perjantai 29. toukokuuta 2015

Helil kyläs


Tässä pieni TV-vinkki kesäiltoihin: perjantaina 5.6 alkaa Yle ykköseltä kello 20.00 10-osainen sarja Helil kyläs.

Ohjelmassa runoilija Heli Laaksonen saa vieraakseen kuhunkin jaksoon yhden tunnetun suomalaisen, jonka kanssa hän keskustelee kaikenlaisesta maan ja taivaan välillä. Vieraat edustavat erilaisia elämän osa-alueita ja vaikuttavat ainakin näin etukäteen tosi kiinnostavilta.Mukana ovat muusikot Lauri Tähkä ja Maija Vilkkumaa, kuvataiteilija Katja Tukiainen, näyttelijä Ilmari Saarela, kirjailijat Tuula-Liina Varis ja Anni Kytömäki, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, historioitsija Teemu Keskisarja, valtiosihteeri Raimo Sailas ja arkkitehti, "talotohtori" Panu Kaila.

TV-maailman jutussa Laaksonen kertoo ohjelman teosta seuraavaa: 

Käsikirjoitusvaihees sain aika vapaat käret. En tahtonu kysellä mittän kesäkuulumissi, aiheet on korkialentossi. Se raasto syränt tiätyst, et leikkausvaihees mul ei ollu enä valtta. Olen kirjailijana tottunu, et itte saa päättä ja määrätä.

TV-ohjelman vetäjäksi päätyminen on melkoinen loikka ihmiseltä, jolla itsellään on ollut telkkari viimeksi vuonna 2005 ja jolla ei siksi ole oikein "kokonaiskäsityst televisiokentäst".

Vieraat siis pääsevät kylään Helille, joka asuu tällä hetkellä Rauman Lapissa vanhaa, 1870-luvulta peräisin olevaa puutaloa. Lappi on itselleni tuttu paikka, sillä sieltä on vain noin 15 kilometriä Euraan, josta olen kotoisin.

Hesarin kolumnissa Laura Friman kirjoittaa ohjelmasta muuten melko positiiviseen sävyyn, mutta kritisoi Laaksosta murteen käytöstä. Hänestä Laaksonen on jäänyt murteensa vangiksi ja se vie kaiken huomion ja käsiteltävät asiat jäävät sen jalkoihin.  Hän myös ehdottaa ohjelmaan yleiskielistä dubbausta. Ehdotus on varmasti tarkoitettu puoliksi vitsiksi, mutta se sai minut pohtimaan, tuntuuko Laaksosen kieli vaikealta niiden mielestä, jotka eivät lounaismurretta ole äidinmaidossa jo imeneet (kuten esimerkiksi minä). Itse en oikein ymmärrä Frimanin ajatusta murteen käytöstä "muka-lupsakkana" tapana puhua ja minusta se kertonee enemmän Frimanin asenteista kuin Laaksosen puheen tai runojen sisällöstä. Laaksoselle kieli, ja nimenomaan se "äidinmaidossa" saatu kieli, on tärkeä työkalu, jonka avulla hän tuo ajatuksensa lukijoiden ja kuulijoiden ulottuville. Hän käyttää sitä kieltä, jonka hän parhaiten osaa ja jolla hän parhaiten tuntee ilmaisevansa itseään ja tuovansa ajatuksensa esiin.

Olisi kiva kuulla, mitä mieltä te olette? Onko murre Laaksoselle kuin maski Lordille? Ja onko se teistä ymmärrettävää?

Kuva: Yle

maanantai 25. toukokuuta 2015

Viikonloppu Moskovassa




Paluu Moskovan keväseen oli lyhyt, mutta intensiivinen. Viikonlopun aikana ehdimme katsastaa kaikki tärkeät paikat entisiä kotikulmia myöten. Moskovassa asuessamme kevät oli lempivuodenaikani, eikä se pettänyt nytkään. Kaupungin puistojen vehreys ja kukkaloistot huumasivat jälleen kerran kaikki aistit ja lämpö helli, ainakin ajoittain, Suomen koleuden jälkeen. Oli aika luksusta istua viinilasillisella iltamyöhään ja ihailla yövalaistuksessa kylpevää Moskovaa.



Ohjelmaamme kuului myös Moskovan Suomalaisen Koulun viisikymmentävuotisen taipaleen juhlinta Suomen suurlähetystöllä. Koulu oli tärkeä ankkuripaikka kaupungissa asuessamme ja siksi oli mukava päästä juhlistamaan naisen ikään päässyttä opinahjoa. Samalla sai päivittää Moskovan kuulumiset siellä edelleen asuvien tuttavien kanssa.





Paluussa konkretisoi paljon hyviä muistoja, mutta myös Venäjän tämänhetkinen mentaalinen ilmapiiri. Olin oikeasti aika järkyttynyt siitä kiihkokansallisesta propagandasta joka tulvi vastaan joka kulmassa. Venäjän sotilaallisella menneisyydellä on tässä mielten muokkauksessa keskeinen rooli, joka puolella korostettiin toisen maailmansodan 70-vuotisjuhlinnan tuoksinassa Venäjän roolia Saksan kukistajana. Erityisesti sydän kääntyi ympäri, kun Pushkinin aukiolta löytyi lasten piirustuksista koottu näyttely, jossa kiväärit lauloivat ja tankit ryskyivät.


Surullinen muistutus Venäjän nykytilanteesta oli myös Boris Nemtsovin murhapaikka. Sinne ihmiset tuovat yhä edelleen kukkia, sen vallanpitäjät sentään sallivat. Ehkä, koska kieltäminen saattaisi aiheuttaa enemmän harmia.


Positiivistakin löytyi roppakaupalla ja erityisesti se näkyi siinä, miten kaupunkikuvaa oli kehitetty. Keskustasta löytyy yhä enemmän siistejä kävelykatuja ja Gorkin puistosta on tehty aivan mieletön paikka, joka toimii moskovalaisten kesäolohuoneena ja harrastusmiljöönä.




 Sunnuntai-iltana sanoimme Moskovalle dasvidaniya ja palasimme onnellisina ja tyytyväisinä Porvooseen.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Eeva Kilpi - Muistojen aika



Eeva Kilpi: Muistojen aika. WSOY. 711 s.

Muistojen aika on kokoomateos, joka sisältää Eeva Kilven kolme sotaa-aikaan liittyvää muistelmaa. Trilogia koostuu teoksista Talvisodan aika (ilm.1989), Välirauha, ikävöinnin aika (ilm.1990) ja Jatkosodan aika (ilm.1993). Omasta hyllystäni löytyivät pokkaripainokset (vuodelta 2011) ensimmäisestä  ja viimeisestä, mutta keskimmäisen kohdalla täytyi turvautua kirjastoon, josta se löytyi muistelmien yhteisniteestä Muistelmien aika (hassua, en löytänyt kirjasta ollenkaan julkaisuvuotta?), jonka sitten otin postaukseni otsikkoon. Kun postauksessani puhun trilogiasta yleensä käytän nimeä Muistelmien aika. Yksittäisistä kirjoista puhun niiden omalla nimellä.

Muistojen ajassa Kilpi palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, jotka hän sukupolvensa tavoin joutui viettämään sodan katveessa. Hän palaa myös lapsuudenkotiinsa Karjalassa sijatsevaan Hiitolaan, josta he ensimmäisen kerran joutuivat luopumaan talvisodan aikana ja lopullisesti jatkosodan jälkeen, kun alue rauhanteossa jäi Neuvostoliiton puolelle. Muistelmien keskeiset henkilöt koostuvat Kilven perheestä, hänen äidistään, isästään ja sisarestaan sekä muista lähisukulaisistaan. Mielenkiintoinen episodi kirjassa on Kilven nuorentädin, joksi hän isänsä sisarta kirjassa kutsuu, ja tämän aviomiehen kohtalo. Nuorentädin mies oli pastori, joksi Kilpi häntä kirjassa tituuleeraa, Jorma Heiskanen. Talvisodan jälkeen Heiskanen kirjoitti teoksen Kenttäpappina Kollaalla,jossa hän avasi omia sotakokemuksiaan ja tuntojaan hävityn sodan jälkeen. Jatkosodan alkaessa hän monen muun tavoin lähti innoissaan uuteen sotaan varmana siitä, että nyt Suomella oli mahdollisuus korjata talvisodassa koettu vääryys. Heiskanen kuitenkin katosi tiedusteluretkellä Ensossa aivan jatkosodan ensi päivinä ja hänen kohtalonsa oli tuntematon aina siihen saakka, kunnes hänen poikansa tytär Marjo Heiskanen kirjoitti kadonneesta isoisästään teoksen Kollaan kenttäpapin tarina. Marjo Heiskanen tuo kirjassaan esiin kiitoksensa Kilvelle, joka omissa muistelmateoksissaan oli jo tehnyt ison työn Jorma Heiskasen tarinan kokoamisessa. Kilvelle nuoritäti, joka oli veljensä tytärtä vain 10 vuotta vanhempi, oli suuri esikuva ja jonka kova kohtalo kosketti Kilpeä syvästi.

Muistojen ajassa kirjoittamisen hetki ja muisteltu hetki kietotuvat yhteen ja se tekee muistamisesta hyvin subjektiivista. Aika lineaarisena jatkumona menettään merkityksensä ja Kilpi pohtii paljon muistamisen logiikkaa, sitä miten, mitä ja miksi ihminen muistaa tiettyjä asioita ja miksi taas tietyt asiat, tärkeätkin, jäävät unohduksen peittoon. Muistoissa aika venyy ja supistuu, jokin aikanaan tärkeä asia voi painua kokonaan unholaan, kun taas pienet ja ehkä merkityksettömätkin seikat nousevat mieleen ja kasvavat itseään suuremmiksi. Mieleen muistuu ehkä enemmän tunnelmia kuin varsinaisia tapahtumia, yksi muisto myös johdattaa toiseen ja tällöin kronologia joutuu usein väistymään. Aika ajoin Kilpi virkistää omia muistojaan virallisten dokumenttien avulla, muun muassa sotapäiväkirjojen avulla, vaikka hän toteaakin, että dokumentit ovat yhtä häilyvärajaisia kuin muisti, yhtä epätasaisesti painottuneita, ja yhdessä erilaisten muistitietojen kanssa ne vahvistavat käsityksen että mitään yhtä ainoata totuutta ei ole olemassakaan; jokainen muistaja muistaa eri asioita ja samatkin asiat muistetaan eri tavalla. (MA s. 613) Tässä huomiossaan Kilpi tiivistää erinomaisesti sen, miten tulkinnanvaraista kerrottu historia itse asiassa aina on.

Muistojen läpi tihkuu nykyajassa kirjoittavan kirjailijan elämä, ajatukset ja vakaumus, kuten myös nykyinen tieto siitä, miten sodassa kävi ja mitä sen jälkeen tapahtui. Näistä huolimatta Kilpi pyrkii tavoittamaan aikakauden oman luonteen ja sen aikaiset tunnot rehellisesti. Näin muun muassa, kun hän pohtii suomalaisten suhtautumista Saksaan:

Mitä tahansa tuomitsevia teorioita jälkeenpäin onkin rakennettu, niissä unohdetaan aina tavallisten ihmisten tunteet. Neuvostoliitto oli sekä vanha että veres vihollinen, joka oli lyönyt meidät littanaksi. Oli hyvä, että joku tarjosi apua. Meistä riippumattomista syistä se sattui olemaan Saksa. [...]Mutta kun muistan tuona ajan tunnelman, sen eläneenä ja kokeneena, näen ettei sielullispoliittista valinnanvaraa ei ollut. Aikalaiset eivät koskaan tiedä kaikkea, usein he tietävät vähiten, mutta he ovat asianosaisia ja heidän on elettevä eteenpäin. Kuka voi jälkikäteen sanoa, mikä toinen vaihtoehto olisi voinut olla. (MA, s. 383)

Erityisesti tämä asianosaisuus kosketti karjalaisia, jotka joutuivat jättämään kotinsa, jotkut kahteen kertaa ja rakentamaan elämänsä alusta uudessa ympäristössä. Evakkoudesta ja karjalaisuudesta muotoutui sittemmin tärkeä osa Kilven identiteettiä ja myös hänen kirjallisuutensa rakennusainetta.

Muistojen aika on myös nuoren tytön kehityskertomus. Talvisodan alkaessa Kilpi, silloin vielä Eeva Salo, oli 11-vuotias oppikoululainen ja jatkosodan päättyessä 16-vuotias nuori neito. Koulunkäynti pysyy matkassa evakkoudesta huolimatta, koulut vain vaihtuvat perheen asuinpaikkojen mukana. Koulu on eräänlainen ankkuri sotaa edeltävään maailmaan ja myös ponnistuslauta sen jälkeiseen maailmaan. Se on kiinnekohta, joka luo kaaokseen järjestystä ja pysyvyyttä. Näinä vuosina Kilpi löytää myös kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailman. Hän muistelee muun muassa miten hän ensi kertaa kuuli lausuttavan Uuno Kailaan runoja ja miten pysähdyttävästi ne häneen vaikuttivat, että hän oli selvinnyt hengissä jostakin koko olemusta järkkyttäneestä, joka ei ollut onnettomuus vaan jotakin muuta yhtä mullistavaa. 

Kilven mukaan sodan vaikutus ei sen kokeneiden kohdalla loppunut rauhan tuloon, vaan sodan aikaansaama aineellinen puute vaikutti ihmisten elämään useiden vuosien ajan. Omalta kohdaltaan Kilpi toteaa, että hänen sota-aikansa päättyi siihen kun hän 1940-luvun lopulla lähti Englantiin piikomaan. Ehkä se olikin näin konkreettisella tasolla, mutta sodan muistoista ja kokemuksista ei niin vain pääse irti ja ne ovatkin olleet tärkeä osa Kilven kirjallisuutta jo ennen muistelmien kirjoittamista ja ne ovat sitä myös sen jälkeen, mikä näkyy esimerkiksi Kilven viimeisimmässä teoksessa Kuolinsiivous.

Sota-aikaan sijoittuvien muistelmien suuressa virrassa Kilven muistelmat erottuvat edukseen pohdiskelevuutensa ansiosta. Hän ei tyydy nostamaan esiin vain tapahtumia, vaan yrittää ymmärtää tapahtunutta ja etsiä yhteyksiä asioiden välillä. Hän osoittaa muistelmien subjektiivisen luonteen, sen miten ne perustuvat yhden ihmisen kokemuksiin ja hänen todellisuuteensa. Hienoa ja koskettavaa luettavaa.

Kirsi on kirjoittanut Muistojen ajasta, Talvisodan ajasta ovat kirjoittaneet muuna muassa Liisa ja Sara ja Välirauhan ajasta Maria.

torstai 7. toukokuuta 2015

Sadie Jones - Ehkä rakkaus oli totta



Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta ( Fallout, suom. Marianna Kurtto) Otava 2015. 427 s.

Tällä kertaa ajoitus minun ja kirjaston välillä ei ihan toiminut. Olin laittanut Sadie Jonesin paljon blogeissa luetun ja hehkutetun romaanin Ehkä rakkaus oli totta varaukseen kirjastostamme vienona (toki ääneenlausumattomana) toivomuksena, että saisin sen sopivasti Lontooseen matkalukemiseksi. Ei ikävä kyllä onnistunut, sain sen vasta matkan jälkeen. No, Jonesin kirjan kanssa oli kuitenkin hauska fiilistellä Lontoota, joka on kirjan keskeisin tapahtumapaikka.

Paul meni edeltä ja katsoi sivukulisseihin, mutta Luke pysähtyi latautuneen ilman pidättelemänä. Aika oli ollut koko päivän oudossa rytmissä: se oli karkaillut häneltä tai jäänyt jälkeen. Nyt se palasi oikeaan tahtiin. Luke katsoi katsomoon: kohti hiljaisia penkkirivejä, jotka toistuivat loitotessaan matalina kaarina. Yläpuolella oli kullattu parvi ja suuret, mustat, katossa roikkuvat lamput, jotka olivat sammuneet ja viilenemässä. Luke seisoi kuvitteellisen seinän takana ja katsoi maailmaa. Hän tunsi tulleensa kotiin. (EROT, s. 281)

Jonesin romaanin maailma on 70-lukulainen lontoolainen teatterimaailma, jonne teoksen keskeiset henkilöt Luke, Nina, Paul ja Leigh tulevat kaikki eri suunnista ja erilaisin toivein. Sestonin pikkukaupungissa parikymppinen Luke kohtaa paikkakunnalle eksyneet Paulin ja Leigh'n. Heistä Paul löytää saman intohimon teatteriin, jota hän itse on kantanut mukanaan pikkupojasta asti. Luke pakkaa levynsä ja kirjansa ja lähtee uusien tuttavuuksiensa perässä Lontooseen. Kolmikko hitsaantuu tiiviisti yhteen ja vähitellen he alkavat saada jalansijaa kaupungin teatteripiireisssä. Lukesta tulee käsikirjoittaja, Paulista tuottaja ja Leigh toimii näyttämömestarina. Tämän tiiviin pakan sekoittaa Nina, näyttelijätär, johon Luke kehittää jonkinlaisen pakkomielteen, jota kenties rakkaudeksikin kutsutaan.

Jones kuljettaa tarinaansa henkilöidensä kautta ja matkan edetessä heistä keskiöön nousee Luke, joka kamppailee kahden intohimonsa, kirjoittamisen ja Ninan, välissä. Enempää tästä kuviosta ei kannata sanoa, jotta ei spoilaa lukukokemusta niiltä, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet.

Ehkä rakkaus oli totta oli itselleni jollain lailla vähän kaksijakoinen lukukokemus. Toisaalta pidin kirjasta ja en olisi malttanut laskea sitä kädestäni, mutta toisaalta siinä oli jotain, joka sai kurtistelemaan kulmia ihmetyksestä ja välillä vähän ärsytyksestäkin. Ihmissuhdekaruselli pyöri välillä vähän turhan vinhasti, yksiulotteisesti ja imelästi minun makuuni ja sen imussa kirjan muut teemat jäivät jossain määrin varjoon. Jonkin verran minua tökki myös kirjan kieli ja mietin, saattaisiko osasyy olla käännöksessä. Välillä vähän ihmetyttivät kirjan kielikuvat ja sanavalinnat.

Teatterimaailmaan sukeltaminen oli kirjan parasta antia. Jones selkeästi tuntee teatterien kulissientakaisen miljöön vanhempiensa ammattien (äiti on näyttelijä ja isä runoilija-käsikirjoittaja) ja oman työhistoriansa (käsikirjoittaja) perusteella. Aika ajoin Jonesin kirjalle vertailukohdaksi nousi David Nichollsin Varamies, joka kirpeytensä ja huumorinsa vuoksi oli ehkä vähän enemmän omaan makuuni.

Ehkä rakkaus oli totta osui itselleni hyvään saumaan sikäli, että minulla on menossa neljän viikon teatteriputki. Aloitin Lontoossa musikaalilla Billy Elliot, sen jälkeen oli vuorossa Kansallisteatterin Slava ja viime viikonloppuna nautiskeltiin Helsingin Kaupunginteatterin näytelmästä Ihanat naisemme. Huomenna on putken päättävä Kuopion kaupunginteatterin Helene S., joka on vierailulla Espoon kaupunginteatterissa. Teatterikokemusten palanpainikkeeksi oli mukava nauttia teatterista myös kaunokirjallisessa muodossa.

Kirjaa on, kuten mainittua, luettu ahkerasti blogeissa, muun muassa näissä: Kirsin kirjanurkkaAmman lukuhetkiLumiomenaReader, why I marry him