keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus



Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus ( Purple Hibiscus, suom. Kristiina Savikurki) Otava 2010. 326 s.

Purppuranpunaisen hibiskuksen myötä olen nyt lukenut kaikki suomennetut Adichien teokset. Niiden kautta olen päässyt kurkistamaan itselleni aiemmin täysin vieraaseen nigerialaiseen elämänmenoon ja kulttuuriin. Luku-urakkani oli sikäli vähän takaperoinen, että luin ensimmäisenä hänen kaksi uusinta teostaan ja vasta viimeisenä hankin käsiini tämän esikoisteoksen.

Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pysytyisivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi. (PH, s. 243)

Purppuranpunainen hibiskus on Kambili-tytön kasvutarina. Romaanin alussa Kambili on 15-vuotias koulutyttö, joka asuu isänsä, äitinsä ja veljensä Jajan kanssa hulppeassa talossa ja käy katolisten nunnien johtamaa koulua. Isä on menestynyt ja vaikutusvaltainen mies, jota ihmiset ihailevat ja pitävät hyväntekijänään, mutta joka kotioloissa tyrannisoi perhettään jatkuvilla vaatimuksillaan eikä kaihda julmaa väkivaltaakaan, kun hänen vaatimuksiinsa ei vastata sovitulla tavalla. Eräänä palmusunnuntaina perheen kauhun tasapainolle rakentunut hauras rauha kuitenkin rikkoontuu, kun Jaja kieltäytyy toimimasta isänsä vaatimusten mukaan. Kambili pelästyy veljensä reaktiota, mutta se saa hänet myös katsomaan taaksepäin ja pohtimaan, mikä oli saanut hiljaisuuden murenemaan, mitä ennen palmusunnuntaita oli tapahtunut. Tämä takauma muodostaa teoksen sisällöstä suurimman osan.  Kirjan kaksi viimeistä lukua kertovat siitä, mitä palmusunnuntain jälkeen tapahtui.

Kirja etenee Kambilin minäkerrontana. Muutos sekä Kambilin että Jajan ajattelumaailmassa saa alkunsa, kun he viettävät joitakin viikkoja Ifeoma-tätinsä, isänsä sisaren, ja tämän lasten luona. Isän vaatimusten ja uskonnollisten moraalikoodistojen värittämä tiukkalinjainen maailma alkaa Ifeoma-tädin ja serkkujen vaikutuksesta avartua ja saada uudenlaisia sävyjä. Ifeoma-tädin perheessä vierailevalla papilla, isä Amadilla on myös oma vaikutuksensa Kambiliin ja Jajaan. Ennen kaikkea he alkavat nähdä isänsä uudessa valossa ja entinen mykkä alistuneisuus alkaa purkautua. Adichie kuvaa herkästi nuoren Kambilin tuntoja. Hän kuvaa, miten pelokas tyttö vähitellen uskaltaa raottaa kuortaan ja avautua maailmaa kohti.

Vaikka Purppuranpunainen hibiskus on esikoisteokseksi erinomainen tekele, niin omassa Adichie-asteikossani se jää erityisesti Kotiinpalaajien, mutta myös Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen varjoon. Ei paljon, mutta vähän. (Olisikin mielenkiintoista tietää, miten olisin reagoinut kirjaan, jos tämä olisi ollut ensimmäinen Adichieni.) Jonkinlainen ajoittainen paikallaanpolkeminen vähän rasitti lukukokemusta, joka kuitenkin loppupeleissä oli selkeästi positiivinen. Adichie näyttää jo tässä teoksessaan, että monella tapaa avartavan ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen ei tarvitse olla raskas tai vaikeaselkoinen.

Kirjaa on luettu muun muassa Tarukirjassa, josta löytyy linkkejä myös muihin arvioihin.

19 kommenttia:

  1. Minäkin olen lukenut kaikki Adichiet.Hibiskus oli ensimmäinen, ja se on yhä suurin suosikkini. Kotiinpalaajat ja Huominen on liian kaukana ovat minulle sellaisia perushyviä. Puolikas keltaista aurinkoa sen sijaan on minulle se vähiten mieluisin. =D Mutta Adichie on kyllä kiehtova kirjailijatar!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, ehkä silläkin on väliä, missä järjestyksessä kirjat on lukenut. Ensi kosketus Adichieen jättää syvän jäljen, joka sitten leimaa lukukokemusta.

      Poista
  2. Minulle Puolikas keltaista aurinkoa oli paras lukemani Adichien neljästä suomennetusta kirjasta. Seuraavaksi tämä kirja ja novellikirja Huominen on liian kaukana. Kotiinpalaajat oli sitten hienoinen pettymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai Laakso, minäkin pidin paljon Puolikas keltaista aurinkoa -teoksesta. Novellitkin menetteli, vaikka en ole mikään suuri novellien ystävä. Minä rakastin Kotiinpalaajia.

      Poista
  3. Hibiskuksen myötä tutustuin Adichieen, ja hänestä tuli kertaheitolla lempikirjailijani. Hieno esikoisteos, jota seuranneista romaaneista olen pitänyt myös paljon. Novellikokoelma odottaa edelleen hyllyssäni lukuvuoroaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna/Kirjakaapin kummitus, Adichie on kyllä laajasti pidetty koko tuotantonsa laajuudelta. Pidin jopa hänen novelleistaan, vaikka muuten en suuri novellien ystävä olekaan.

      Poista
  4. Mulle taas tämä kirja on tärkein Adichien kirjoista. En osaa edes sanoa miksi, koska kaikki hänen teoksensa ovat taidokkaita ja - kuten kirjoitit - ajatuksia herättäviä. Afrikka ja erityisesti Nigeria ovat avautuneet mulle ihan uudella tavalla Adichien kirjojen kautta. Yhtenä kirjallisuuden tehtävänä onkin mielestäni näkemysten avartuminen - ja siinä Adichie kyllä on onnistunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustikkakummun Anna, Adichie on tosiaan avannut silmät Nigerian suhteen ja lisännyt hurjasti tietoisuutta maan tavoista, kulttuurista, historiasta ynnä muusta sellaisesta.

      Poista
  5. Mulle taas tämä kirja on tärkein Adichien kirjoista. En osaa edes sanoa miksi, koska kaikki hänen teoksensa ovat taidokkaita ja - kuten kirjoitit - ajatuksia herättäviä. Afrikka ja erityisesti Nigeria ovat avautuneet mulle ihan uudella tavalla Adichien kirjojen kautta. Yhtenä kirjallisuuden tehtävänä onkin mielestäni näkemysten avartuminen - ja siinä Adichie kyllä on onnistunut.

    VastaaPoista
  6. Minä olen lukenut Adichielta vasta kirjat Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, tässä järjestyksessä. Aurinko oli makuuni jotenkin liian poliittinen ja raskas, tai sitten luin sen vain väärään aikaan, Hibiskuksesta taas pidin ihan valtavasti, Kambilin avautumista ja vapautumista oli ihana seurata :) Aion lukea muutkin Adichien kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, minusta PKA oli erittäin onnistunut, vaikka sodan ja sota-ajan kuvaus olikin jossain määrin ahdistavaa. Suosittelen lämpimästi loppujen Adichien lukemista ja vesi kielellä odotellaan, mitä häneltä seuraavaksi ilmestyy.

      Poista
  7. Minä pidin tästä paljon, mutta minulla onkin vielä Puolikas keltaista aurinkoa lukematta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, sinulla on vielä hyvää kirjallisuutta edessäsi :)

      Poista
  8. Tämä on upea kirja, mutta minulle rakkain ja paras on edelleen Puolikas keltaista aurinkoa. Olen lukenut kaikki Adichien romaanit ja hänen novellikokoelmansa ja kaikista olen pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, jännästi PKA jakaa ihmisiä. Jollekin se on paras ja jollekin liian raskas. Itsekin pidin siitä, mutta Kotiinpalaajista pidin enemmän.

      Poista
  9. Minulle ensimmäinen Adichie oli juurikin tämä Hibiskus, joten se on minulle rakkain. Kotiinpalaajista en pitänyt niin hirveästi, mutta oli ihan hyvä. Puolikas keltaista aurinkoa luin toisena ja pidin siittä hurjasti, mutta Hibiskus on aina päällimäisenä ajatukisissani puhuttaessa Adichiesta. :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aletheia, luulen, että sillä missä järjestyksessä kirjat on lukenut. Ensimmäinen kohtaaminen hyvän kirjailijan kanssa jättää aina syvän jäljen, jota on vaikea myöhemmin ylittää, vaikka kyse olisi aivan samantasoisesta kirjasta.

      Poista
  10. Kirjalla on niin kaunis nimi, että taidan ottaa lukulistalle :) Aihekin vaikuttaa mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Serentis, samaa mieltä kirjan nimen kauneudesta. Kutsuu lukemaan :)

      Poista