torstai 4. kesäkuuta 2015

Laura Honkasalo - Perillä kello kuusi



Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi. Otava, 2015. 382 s.

Menneisyys veti puoleensa ja työnsi loitommas. Hän muisti lukeneensa, että sanassa nostalgia yhdistyivät kotiinpaluu ja kipu. Tuntui, että omat muistot muuttuivat valokuvien kaltaisiksi, kellastuneiksi, haalistuneiksi. Samalla tunne, että jossakin kaukana takana oli jokin piste, jolloin oli ollut turvassa. (PKK, s. 13)

Laura Honkasalon uutuus Perillä kello kuusi vie lukijansa 1960-luvun puolivälin, tarkemmin sanottuna kesään 1966, Helsinkiin. Hänen ajankuvansa on tarkkaa, siitä huokuu perusteellinen taustatyö, jota hän on avannut myös blogissaan Sininen kirjahylly.

Romaanin keskiössä on kolme naista ja kolme sukupolvea. On Aune, noin kuusikymppinen vanhapiika, joka työskentelee lakiasiaintoimistossa sihteerinä. Työ on hänen elämänsä tärkein sisältö, kesälomat hän viettää kesäsiirtolassa muiden vanhojen neitien kanssa. Piristystä Aunen päiviin tuo Piitu, joka on hänen velivainajansa pojantytär. Piitu elää omaa nuoren tytön elämäänsä ja tuo raikkaita tuulahduksia myös Aunen elämään ja ravistelee hänen paikoilleen pysähtynyttä elämäänsä. Kolmantena keskeisenä henkilönä on nelikymppinen Vuokko, Piitun äiti ja seurapiirirouva, jonka mies on tehnyt omaisuuden rakennusbisneksessä. Vuokon elämän täyttävät tapaamiset ystävättärien kanssa ja juhlat. Aineellisesti hänen elämänsä on turvattua, mutta sisällöllisesti hän kokee yhä useammin tyhjyyden ja tarkoittuksettomuuden tunteita.

Sekä Aunen että Vuokon elämä muuttuu kesän aikana kokonaan. He molemmat tekevät omat irtiottonsa, pudottavat ne kahleet, jotka heitä ovat siihen asti pidelleet. Se, mihin elämä heitä tästä eteenpäin vie, selviää lyhyistä välijaksoista, jotka sijoittuvat vuoteen 1996. Piitu ja hänen sisarensa Eetu ovat tulleet lapsuudenkotiinsa selvittämään isänsä kuolinpesää ja samalla he palaavat lapsuutensa maailmaan ja sen tapahtumiin. Molempien naisten muutosprosessi on hyvin perusteltua, mutta silti etenkin Aunen kohdalla ehkä jossain määrin epäuskottavaa. Ahtaan uskonnollisesta maailmankuvasta ei vapauduta ihan sillä, että ruvetaan polttamaan tupakkaa, laitetaan perintöhuonekalut kiertoon ja matkustetaan Kanarian saarille. Tästä pienestä minua vaivaavasta seikasta huolimatta pidin kyllä Aunesta, miksi en myös Vuokosta, ja seurasin mielenkiinnolla heidän ratkaisujaan.

Honkasalon kerronta ja kieli ovat vaivatonta ja ajoittain myös lyyrisen kaunista. Etenkin kielen runollisuus korostuu Aunen lapsuudenmuistoissa:

Kaipuu oli mustan siiven varjo, pääskyjen sirpatus katonlappeen alla ullakkokamarin ohkaisen seinän takana. Kesäkamari, pitsiverho tuulessa, äänet alhaalta puutarhasta, isä ja äiti. Alli. Aunella nuha, vaikka oli kaunein kesä, hän makasi vuoteessaan ullakkokamarissa ja kuunteli perheensä ääniä puutarhasta, isä haravoi sorakäytäviä Alli apunaan, siitä hyvästä lapset saivat killingin. Taivas pappilan yllä pilvetön, kauan sitten. (PKK, s. 47)

Honkasalon blogia ja hänen kirjansa Nuukaillen lukeneena tiedän hänen kyseenalaistavan nykyisen tavarapaljouden ja kertakäyttökulttuurin ja nämä ajatukset tulivat esiin myös tässä kirjassa. Miksi esimerkiksi ihminen säilyttää kirjahyllyssään kirjoja, joista hän tietää, ettei hän koskaan tule lukemaan sitä toista, joskus jopa sitä ensimmäistä, kertaa. Hyvä kysymys meille kirjatoukille ja kirjojen säilyttäjille.

Summa summarum: Honkasalon kirja oli kaiken kaikkiaan oiva lukukokemus ja sitä voi suositella kesälukemistoksi riippukeinuun, hiekkarannalle tai puiston penkille.

4 kommenttia:

  1. Niinpä, mutta miksi ylipäänsä kirjoittaa kirjoja jos niiden säilyttäminen ei ole "ekologisen" elämäntavan mukaista eikä siihen sopivaa? (Eikä sähökirjakaan synny ja elä ilman energiaa.)

    Olen juuri "joutunut" luovuttamaan vanhempieni asunnosta 500-1000 kirjaa toimijalle joka ilmeisesti vei suurimman osan niistä kaatopaikalle. Se kyllä särkee sydäntä enemmän kuin että ne olisivat jatkaneet hiljaistakin eloaan kirjahyllyssä.

    Tämän päivän Demokraatissa on muuten näyttävä Honkasalon haastattelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, ihan hyvä kysymys. Se vaan on fakta, että suurin osa kirjoista jää lopultakin kertakäyttötavaraksi, eikä siihen synny mitään tunnesidettäkään. Olen itse aiemmin hankkinut paljon kirjoja itselleni, mutta viime aikoina olen havahtunut siihen, että määrää ei voi koko ajan kasvattaa (eläköön kirjastot), sillä sitten käy juuri niin kuin sinulle vanhempiesi perinnön edessä. Ei vain tilat riitä kaikkeen. Uskon, että vanhempiesi kirjojen hävittäminen on kirpaissut kovasti.

      Poista
  2. Tämähän vaikuttaa oikein hyvältä kesälukemiselta, kun sellaista nyt tulee enemmän tai vähemmän etsiskeltyä.
    Juuri eilen taas totesin ääneen, miten tavarapaljous ahdistaa. Kun osaisi oikeasti harkita, mitä kotiinsa kantaa sen sijaan, että hankkii jotain ja melkein saman tien hankintansa unohtaa. Kirjoja on ihana kuitenkin omistaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, minusta kirja on oivaa kesälukemista.

      Mä olen viimeisen vuoden aikana kantanut selkeästi enenmmän tavaraa ulos kuin sisään, koskee myös kirjoja. En minäkään silti kaikista kirjoista luovu, mutta jonkin verran karsintaa kuitenkin.

      Poista