sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Heidi Köngäs - Hertta




Heidi Köngäs: Hertta. Otava. 2015. 285 s.

Olen nyt lukenut tämän vuoden kirjoista yhden etukäteen eniten odottamani ja sen kunniaksi sain aikaiseksi jopa blogata. (Anteeksi vain kuolemanhiljaisuus, joka täällä on vallinnut. Ehkä tämä tästä taas...)

Kyseessä on Heidi Köngäksen uutuus Hertta, joka pähkinänkuoressa kerrottuna kertoo kahden kommunistin, Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinan synnyn ja kuoleman. Köngäs perustaa kirjansa aitoihin historiallisiin lähteisiin, mutta muokkaa niistä omaäänistä fiktiota. Runsaat pari vuotta sitten kirjoitin blogiini Yrjö Leinon pojan Olle Leinon teoksesta Vielä yksi kirje. Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon. Olle Leinon kirja oli minulle aikamoinen pettymys ja esitinkin toiveen, että joku tarttuisi tutkimusmielessä Kuusiseen ja päivittäisi hänet tähän päivään. Köngäs on nyt tietyllä tavalla tehnyt sen fiktion kautta, mutta edelleen odotan, että joku tekisi Kuusisesta kunnon faktoihin perustuvan elämäkerran.

Ymmärsin, että toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin minä uskoin.

Köngäksen kirja lähtee liikkeelle keväästä 1939, jolloin Hertta Kuusinen on juuri vapautunut lähes viiden vankeusvuoden jälkeen ja ahmii itseensä vankilan ulkopuolisen maailman tarjoamia elämyksiä. Ainoa asia, joka häntä painaa on se, ettei hän tiedä mitään pojastaan, jonka hän oli jättänyt moskovalaiseen lastenkotiin lähtiessään maanalaiseen työhön Suomeen. Yrityksistään huolimatta hän ei saa yhteyttä Moskovaan jääneisiin sukulaisiinsa, isään Otto-Wille Kuusiseen, sisareen ja veljeen. Sen sijaan hän kuulee hermostuttavia huhuja maassa riehuvista puhdistuksista, joita hän ei kuitenkaan halua uskoa.

Suomeen jääneen veljensä Tanelin kautta Hertta tutustuu viulua soittavaan agronomiin Yrjö Leinoon ja ensi hetkistä alkaen pariskunta tuntee vetoa toisiinsa. Leino on tahollaan naimisissa, mutta Hertalle se ei ole ongelma, sillä hän ei usko porvarilliseen avioliittoinstituutioon ja sen sitovuuteen. Hän kantaa itsessään Aleksandra Kollontain lanseeramia ajatuksia uudesta naisesta ja vapaasta liitosta.

Kuusisen ja Leinon rakkaustarina on armottoman ajan ja valtapoliittisten pyyteiden armoilla. Talvisodan ajan he piileskelevät maan alla, mutta jatkosodan lähestyessä virkavallan ote heistä kiristyy. Hertalle tämä tietää turvasäilökomennusta Hämeenlinnan naisvankilassa. Leino puolestaan onnistuu pakenemaan Riihimäen vankilasta ja piileskelemään koko sodan ajan. Sodan vuodet repivät pariskunnan välille kuilun, jota he eivät pysty enää kuromaan umpeen. Päinvastoin kuilu levenee ja syvenee koko ajan huolimatta siitä, että he menevät naimisiin vuonna 1945.

Sodan jälkeen kommunistit nousevat tärkeäksi yhteiskunnalliseksi voimatekijäksi ja Leinolle ja Kuusiselle se tietää tärkeitä positioita. Kuusisesta tulee yksi kommunistien näkyvimmistä ja suosituimmista politiikoista. Leino puolestaan nousee ministeriksi, mutta omassa puolueessaan hän on alusta alkaen persona non grata ja vuoden 1948 alussa hän joutuu painostuksen alla jättämään ministerinpaikkansa. Samalla päättyy myös Kuusisen ja Leinon välinen avioliitto. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus on peittänyt alleen yksityisten ihmisten kohtalot.

Köngäs kertoo Kuusisen ja Leinon tarinan kolmen kertojan, Kuusisen, Leinon ja Etsivän keskuspoliisin entisen päällikön Esko Riekin suulla. Riekin osuus kirjassa alleviivaa ehkä selvimmin sitä, miksi periaatteessa melko tarkasti faktoihin pitäytyvässä fiktiossa on eräitä ongelmia. Köngäs luo tulkinnan, jonka mukaan Leino oli lujasti Riekin talutusnuorassa ja toimi yhtenä EK:n tärkeimmistä vasikoista eli ilmiantajista. Tätä ei nimittäin ole yksikään tutkimus pystynyt todentamaan ja kommunistien toimintaan perehtynyt professori Kimmo Rentola pitää Leinon kavaltajan roolia sangen epäuskottavana, sillä hänen mukaansa asia olisi varmasti tullut jossain vaiheessa ilmi jollain tavalla.

Toisaalta Rentola ei kiellä romaanikirjailijaa kuvittelemasta, että näin olisi tapahtunut, enkä kiellä minäkään, sillä luohan Leinon ja Riekin suhde kirjaan aivan tietynlaisen draamankaaren ja jännitteen ja Riekin kerronnan kautta valottuu myös vastustajan näkemys ajasta, tapahtumista ja niiden luonteesta. Ongelman näen siinä, että tällaisten seikkojen myötä tarinan uskottavuus jossain määrin kärsii ja ryhdyn miettimään muissakin kohdissa toden ja fiktion suhdetta sen sijaan että keskittyisin vain itse tarinaan. Ja kun sitten pilkunnussijaksi on ryhtynyt, niin löytyyhän tarinasta muitakin kohtia, jotka eivät pidä yhtä tapahtuneen kanssa. Esimerkkinä kerrottakoon, miten Köngäs kuvailee poliittisten vankien vapautumista jatkosodan jälkeen ja miten Kuusinen matkustaa Hämeenlinnaan yhdessä tovereidensa, muun muassa Elvi Sinervon, kanssa. Huono juttu on vain se, että Elvi Sinervo oli vapautunut jo aiemmin eikä siten ollut junassa. Pikku juttu, mutta häiritsevä, kun sen tietää.


Näistä nillityksistäni huolimatta pääosin kuitenkin pidin Hertasta ja ahmin sen nopeasti. Köngäs luo nimihenkilöstään herkullisen kuvan, jossa rakkaus, sukupuolisuus ja äitiys kietoutuvat kiehtovasti poliittiseen ja ideologiseen peliin ja miten intohimoisesti Hertta näihin kaikkiin suhtautuu. 

Olen varmasti keskimääräsitä lukijakuntaa paremmin sisällä Kuusisen ja Leinon maailmassa, mutta uskon, että Hertta toimii myös niille lukijoille, joille näiden kahden elämäntarinat eivät ole ennestään tuttuja. Hesarin Antti Majanderin mielestä kirja nousee Köngäksen parhaaksi teokseksi ja minä olen samaa mieltä. Lumiomenan Katjalta löytyy vähän varauksellisempi näkemys kirjasta. 

Köngäksen kirja toimii myös erinomaisena pohjustuksena vuoden lopulla YLE:llä esitettävään, Köngäksen ohjaamaan ja Köngäksen, Leena Virtasen ja Taina Westin käsikirjoittamaan Punainen kolmio -draamasarjaan, jossa myös on keskiössä Kuusisen ja Leinon suhde.

10 kommenttia:

  1. Olipa ihanaa lukea blogiasi pitkästä aikaa! Olenkin jo kaivannut historiapainotteisia näkemyksiäsi.

    Hertta on ilman muuta vuoden kiinnostavimpia kirjoja, ja bloggauksesi vain vahvistaa mielikuvaani. Köngäs osaa kirjoittaa intohimoista, joten Kuusinen on varmasti hänelle oivallinen aihe. Jännittävää tuo faktan ja fiktion sekoittuminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiva kuulla :)

      Köngäs tosiaan sekoittaa faktaa ja fiktiota aika suruttomasti toisiinsa, mutta se on kaunokirjailijan oikeus. Minusta on hienoa, että kirjailijat nostavat historian hämäristä esiin ihmisiä ja kohtaloita ja avaavat näin uusia näkökulmia historiaan. Toki kirjailijankin, kuten tutkijankin, on mietittävä omaa vastuutaan siitä miten hän kohdettaan käsittelee, millaisen kuvan hän luo.

      Poista
  2. Odotinkin, että kirjoitat asiantuntijana tästä kirjasta. Se on kiinnostavimpia syksyn uutuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, kyllä tämä tosiaan oli sellainen kirja, josta oli lähes "pakko" kirjoittaa. Suosittelen kyllä sinullekin.

      Poista
  3. Toivottavasti Köngäksen ohjaus tuosta tulevasta Punaisesta kolmiosta onnistuu! Elokuvaksi ohjaaminen on niiin vaikeaa, se on nähty monet kerrat. Panen toivoni Köngäkseen ja Leena Virtaseen. Leena Virtanen on kai hän joka kirjoittaa arvioituja Hesariinkin, hyviä ja luotettavia.

    Nimittäin tästä Hertta Kuusisesta minulle tulee mieleen toinen voimanainen, Hella Wuolijoki. Tuomiojan kirja Häivähdys punaista oli erinomainen ja hyvin elokuvallinen. En käynyt edes katsomassa tulosta. Se sai huonot arvostelut ja minua raivostutti jo näkemättä se, että siihen oli istutettu lapsen näkökulma äidistä. Ei se nyt tuontapaisen naisen kohdalla ollut se mielenkiintoisin näkökulma vaan kerta kaikkiaan oleellisen hukkaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena/Donna mobile toivon samaa. Olen kanssa lukemattomia kertoja pettynyt joko kirjan filmatisointeihin samoin kuin historiallisten tapahtumien/henkilöiden siirtämiseen elokuvaksi tai TV-sarjaksi.

      Minustakin Tuomiojan kirja oli erinomainen. Hellan elämä kaikkine käänteineen oli kuin elokuvaa, joten aiheesta tosiaan olisi saanut vaikka millaisen elokuvan, mutta nähty toteutus ei kovin kummoiseen pystynyt. Harmi sinällään!

      Poista
  4. Komppaan Elinaa: Onpa ihanaa lukea blogiasi taas, ja olen kaivannut kirjoituksiasi, vaikka olen itsekin ehtinyt blogimaailmaan (sekä omaan blogiin että muiden) aivan kammottavan huonosti. Olen kuitenkin käynyt täällä aina välillä toivoen elonmerkkejä... ♥

    Ja oih! Köngäksen uutuusromaani on ollut minullekin yksi syksyltä eniten odottamiani, mutta ei niinkään aiheensa takia, vaan itsensä Heidi Köngäksen, joka on minulle yksi Elämäni Kirjailijoista. Aihe on siis aivan hurjan kiinnostava, mutta olisin odottanut yhtä kiihkeästi, olisi aihe sitten ollut mikä tahansa. :D Oli tosi mielenkiintoista lukea näkemyksiäsi Hertasta, ja olet kyllä todella hyvin sisällä aiheessa. Ihailen! Itse en tiedä Hertta Kuusisesta kuin tärkeimpiä faktoja pääpiirteissään, joten lähden Köngäksen tekstin pariin lähes neitseelliseltä maaperältä. :)

    Pääsenkin itse Hertan kimppuun varmaan vielä ennen messuja, joten palailen tänne, kun saan kirjan luettua. :) Ja messuilla nähdään (nähdäänhän?)! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sari, olen itsekin kaivannut blogimaailmaan, mutta virtaa ei vaan ole riittänyt tarpeeksi.

      Köngäs on mulle ollut yksi "ihanokeikirjailija", ei siis mitään elämää suurempaa, joten voit arvata, että minulle Hertta valikoitui luettavaksi ensisijaisesti aiheensa vuoksi.

      Ehkä neitseellisyys voi olla ihan hyvästä, niin ei tule tartuttua lillukanvarsiin, kuten allekirjoittanut :)

      Toivon totisesti, että nähdään. Olen paikalla ainakin lauantaina lähes koko päivän. Olisi kiva käydä lounaalla tai kahvilla tms.

      Poista
  5. Olen ihastuksissa, todella kuvauksellinen tarina ja jännittävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, että todella ahmittava kirja! Pienten epätarkkuuksien joukkoon kuuluu Hertan muistelu Tuure Lehénistä, joka olisi vitsaillut generalissimus Stalinista - Stalin nimitti itsensä generalissimukseksi vasta 1945. Ajatus, että Leino olisi ollut kavaltaja, on minulle uusi, mutta tavallaan selittäisi monia asioita... Jokos EK:n/Valpon arkistot siltä ajalta ovat avautuneet, vai vieläkö salassapitoa jatkettiin toiset 50 vuotta? Tosin voin hyvin kuvitella, että Leino olisi tosiaan hävittänyt oman kansionsa - aineistoahan on eri vaiheissa hävitetty paljonkin tarkoituksella.

      Poista