemuksiaan ja tunteitaan ja se tekee lukukokemuksesta hyvin koskettavan ja samaistuttavan. Hän luo tunnelmia ja ajankuvaa pienillä harkituilla yksityiskohdilla.

Kuinka tästä ajasta voi kirjoittaa? Luen muistelmia ja Musilin päiväkirjoja, katson kuvia väkijoukoista tuona päivänä, seuraavana, sitä seuraavana. Luen senaikaisia sanomalehtiä, Tiistaina Hermanskin leipomosta saa arjalaista leipää. Keskiviikkona  juutalaiset juristit irtisanotaan. Torstaina Schwartz-Rot-jalkapalloklubista erotetaan kaikki ei-arjalaiset pelaajat. Goebbels jakaa ilmaisia radioita perjantaina. Kauppoihin tulee arjalaisia partateriä. (JJOMS, 245)

Sara siis lopultakin oli oikeassa, tämä oli "minun kirjani". Kirjaston kappale on kohta palautettava takaisin, mutta haluan "Jäniksen" ehdottomasti omaan hyllyyni (typerästä kannestaan huolimatta). Kirja voisi olla oivaa luettavaa esimerkiksi jollain Wieniin tai Pariisiin suuntautuvalla matkalla. Huomasin myös, että selaillessani kirjaa postausta varten (lukukokemuksesta on jo kolmisen viikkoa aikaa) silmiini tarttui koko ajan jotain uutta mielenkiintoista, johon en ensimmäisellä lukukerralla ollut kiinnittänyt huomiota.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

W. Somerset Maugham - Kirjava huntu


W. Somerset Maugham: Kirjava huntu Painted Veil, suom. Helvi Vasara) Otava 2007. 287 s.

Ennen Lontoon-matkaamme kiertelin kirjastossa etsimässä jotain brittiläistä, mieluiten Lontooseen sijoittuvaa kirjaa matkalukemiseksi. Jossain vaiheessa silmäni tavoittivat W. Somerset Maughamin nimen ja aloin tarkastella tarjontaa. En ole aiemmin lukenut häneltä mitään, mutta nimi oli kuitenkin tuttu muista yhteyksistä. Nappasin sitten summamutikassa mukaani Kirjavan hunnun, jonka nimi oli tuttu samanimisestä, kirjaan perustuvasta elokuvasta. (Itse asiassa kirja on filmattu kolmeen kertaa, ensimmäinen jo 1934. Näin ainakin Wikipedian mukaan) Minulla oli jostain syystä mielikuva, että en ole elokuvaa nähnyt, mutta kun olin lukenut kirjaa vähän pidemmälle, tajusin nähneeni ainakin osan leffasta. Todennäköisesti televisiosta. Nyt kun kirja on luettu, haluaisin katsoa elokuvan uudelleen. Ahmu Vinttikamarista oli lukenut sekä kirjan että katsonut elokuvan ja pitänyt molemmista.

Kirjavassa hunnussa tapahtumat sijoittuvat vain alussa ja lopussa Lontooseen. Pääosa tapahtumista sijoittuu brittiläiseen siirtokuntaan Itä-Aasiaan, tarkemmin sanottuna Kiinaan.

Kitty Garstin on nuori ja kaunis seurapiirikaunotar lontoolaisissa seurapiireissä 1900-luvun alussa. Hän kulkee juhlasta juhlaan ja torjuu toiveikkaiden nuorten miesten avioliittotarjoukset yksi toisensa jälkeen. Kunnes hän yhtäkkiä 25-vuotiaana (!) huomaa jo ohittaneensa parhaimman avioliittoiän. Kosijat yksi toisensa jälkeen häviävät ja Kittyn nuorempi sisarkin tuntuu ehtivän avioon ennen häntä. Hätäpäissään hän hyväksyy sinnikkään kosijansa Walter Fanen tarjouksen, vaikka tuskin tuntee tätä.

Walter Fane on bakteriologi, joka työskentelee Tching-Yenissä, Hong Kongissa. Sinne pariskunta suuntaa Eurooppaan suuntautuneen häämatkan jälkeen ja Kitty alkaa opetella siirtokuntaelämää. Hän sukeltaa paikallisiin seurapiireihin ja eikä aikaakaan, kun hänet esitellään komealle Charles Townsendille. Pian Kitty ja Charles huomaavat olevansa intohimoisessa salasuhteessa.

Onni, joka toisinaan tuntui melkein enemmältä, kuin mitä Kitty jaksoi kestää, uudisti hänen kauneutensa. Juuri ennen naimisiinmenoaan hän oli hiukan menettänyt ensimmäistä raikasta kukoistustaan ja oli näyttänyt väsyneeltä ja kuluneelta. Ilkeämieliset ihmiset sanoivat, että hän alkoi lakastua. Mutta on suuri ero kaksikymmentäviisivuotiaan naimattoman tytön ja saman ikäisen naimisissa olevan naisen välillä. Kitty oli kuin ruusunnuppu, joka vähitellen alkoi kellastua terälehtien reunoista, ja sitten hän olikin äkkiä täysin puhjennut ruusu. (KH, s. 53)

Uusi onni Charlesin kanssa ei kuitenkaan kestä, vaan Walter saa tietää suhteesta ja hän esittää Kittylle vaatimuksen, jonka määrä on kuljettaa heidät koleraseudulle Kiinan maaseudulle. Välttyäkseen tältä matkalta Kitty laittaa toivonsa rakastajaansa, joka kuitenkin osoittautuu täysin toisenlaiseksi kuin Kitty on kuvitellut hänen olevan.

Eristäytyneissä maaseutuoloissa, jatkuvan kuolemanvaaran uhatessa, Kittyllä on aikaa miettiä mennyttä elämäänsä ja sitä, millainen ihminen hän on ja millaisia ovat ihmiset hänen ympärillään. Kuvatessaan Kittyä Maugham ei moralisoi eikä yritä tehdä Kittystä parempaa kuin hän on. Kitty tempoilee ajan moraalisen ilmapiirin ja omien halujensa kanssa, eikä lopultakaan pääse kunnolla pääse selvyyteen itsensä kanssa.

Kirjava huntu ilmestyi 1925 ja suomeksi se saatiin 1948. Kirjan kieli on hauskalla tavalla hieman vanhahtavaa. Dialogi kirjassa tuntui kuin olisi seurannut jotain 1940-1950-luvun elokuvaa; muodollista ja vähän töksähtelevää. Tämä ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta, päin vastoin toi siihen tiettyä autenttisuutta ja korosti ajan henkeä. Kokonaisuudessaan oikein mukava kirja, jonka parissa vähät luppoajat matkalla sujuivat mukavasti.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kevättä ja kukkia Kew Gardensissa




Terveisiä Lontoosta, josta kotiuduimme maanantain ja tiistain välisenä yönä. Matkan päätarkoitus oli käydä tapaamassa Lontoossa asuvaa tytärtäni, mutta samalla tietenkin vähän turisteiltiin. Lennähdimme kaupunkiin perjantaina, ja lauantaina suuntasimme Kew Gardensiin. Innoittajana puutarhavierailulle toimi paitsi kaunis keväinen sää, niin myös Kirjavalas -blogin Elegia, joka on paikkaa hehkuttanut paitsi blogissaan ja Facebookissa.




Matkasimme paikalle metrolla. Asemalta oli lyhyt matka puutarhalle, jonka lipunmyynnissä jouduimme jonkin aikaa odottelemaan. Onneksi olimme kuitenkin aikaisin liikkeellä, sillä kun lähdimme myöhemmin iltapäivällä poispäin oli jono ainakin kolminkertaistunut. Pitää vielä mainita metroasemalla olevas ihana pubi, josta sai hyvää vatsantäytettä.



Kevät näytti parhaat parhaat puolensa. Aurinko paistoi ja puiston väriloistosta huolehtivat erilaiset kukkivat puut, mahtavat magnoliat ja runsaat sipulikukkaistutukset. 


Isossa kasvihuoneessa oli viidakkomainen tunnelma palmujen katveessa ja kosteassa lämmössä.


Jos matkaat Lontooseen ja mielesi tekee puistoilla, mutta Hyde Park on niin nähty, kuten muutkin keskustan puistot, niin suosittelen lämpimästi Kew Gardensia. Ehdottomasti pienen metromatka-ajelun arvoinen. Lisätietoa paikasta saa puutarhan nettisivuilta, jotka tuonne alkuun linkitin.



Ja lopuksi se ansaittu pubilounas ruokajuomineen

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus



Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus ( Purple Hibiscus, suom. Kristiina Savikurki) Otava 2010. 326 s.

Purppuranpunaisen hibiskuksen myötä olen nyt lukenut kaikki suomennetut Adichien teokset. Niiden kautta olen päässyt kurkistamaan itselleni aiemmin täysin vieraaseen nigerialaiseen elämänmenoon ja kulttuuriin. Luku-urakkani oli sikäli vähän takaperoinen, että luin ensimmäisenä hänen kaksi uusinta teostaan ja vasta viimeisenä hankin käsiini tämän esikoisteoksen.

Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pysytyisivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi. (PH, s. 243)

Purppuranpunainen hibiskus on Kambili-tytön kasvutarina. Romaanin alussa Kambili on 15-vuotias koulutyttö, joka asuu isänsä, äitinsä ja veljensä Jajan kanssa hulppeassa talossa ja käy katolisten nunnien johtamaa koulua. Isä on menestynyt ja vaikutusvaltainen mies, jota ihmiset ihailevat ja pitävät hyväntekijänään, mutta joka kotioloissa tyrannisoi perhettään jatkuvilla vaatimuksillaan eikä kaihda julmaa väkivaltaakaan, kun hänen vaatimuksiinsa ei vastata sovitulla tavalla. Eräänä palmusunnuntaina perheen kauhun tasapainolle rakentunut hauras rauha kuitenkin rikkoontuu, kun Jaja kieltäytyy toimimasta isänsä vaatimusten mukaan. Kambili pelästyy veljensä reaktiota, mutta se saa hänet myös katsomaan taaksepäin ja pohtimaan, mikä oli saanut hiljaisuuden murenemaan, mitä ennen palmusunnuntaita oli tapahtunut. Tämä takauma muodostaa teoksen sisällöstä suurimman osan.  Kirjan kaksi viimeistä lukua kertovat siitä, mitä palmusunnuntain jälkeen tapahtui.

Kirja etenee Kambilin minäkerrontana. Muutos sekä Kambilin että Jajan ajattelumaailmassa saa alkunsa, kun he viettävät joitakin viikkoja Ifeoma-tätinsä, isänsä sisaren, ja tämän lasten luona. Isän vaatimusten ja uskonnollisten moraalikoodistojen värittämä tiukkalinjainen maailma alkaa Ifeoma-tädin ja serkkujen vaikutuksesta avartua ja saada uudenlaisia sävyjä. Ifeoma-tädin perheessä vierailevalla papilla, isä Amadilla on myös oma vaikutuksensa Kambiliin ja Jajaan. Ennen kaikkea he alkavat nähdä isänsä uudessa valossa ja entinen mykkä alistuneisuus alkaa purkautua. Adichie kuvaa herkästi nuoren Kambilin tuntoja. Hän kuvaa, miten pelokas tyttö vähitellen uskaltaa raottaa kuortaan ja avautua maailmaa kohti.

Vaikka Purppuranpunainen hibiskus on esikoisteokseksi erinomainen tekele, niin omassa Adichie-asteikossani se jää erityisesti Kotiinpalaajien, mutta myös Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen varjoon. Ei paljon, mutta vähän. (Olisikin mielenkiintoista tietää, miten olisin reagoinut kirjaan, jos tämä olisi ollut ensimmäinen Adichieni.) Jonkinlainen ajoittainen paikallaanpolkeminen vähän rasitti lukukokemusta, joka kuitenkin loppupeleissä oli selkeästi positiivinen. Adichie näyttää jo tässä teoksessaan, että monella tapaa avartavan ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen ei tarvitse olla raskas tai vaikeaselkoinen.

Kirjaa on luettu muun muassa Tarukirjassa, josta löytyy linkkejä myös muihin arvioihin.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Dostojevskin vuodet Siperiassa - Vankeuden kokemuksesta ja kuvauksesta


Eilen (13.4.) jatkui Helsingin Kaisaniemessä Metsätalossa luentosarja, jonka järjestäjinä toimivat Venäläisen kirjallisuuden seura ja Helsingin yliopiston Nykykielten laitos, Venäjän kieli ja kirjallisuus. Luentosarjan aiheena on Fjodor Dostojevski. Eilen tilaisuuden puhujina olivat kirjalija Sirpa Kähkönen ja näyttelijä Hannu-Pekka Björkman ja he saivat minutkin raahautumaan paikalle ensimmäistä kertaa. Aiemmin sarjassa ovat esiintyneet muun muassa Helsingin yliopiston Aleksanteri instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro, Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, joka eilen toimi tilaisuuden juontajana ja ilmeisesti on koko sarjan eräänlainen primus motor, ja teatteriohjaaja Kalle Holmberg. Venäläisen kirjallisuuden seuran Facebook -sivulta on löydettävissä videotallenteita aiemmista esityksistä.

Kähkönen ja Björkman esiintyivät samassa tilaisuudessa, sillä he halusivat molemmat puhua Dostojevskin vankila- ja armeijavuosista Siperiassa ja siitä, miten hän koki vankeuden ja miten hän sitä kuvasi, ennen kaikkea teoksessaan Muistelmia kuolleesta talosta. Björkman siteerasi myös useaan otteeseen Dostojevskin kirjeitä veljelleen Mihail Dostojevskille.

Dostojevski vangittiin keväällä 1849. Syynä oli kuuluminen ns. Petraševskin piiriin, jota pidettiin vallankumouksellisena salaseurana. Vangitsemisen jälkeen piiriläiset kuljetettiin Pietari-Paavalin linnoituksen vankilaan, jossa he joutuivat viettämään seuraavat yhdeksän kuukautta tietämättöminä tulevasta kohtalostaan. Joulukuun lopulla kohtalo irvisti heille julmasti. Heidät marssitettiin valmistelematta teloituskomppanian eteen ja hetken verran he olivat varmoja siitä, että viimeiset hetket ovat käsillä. Kyse oli kuitenkin valeteloituksesta. Kun he jo olivat valmistautumassa kuolemaan, teloitustapahtuma keskeytettiin ja kuolemantuomio muutettiin keisarin armahduksella vankilatuomioksi Siperiassa.

Kähkönen keskittyi esitelmässään pohtimaan, miksi ja miten kirjailija kirjoittaa vankeudesta ja hän nosi Dostojevskin vankilakuvausten rinnalle Anton Tšehovin teoksen Sahalin, jossa Tšehov kuvasi Sahalinin saarella näkemiensä rangaistuvankien oloja. Tšehov ei siis ollut itse kokijana samalla tavalla kuin Dostojevski, mutta hän kirjasi ylös kaiken näkemänsä, häntä ohjasi eräänlainen tutkimusmatkailijan mentaliteeetti. Dostojevskin kuvaus oli Kähkösen mukaan vankilan arjen tarkkaa havainnointia ja samalla se oli ihmisen mielivallan ja alennustilan kuvaamista. Tarkkoihin havaintoihinsa Dostojevski liitti runsaasti uskonnollista ja metafyysistä pohdintaa. Dostojevskiin verrattuna Tšehov oli huomattavasti pienieleisempi, mutta se ei kuitenkaan himmennä hänen tekstiensä vaikuttavuutta Kähkösen mielestä.

Kähkösen kiinnostus vankilaelämän kuvauksiin kumpuaa hänen oman sukunsa historiasta, jota hän on valottanut teoksessaan Vihan ja rakkauden liekit. Isoisän kokemukset poliittisena vankina 1930-luvun Suomessa jättivät jäljen koko perheeseen ja myös myöhempiin sukupolviin. Kähkösen mukaan Dostojevskin ja hänen isoisänsä vankilakokemuksista on löydettävissä paljon yhteneväisiä elementtejä. Itse olen törmännyt vastaaviin kokemuksiin vankilasta tutkiessani Elvi Sinervon kolmea jatkosodan aikaista vankilavuotta. Esimerkiksi sen, miten ahdistava kokemus monella purkautuu öiseen aikaan unensekaiseen kauhuhuutoon.

Kähkösen mukaan samalla kun kirjoitetaan vankeudesta kirjoitetaan myös ihmisestä, yhteiskunnasta, armosta ja oikeudentunnosta. Ja tämä tekee siitä tärkeää.

Björman keskittyi esitelmässään käymään läpi konkreettisemmin Dostojevskin tietä vankilaan ja hänen vaiheitaan vankeuden aikana ja myöhemmin armeijassa Semi-Palatinskissa, jossa hän muun muassa tapasi ensimmäisen vaimonsa Maria Dmitrijevan.

Björkmanin mukaan erityisen merkittäväksi Dostojevskin vankilavuosille osoittautui hänen dekabristien vaimoilta saamansa Uusi testamentti. Koko vankila-ajan Uusi testamentti oli lähes hänen ainoa lukemistonsa ja se vahvisti Dostojevskin kristillisyyttä entisestään. Hän kyllä kaipasi muutakin kirjallisuutta "älyllistä ruokaa", mutta pyynnöistään huolimatta, joita hän esitti muun muassa kirjeitse veljelleen, hän ei sitä saanut.

Molemmat esiintyjät saivat vangituksi salillisen Dosotjevskista kiinnostuneita ihmisiä mielenkiintoisilla, hyvin valmistetuilla ja varmoilla esityksillä. Tilaisuuden lopuksi oli yleisöllä mahdollisuus esittää kysymyksiä ja kysyttiin muun muassa heidän ensikosketuksestaan venäläiseen kirjallisuuteen. Kähkönen mainitsi omana ensimmäisenä kokemuksenaan Laika-koirasta kertovan kuvakirjan. Klassikot, joista Tšehov lienee hänelle rakkain, tulivat sitten vähän myöhemmin. Björkman puolestaan nimesi ensimmäisekseen Konstantin Paustovskin teoksen Kertomus taiteilijoista. Itselleni täysin tuntematon venäläiskirjailija.

Ensi maanantaina vuorossa on erittäin mielenkiintoisen oloinen kattaus, kun Kristiina Rotkirch kysyy pitäisikö juutalaisen lukea Dostojevskia ja Torsti Lehtinen puhuu kirotusta ja siunatusta Dostojevskista. Itse en suureksi harmituksekseni pääse paikalle, mutta toivottavasti näistäkin esityksistä on myöhemmin katsottavissa videotallenne. Erityisesti kiinnostaa tuo Dostojevskin suhde juutalaisuuteen, aihe jota eilisessäkin tilaisuudessa hieman sivuttiin.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Riitta Konttinen - Modernistipareja



Riitta Konttinen: Modernistipareja. Otava 2010. 240 s.

Suomalaisen kirjakaupan aleluetteloa vuoden vaihteessa selatessani bongasin Konttisen kirjan huomattavalla alennuksella. Niinpä suuntasin kirjakauppaan, tosin vasta sen jälkeen, kun olin vannottanut itseäni olemaan ostamatta muita kirjoja. Melkein onnistuin, mutta en ihan, sillä ostoskoriin päätyi myös Suomen ja Saksan suhteita 1930-1940-luvulla aikana valottava historiateos Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraana, jossa myös oli mukava alennus. Siitä kuitenkin myöhemmin.

Halusin Konttisen kirjan omaan hyllyyni, sillä sieltä löytyy jo aiemmin hankkimani samaan tematiikkaan liittyvä Taitelijapareja. Lisäksi olen Konttiselta lukenut (löytyvät myös omasta hyllystä) Venny Soldan-Brofeldtistä kertovan Boheemielämää ja Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä kuvaavan Onnellista asua maalla.

Taiteilijaparit -teoksessa Konttinen nostaa esiin taiteilijapariskuntia 1800-luvulta, mukana muun muassa jo mainittu Venny Soldan-Brofeldt ja Juhani Aho. Modernistipareja puolestaan esittelee 8 taiteilijaparia, jotka vaikuttivat pääasiassa 1900-luvun ensi puoliskolla ja olivat suomalaisen modernismin varhaisia edustajia. Mukana ovat muun muassa Tove Janssonin vanhemmat Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson ja Ewa Törnwall-Collin ja Marcus Collin. Osa kirjassa esiteltävistä taiteilijoista oli minulle ennestään tuntemattomia. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että aikakausi ja sen edustajat ovat ylipäätään saaneet vähän huomiota Suomen taidehistoriassa. Pariskunnan miespuolisista taiteilijoista löytyy joitakin esityksiä, mutta vaimot, jotka jo omana aikanaan jäivät aviomiestensä varjoon, ovat aikojen kuluessa painuneet yhä suurempaan unholaan. Konttisen yksi teema, kuten useissa hänen aikaisemmissakin teoksissaan, on tarkastella naistaitelijoiden toimintamahdollisuuksia ja heidän näkyvyyttään tai näkymättömyyttään taidemaailmassa.

Teos valottaa myös suomalaisen modernismin ilmenemismuotoja ja merkitystä suomalaiselle taiteelle ja taidekäsityksille. Kirjan modernistipareista jokainen, joko yksin tai aviopuolison kanssa yhdessä, etsi taiteellista näkemystään ulkomailla, useimmiten Pariisissa, joka jo 1800-luvun lopusta alkaen oli ollut kaikkien taitelijoiden mekka. Sieltä ammennettiin uusia tuulia Suomenkin taiteeseen. Yksi kirjan henkilöistä, Lyyli Ollila totesi, että Pariisi oli taidekaupunkina vertaansa vailla:

Sinne kerääntyivät kuvataiteilijat kaikkialta maailmasta "päästäkseen kosketuksiin Ranskan elävän taiteen kanssa ja saadakseen uusia virikkeitä työhönsä". (MP, s. 219)

Konttinen etenee kirjassaan pariskunta kerrallaan. Hän taustoittaa henkilöidensä tietä taiteilijoiksi elämäkerrallisin tiedoin ja luo samalla kunkin pariskunnan yhteistä elämäkertaa.  Hän löytää tutkimistaan pareista paljon yhtäläisyyksiä, kuten esimerkiksi lapsimäärän vähäisyys, aineellinen niukkuus, kunnollisten ateljeetilojen puute, joka kosketti erityisesti pariskuntinen naispuolisia taiteilijoita, ja avioliiton suhteellinen lyhyys, johon syynä useimmiten oli aviopuolison sangen varhainen kuolema. Tällaiset yleistykset ovat joskus vähän ongelmallisia, mutta tässä tapauksessa ne tuntuvat  olevan suhteellisen relevantteja ja kuvaavat ilmeisen osuvasti myös useiden muiden taiteilijoiden todellisuutta 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Ainakin tietyiltä osin.

Tällaiselle taidehistoriaa vain päällisin puolin tuntevalle Konttisen teos nostaa esiin uusia puolia ja tekijöitä suomalaisesta taidehistoriasta ja on sinällään kirja paikallaan. Erityisen mielenkiintoista oli lukea pariskuntien keskinäisestä työnjaosta ja siitä, miten he näkivät itsensä taiteilijoina suhteessa toisiinsa ja suhteessa ulkomaailmaan ja muihin taiteilijoihin. Julkisuuteen perheestä näkyivät poikkeuksetta miesten työt ja vaimojen asema määriteltiin aina miehen julkisen aseman mukaan. Naiset myös joutuivat joustamaan taiteilijuudestaan paljon useammin kuin miehet. Näin kävi muun muassa silloin, kun perheeseen syntyi lapsia tai kun oli rahan vuoksi mentävä ansiotyöhön. Cawenien perheessä vaimo Ragni vetäytyi suosiolla miehensä Alvarin varjoon. Hän omistatui miehensä työlle ja ansaistsi perheelle elontoa piirustuksenopettajana:

"On aina valittava oleellisin", hän totesi. "Minulle puolisoni taide oli aina selkeästi oleellisempaa kuin oma taiteeni". (MP, s. 122)

Inni Siegberg taas koki taakkana sen, että hän jatkuvasti jäi miehensä Ragnar Ekelundin varjoon ja heidän poikansa mukaan Siegberg taiteilijana vapautui vasta avioeron myötä.

Kuten useimmat lukemani Konttisen teokset on tämäkin visuaalisesti näyttävä. Näyttävyydestä vastaavat ennen kaikkea värikuvat taideteoksista. Elävyyttä lisää myös runsas valokuvien käyttö.

Kiinnostava kirja, jota helppoutensa ja yleistajuisuutensa vuoksi voisi suositella kaikille suomalaisesta taidehistoriasta kiinnostuneille.

Mukana olevat taitelijaparit:

Eva Bremer ja Eemu Myntti
Lyyli ja Matti Visanti
Meri Genetz ja Carl Wargh
Lyyli ja Yrjö Ollila
Ragni Holmberg-Cawen ja Alvar Cawen
Eva Törnwall-Collin ja Marcus Collin
Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson
Inni Siegberg ja Ragnar Ekelund

Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi

torstai 2. huhtikuuta 2015

Pupukirjallisuutta


Sain kirjastosta juuri sopivasti pääsiäiseksi "pupuaiheista" kirjallisuutta, nimittäin Edmund De Waalin teoksen Jänis jolla on meripihkan väriset silmät, jota muun muassa ihana Sara minulle Facebookissa suositteli. Oikeastihan kyse ei liene "pupukirjallisuudesta", mutta en malttanut olla käyttämättä tätä termiä näin kiirastorstaina :)


Käyn Jäniksen kimppuun heti kun olen saanut luetuksi nyt kesken olevan Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen, joka sekin alkoi sopivasti pääsiäiseen liittyvällä palmusunnuntain kuvauksella. Ajankohtaisia kirjoja siis. Ja aivan sattumalta.


Ihanaa pääsiäistä kaikille! Toivotaan, että ilmatkin edes vähän suosisivat, että pääsisi kävelylenkille pääsiäiskarkkeja sulattelemaan. Toisaalta, jos ei suosi, niin onpahan hyvä syy viettää aikaa sohvan nurkassa kirja kädessä ja karkkikippo käden ulottuvilla.