maanantai 24. huhtikuuta 2017

Tuula Karjalainen - Tyko Sallinen



Olen kahlannut viimeisten vuosien aikana paljon läpi suomalaiseen taidehistoriaan liittyvää elämäkerrallista kirjallisuutta. Minua on kiinnostanut etenkin suomalainen vuosisadan vaihteen maalaustaide, niin sanottu Suomen taiteen kultakausi Edefelteineen ja Schjerfbeckeineen. Nyt olen astunut askeleen ajassa eteenpäin, seuraavaan sukupolveen, ja lukemistoon on kuulunut Riitta Konttisen kaksoiselämäkerta Alvar ja Ragni Cawenista Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Caven ja nyt viimeiseksi Tuula Karjalaisen elämäkerta Tyko Sallisesta Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, 2016) ja etenkin viimeksi mainittu onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. Sallinen ei varmasti ole ollut helppo elämäkerran kohde, mutta Karjalainen onnistuu mainiosti tuomaan esiin erilaisia puolia Sallisen elämänhistoriasta ja taiteesta.

Tyko Sallinen (1879-1955) oli suomalaisen taidekentän 1900-luvun kauhukakara, jonka onnistui suututtaa vanhemmat mestarit, etenkin Akseli Gallen-Kallelan moneen kertaan. Hän sai myös konservatiivit taidepiirit kuohuksiin maalauksillaan, joita luonnehdittiin rivoiksi ja rumiksi. Eivätkä hänen boheemit elämäntapansakaan olleet omiaan nostamaan häntä taiteen lempilapseksi.

Sallinen syntyi lestadiolaiseen räätälin perheeseen ja jo nuorena hän pääsi isänsä oppiin tämän räätälinverstaalle. Lestadiolaisia juuria on pidetty yhtenä Sallista voimakkaasti määrittäneenä piirteenä, vaikka hänestä jo nuorena tuli "suruton maailman lapsi". Siitä huolimatta äidin voimakas uskonnollisuus ja isän huikentelevaisuus ja välivaltaisuus löivät leimansa Sallisen elämään ja identiteettiin ja jopa seuraavan sukupolven kohtaloihin.

Sallinen oli täysinoppinut raatälimestari, kun hän antautui taideuralle. Kansakoulupohjalta hän ponnisti Suomen taideyhdistyksen piirustukouluun, joka aiemmin oli ollut lähes pelkästään ylempien yhteiskuntaluokkien tantereena. Tienraivaajana tässä suhteessa oli toiminut toinen työläistaustainen taitelija Juho Rissanen, joka oli onnistunut lyömään itsensä läpi kansanvälistä taidemaailmaan myöten. Rissasen menestys sai piirustukoulun johdon uskomaan, että loistavia taiteilijoita saattoi syntyä myös alemmissa yhteiskuntaluokissa ja koulun pääsyvaatimuksia lievennettiin. Opiskelun ja maalaamisen ohella Sallinen istui kaltaistensa taiteilijoiden seurassa ravintola Brondassa ja hänen seurapiiriään kutsuttiin suruttomiksi. Karjalaisen mukaan Sallinen oli "jonkinlainen puolidandyboheemi ja puolibrutaali rasvanahka, joka vaihtoi tyyliään ilmeisesti mielialan ja tilanteen mukaan".

Muutamaa vuotta koulun päättymisen jälkeen Sallinen suuntasi muiden aloittelevien taiteilijoiden tavoin taiteen mekkaan Pariisiin tuoreen, piirustukoulusta löytyneen vaimonsa Helmi Vartiaisen kanssa. Vartiaisesta tuli Sallisen taulujen Mirri, rujosti maalattu ja haastavasti katsova nainen. Mirri-tauluissa peilautuu Sallisten avioliitto, joka oli vaikea ja traumaattinen etenkin Helmille. Karjalainen kertoo Sallis-pariskunnan dramaattisesta taipaleesta ja hänen myötätuntonsa on selvästi Helmin puolella. Helmi menetti avioliiton myötä paitsi taiteilijan uransa niin myös lapsensa ja lopulta myös itsekunnioituksensa.

Karjalaisen kuvaama Sallinen ei ole mitenkään mukava mies, päin vastoin melko brutaali ja viinaan menevä sovinisti. Sallinen oli kahdesti naimisissa, hänen toinen vaimonsa oli yli 20 vuotta nuorempi hyvinkääläisen kauppiaan tytär Katarina Tchepurnoff, joka Karjalaisen mukaan sopeutui miehensä oikkuihin ja omistautui tämän uralle. Hyvinkäälle Sallisen oli tuonut hänelle rakennettu ateljee Krapula, jonka vieressä oli hänen taiteilijatoverinsa Jalmari Ruokokosken huvila Humala. Viimeiset vuotensa aviopari Sallinen asui Helsingissä taiteilijakoti Lallukassa.

Sallisen tunnetuimmat ja arvostetuimmat työt syntyivät 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Hän maalasi elämänsä loppuun asti, mutta viimeisten vuosien taiteessaei ollut sitä samaa voimaa ja vimmaa, joka Sallisesta oli tehnyt ikäpolvensa taiteilijoiden johtohenkilön. Silloin hän oli vaikuttanut muun muassa ns. Marraskuun ruhmässä, jonka muita jäseniä olivat muun muassa Sallisen läheisin taiteilijatoveri Ruokoski, Juho Rissanen, Marcus Collin, Alwar Cawen ja Eero Nelimarkka. Ryhmään kuuluvilla taitelijoilla oli kullakin oma näkemyksensä taiteesta, mutta joitakin yhdistäviäkin piirteitä oli, kuten muun muassa kubismin vaikutus, suomalaiskansalliset aiheet ja siirtyminen maan läheisiin väreihin. Sallisen väripaletissa sammutetut maavärit tarkoittivat radikaalia muutosta aiempaan ekspressionismista vaikutteita saaneeseen värikylläisyyteen, joka on loistossaan muun muassa kuuluisassa "Pyykkärit" -maalauksessa.

Karjalainen kertoo, miten "Pyykkärit" oli työ, joka herätti hänen kiinnostuksensa Salliseen. Hän näki maalauksen Ateneumissa jo nuorena tyttönä ja se teki häneen valtavan vaikutuksen. Tästä kohtaamisesta versoi vuosikymmeniä myöhemmin hieno elämäkerta tästä Suomen "taiteellisesta myrskyperkeleestä", joksi Onni Okkonen Sallista kutsui Uuden Suomettaren sivuilla 1917. Syyttä ei "Pyykkärit" ole valikoitunut Karjalaisen kirjan kansikuvaksi.

Luin kirjan viimeiset sivut pääsiäismaanantaina helsinkiläisessä kahvilassa, melkein vastapäätä entistä Brondaa. Kun olin sulkenut kirjan kannet heräsi välittömästi ajatus, että on päästävä katsomaan Sallisen tauluja Ateneumiin. Museokortin omistajana marssin siltä istumalta Ateneumin ovelle, mutta mikä pettymys, museo oli kiinni. Kuten aina maanantaisin. Nyt odotan uutta tilaisuutta käydä toteamassa Sallisen taiteen voima ja hurmio.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pitkäperjantaina Porvoossa


Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olin suunnitellut pienen yllätysmatkan miehelleni. Onnistuin pitämään määränpään pimennossa sitkeistä ja yllätyksellisistä uteluista huolimatta. Pieniä arvauksia armaallani oli ja kun sitten perjantaiaamuna lähdimme ajamaan kohti määränpäätä, arvasi hän melko nopeasti minne ollaan menossa. Yritin vielä vähän hämätä, mutt ei onnistunut.



Kuten otsikosta selviää, määränpäämme oli entinen rakas kotikaupunkimme Porvoo, josta olin varannut meille huoneen ihanasta Onni-hotellista. Silloin vielä kun asuimme Porvoossa, kuljin usein hotellin ohi ja mietin, miten mukavaa olisi majoittua viehkeään ja vanhaa charmia hehkuvaan hotelliin. Sopivaa tilaisuutta ei vaan koskaan koittanut, mutta onneksi hyvää kannattaa odottaa.

Onni on pieni boutiquehotelli, jossa palvelu ja puitteet olivat kohdillaan ja elämyksen kruunasi loistava aamupala hotellin tunnelmallisessa ravintolassa, jossa toimii myös paljon huomiota osakseen saanut Sicapelle-ravintola. Me emme tällä kertaa illastaneet Sicapellessä, vaan valitsimme uuden tuttavuuden Brasserie L'Amourin. Ravintolan kohdalla odotukset eivät ihan kohdanneet todellisuutta ja kokemus jäi "ihan ok" -tasolle.




Porvoo-päivämme oli aurinkoinen, mutta kylmä. Kiertelimme kunnon turistien tavoin Vanhan Porvoon kapeilla kujilla, kiipeilimme Linnamäelle ja istuskelimme kahviloissa. Tapasimme myös sattumalta muutamia vanhoja naapureitamme ja pääsimme päivittämään Porvoon kuulumisia. Pieni haikeuden tunne pääsi pujahtamaan pusakan alle tuttuja kulmia kierrellessä ja mietimme jällen kerran Helsinkiin muuton plussia ja miinuksia ja päädyimme lopputulokseen, että teimme vuosi sitten oikean päätöksen. Onneksi Porvoo on lähellä, joten siellä voi pistäytyä tulevaisuudessa usein ja nauttia kaupungin tarjonnasta. Kesällä on ainakin päästävä hengaamaan joenrantaan ja katsastamaan kesäravintoloiden tarjonta.



Porvoosta palattuamme pääsiäisen aika on sujunut rauhallisesti kotioloissa. Tänään saimme ruokavieraiksi muutamia sukulaisia ja nautimme pääsiäislammasta asiaankuuluvalla hartaudella. Ikkunasta katsoessa ei tosin aina tiennyt, onko joulu vai pääsiäinen, sillä sen verran sakeasti välillä tuprutteli lunta.



Huomenna saadaan vielä nauttia laiskasta oleilusta ja pääsiäisrauhasta. Pitääkin kerätä voimia, sillä ensi viikolla alkanee täysi rähinä, kun saan käsikirjoituksen takaisin kustannustoimittajalta ja pitää taas orientoitua kahteen erilliseen työpäivään: päivällä päiväkotia ja illalla kirjoitushommia.

Ruokavieraaksi saapunut anoppi ilahdutti minua Jenni Haukion kokoamalla ja toimittamalla runovalikoimalla Katso pohjoista taivasta. En ole siihen vielä kovin syvällisesti ehtinyt tutustua, mutta iloksen bongasin yhden Elvi Sinervon runon, "Elokuu 1945" 367 runon joukosta. Ehkä palaan kirjaan vielä myöhemmin.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Niitä näitä pääsiäisen alla


Maanantai- masentavako? No ei, mutta väsyttää, kun piti eilen katsoa vaalituloslähetys hamaan loppuun asti. Olin niin tyytyväinen, että maa sai poliittisesti postiivisemman ja inhimillisemmän suunnan. Tai ainakin näin voi toivoa Vihreiden ison ja Vasemmistoliiton pienemmän vaalivoiton jälkeen. Sain monen vuoden tauon jälkeen äänestää Helsingissä ja täällä oman ehdokkaan valitseminen oli paljon helpompaa kuin Porvoossa, jonka poliittista kenttää en kovin hyvin tuntenut. Äänestämäni ehdokas meni valtuustoon hyvällä äänisaalilla, joten senkin puolesta voi odotella poliittisesti positiivisia tuulia.

Elämä on tällä hetkellä eräänlaisessa odotustilassa. Käsikirjoitus on edelleen kustannustoimittajalla luettavana ja minulla olisi töiden jälkeen vapaa-aikaa enemmän kuin pitkään aikaan. En silti oikein osaa ryhtyä mihinkään tai lähteä mihinkään ja illat menee haahuillessa kotona. No, olen sentään kerran käynyt teatterissa ja muutaman kerran elokuvissa. Teatteri Avoimissa Ovissa kävin katsomassa Hans Falladan kirjaan kirjaan (linkin takaa löytyy arvioni kirjasta) perustuvaa näytelmää Yksin Berliinissä -Annan ja Oton tarina. Näytelmän on Riihimäen teatterille ohjannut Mikko Roiha ja pääosia, ja samalla näytelmän kaikkia rooleja, esittivät Tiina Wecström ja Jukka Pitkänen. Kirjan sanoman ja myös näytelmän sanoman voisi kiteyttää ajatukseen yksittäisen ihmisen moraalisesta vastuusta. On toimittava, vaikka kuinka pienesti, hyvän puolesta pahaa vastaan. Hiljaa oleminen on hyväksymistä. Pätee tähänkin päivään.

Myös kevät antaa odotuttaa itseään. Vielä toistaiseksi ei ole kovin keväisistä, tai ainakaan keväisen lämpimistä, päivistä päästy nauttimaan. Seuraavan 10 päivän sääennustekin näyttää kovin kolealta ja jopa lumisateita on tiedossa. Pääsiäiseksi siis tiedossa perinteistä räntäsadetta. Onneksi olen varannut pitkäperjantaille erään yllätyksen miehelleni, niin on jotain kivaa odotettavaa. Lähdemme yhdeksi yöksi pois, mutta en vielä kerro mihin, sillä hän saattaa käydä täällä kurkkimassa ja sitten yllätys ei enää ole yllätys. Mukavaa on myös se, että vanhin tyttäreni Laura tulee Lontoosta muutamaksi päiväksi Suomeen ja pääsiäissunnutaiksi saamme isomman joukon pääsiäisen ruokavieraita pöydän ympärille.

Rauhallista hiljaista viikkoa ja mukavaa pääsiäistä!

P.S. Luen tällä hetkellä Venla Hiidensalon kirjaa Sinun tähtesi. Vaikuttaa lupaavalta.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Huhtikuun toisena päivänä


Ollaan huhtikuussa...viimeinkin. Olen melko malttamaton kevään odottaja ja mielelläni oletan kevään alkavan jo maaliskuussa. Luonto on asiasta kuitenkin usein eri mieltä, niin kuin viime perjantaina, joloin heräsin sakeaan lumisateeseen. Onneksi lumet sulivat nopeasti ja tänään oli jo selkeä keväinen fiilis, kun olin kävelelyllä jokirannassa. Useissa puissa ja pensaissa oli jo näkyvät silmut ja ilmassa odotusta pian alkavasta viherryksestä. Oi, oi, kevät on ehdoton lempivuodenaikani. On joka vuosi yhtä sykähdyttävää nähdä, miten talven selkä taittuu ja elämä alkaa uudelleen.


Kevät ehkä villitsi minut lauantaisella Akateeminen kirjakauppa-visiitillänikin. Menin mielessäni täsmäostos: Juhani Salokanteleen kirjoittama A.H. Tammsaaren elämäkerta Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A.H. Tammsaare, jonka ostinkin. Sen lisäksi huomasin kiikuttavani kassalle myös Tuula Karjalaisen Tyko Sallis-elämäkerran Tyko Sallinen. Suomalainen tarina ja Luovan kirjoittajan työkirjan. Ensimmäisen nappasin mukaan osin aivan upean kannen vuoksi ja toisen toivon vähän kehittävän kirjoittajan taitojani, sikäli mikäli siis jaksan tehdä kirjan sisältämiä harjoituksi.




Samaiselta shoppailukierrokselta hankin myös kotiin uutta, kun ruokapöytä sai päälleen uuden kerniliinan. Olen kernien suuri ystävä. Ne pysyvät puhtaina pyyhkäisyllä ja niitä vaihtelemalla saa kotiin uutta ilmettä, varsinkin kun ruokapöytä on niin keskeisellä paikalla kodissa, kun se meillä on.



Lopuksi haluan lähettää isot kiitokset Norjaan, blogini lukijalle Eijalle, joka ilahdutti minua todella kauniilla kukkalähetyksellä ja sen lisäksi hän on lupautunut etsimään minulle erään kirjan, jota tarvitsen Elvi Sinervo-elämäkertani tiimoilta. Kiitos Eija!




tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kevätreissu Tukholmaan


Aika usein viime vuosina ovat minun ja mieheni lyhyet arjesta irrottautumisreissut suuntautuneet Tallinnaan, mutta tällä kertaa päätimme vaihtaa ilmasuuntaa etelästä länteen ja matkata vaihteen vuoksi Tukholmaan. Aikaisemmat Tukholman-reissut on tehty lasten kanssa, mutta nyt pääsimme tutustumaan kaupunkiin ensi kertaa kahden. Lähdimme matkaan perjantai-iltana laivalla ja vietimme yhden yös hotellissa. Paluu kotiin tapahtui maanantai-aamuna, tai minun tapauksessani vasta maanantai-iltana. Menin näet suoraan satamasta töihin. Täytyy myöntää, että hieman kyllä väsytti.




Matka oli kaikin puolin onnistunut, sillä sää helli meitä ja nautimme tämän kevään lämpimimmistä päivistä. Istuimme jopa tukholmalaisten sekaan terassille nauttimaan yhdet juomat. Mukava kokemus oli myös Fotografiskan valokuvamuseo, jossa kävimme ensimmäistä kertaa. Olin juuri lukenut Hesarista kiinalaisen Ren Hangin Human Love -näyttelystä ja sehän oli nähtävä. Kiinnostava oli myös muotikuvaaja Patrick Demarchelierin näyttely. Suosittelen molempia, jos pistäydytte Tukholmassa kevää aikana.




Muuten matkaan kuului paljon kävelyä pääasiassa Södermalmin suunnalla, vanhankaupungin kujilla ja Skeppsholmenissa. Hotellimme Lady Hamilton, joka sijaitsi keskellä vanhaa idylliä, oli ihana, täynnä vanhaa kaunista antiikkia. Sijainti oli muuten mitä mahtavin, mutta emme olleet ottaneet huomioon, että läheisen kirkon kellot soivat neljä kertaa tunnissa. Läpi yön. Miestäni kellojen kumu ei tuntunut haittaavan, mutta itse herkkäunisena en kovin hyvin nukkunut.




Ympäri kaupungin kujia dallatessamme totesimme, miten kaunis kaupunki Tukholma on ja miten olennainen osa sen kauneutta on joka puolella välkkyvä meri.



sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kirjaprojekti etenee








Keskiviikkona illalla painoin enter-nappulaa ja niin Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä  -kirjani käsikirjoitus lähti kustannustoimittajalle arvioitavaksi. Helmikuinen virkavapaa päivätöistä ei mennyt hukkaan, vaan olin ahkeraakin ahkerampi ja kirja eteni suunnitelmien mukaan. Muutaman viikon jouduin vielä maaliskuussa tekstiä kasaamaan, ennen kuin tuli valmista. Helmikuisesta kirjoitusrupeamasta nautin täysin palkein eikä tiukka aikataulukaan ahdistanut niin paljoa, kuin olin etukäteen kuvitellut. Oli palkitsevaa, kun kirjan kokonaisuus alkoi hahmottua pienin askelin.

Nyt on samalla kertaa toiveikas ja jännittynyt olo: Minkähänlaisin kommentein saan kirjan takaisin ja kuinka paljon se vielä vaatii työtä? No, nyt on ainakin muutama päivä vapaata ja voi tehdä muutakin kuin kirjoittaa. Voi vaikka lukea jotakin täysin kirjaan liittymätöntä. Tai käydä leffassa tai teatterissa. Voi myös lähteä suunnittelemattomalle kävelylle katsomaan kevään pärskeitä Vanhankaupunginkoskelle, kuten teimme tänään. Ensi viikonlopulle olen varannut mieheni kanssa irtiottoreissun Tukholman kevääseen. Ihanaa, että on jotain mukavaa odotettavaa.😻

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa...



Olen linnoittautunut kuukaudeksi kotiin kirjoittamaan. Seurustelen Elvin ja kumppaneiden kanssa 10-12 tuntia päivässä, jotta saisin valmista maaliskuun alkuun mennessä. Näin on kustannustoimittajan kanssa sovittu, jotta saadaan kirja syksyllä markkinoille. Paljon on vielä töitä tehtävänä, mutta nautin silti näistä hetkistä, kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin kirjoittamista. Huokaan taas kerran: voisipa tätä tehdä ammatikseen.

Olen kuitenkin onnekas, että minulla on kustantaja ja kirja on todella tulossa ulos. Vihdoinkin! Sillä on jo nimi ja kaunis kansi, jonka todennäköisesti saatte nähdä, kun Into Kustannuksen syyskauden katalogi ilmestyy. Nimen voin paljastaa jo nyt: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Eikö ole kaunis?

Blogi elää hiljaiseloa kirjoitusprosessin ajan, mutta maaliskuussa palaan uusin innoin blogin pariin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Viimeksi




Viimeksi ilahduin lukiessani aamun Hesarista kauniin jutun tamperelaisen vanhankodin uusista inhimillisistä hoitomuodoista. Ihanaa löytää kaiken öykkäröitiuutisoinnin seasta myös jotain kaunista ja koskettavaa.

Viimeksi nauroin eilen illalla, kun olin ystäväni kanssa katsomassa burleskiesityksiä Kansallisteatterin lavaklubilla.

Viimeksi itkin liikutuksen kyyneliä Olli Mäen sympaattisen elokuvan Hymyilevä mies herkistämänä.


Viimeksi suutuin lukiessani juttuja kikystä, tuosta Suomen viennin muka pelastavasta työntekijöiden kyykyttämisestä.

Viimeksi harmistuin, kun huomasin sekaannuksia tulevissa aikatauluissa. Pitää yrittää sovitella kertalleen sovittuja asioita uudelleen.

Viimeksi kokeilin uutta lähtiessäni ystäväni ehdotuksesta yllämainittuun burleskiesitykseen. Esitys oli ihan ok, aika ajoin jopa hauska, mutta ei minusta mitään suurta fania tullut.


Viimeksi urheilin eilen aamulla lentopalloa pelatessani.

Viimeksi luin Hesaria aamupalapöydässä.

Viimeksi söin aamupalalla kaksi ruisleipää avokadolla ja tomaatilla.

Viimeksi herkuttelin oikein pitkän kaavan mukaan käydessäni mieheni kanssa viettämässä avioliiton solmimisen vuosipäivää ravintola Smygissä, jonne olimme saaneet lahjakortin ihanalta tyttäreltäni Lauralta ja hänen poikaystävältään Jimiltä.


Viimeksi ostin pari paitaa alennumyynneistä.

Viimeksi tapasin aviomieheni, joka kömpi aamupalapöytään, kun minä olin jo lopettelemassa.

Viimeksi inspiroiduin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus. Aivan huikea ja ihmettelen suuresti, ettei se mahtunut viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon.



Tämä kiva meemi löytyi Kirsi-Marian Illuusioita -blogista.

Postauksen kuvat ovat Maltalta, jonne olen viimeksi matkustanut. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Casa Rocca Piccola - maltalaisen aatelisperheen koti


Vietimme joulun aikaan Maltalla, Vallettassa, viikon ja silloin vierailimme tässä viehättävässä "palazzossa" nimeltään Casa Rocca Piccola. Kyseessä on Valletan sydämessä oleva aatelisperheen koti, josta osa on avattu yleisölle, osa on edelleen suvun yksityiskäytössä.



Palatsi on rakennettu 1500-luvulla ja talo ja sen sisustus kertoo kiehtovasti menneistä vuosisadoista ja talossa asuneista ihmisistä. Siellä kierretään oppaan kanssa, joka pienten tarinoiden avulla kertoo talon historiasta ja sen asukkaista ja valottaa samalla Maltan poliittista- ja kulttuurihistoriaaa. Maalaukset, patsaat, huonekalut, koriste-esineet ja kirjat kertovat paitsi asukkaiden mieltymyksistä niin myös aatelisten elämäntyylistä eri vuosisadoilla.

Olin enemmän kuin ihastunut kaikesta siitä, mitä näin ja kuulin. Kodissa riitti silmänruokaa kaltaiselleni sisustuksesta kiinnostuneelle esteetikolle lattiasta kattoon. Oli myös hauskaa tutkailla asukkaiden kirjahyllyjä ja yrittää bongailla tuttuja kirjoja.




Seinältä löytyy myös englantilaisen runoilijan Samuel Taylor Coleridgen muotokuva (yllä keskellä). Coleridge oleskeli Maltalla joitakin vuosia 1800-luvun alussa ja hän oli usein nähty vieras Casa Rocca Piccolassa.


Solzhnenitsyn, Nabokov, Byatt, Heminway... Tuttuja kirjailijoita.


Joulun aika näkyi kuusen ja monien koristeiden muodossa.

Opastettu kierros päättyi maan alle. Pieneltä, kauniilta sisäpihalta laskeuduttiin kapeita portaita ja käytäviä pitkin pommisuojiin, jotka oli rakennettu toisen maailmansodan alla. Niihin talon asukkaat ja osa kaupunkilaisista kiirehtivät suojaan, kun Vallettaa sodan aikana pommitettiin, välillä melko rajustikin.

Pakko myöntää, että itselle tuli noissa ahtaissa oloissa vähän klaustrofobinen tunne ja oli ilo päästä niistä takaisin aurinkoiselle sisäpihalle appelsiinipuun alle.


Jos olette Vallettassa ja teillä on aikaa, niin suosittelen ehdottomasti tutustumista Casa Rocca Piccolaan. Minut se ainakin vakuutti.

(Kuvat ovat onnettomia kännykkäräpsyjä, harmittaa, kun en ottanut kameraa mukaan)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Muutama sana vuoden 2016 luetuista kirjoista



Päivätyö ja siihen päälle oma kirjoittaminen sekä kirjoittamisen taustatyö syö kyllä lukuaikaa runsaalla kädellä. Luin viime vuonna 40 kirjaa ja osan niistäkin vähän harppoen. Seuraavassa pientä tilastointia siitä, minkälaista kirjallisuutta noiden 40 joukossa oli.

Suomalainen kirjallisuus löi käännetyn kirjallisuuden selvin lukemin 34-6.

Tietokirjoja tai sellaiseksi luokiteltavia oli 15 ja näistä kahdeksan oli elämäkertoja.

Fiktiivisiä elämäkertoja luin kaksi, molemmat Raija Oraselta (Anna, elämäsi ja Ackte)

Kuudessa kirjassa aiheena oli omaelämäkerrallinen reflektointi (muun muassa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. 5. ja Hannu Mäkelän Muistan. Vapaus.)

Hömppäkirjaosastoon kuuluvia luin kaksi: Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä ja Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle)

Dekkareita en lukenut kuin yhden, joka oli Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella

Novellikokoelmia luin kaksi: Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia ja Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti

Kirjailijoita, joilta luin enemmän kuin yhden teoksen: Raija Oranen ja Anja Snellman (Antautuminen ja Lähestyminen)

Samaistuttavin: Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Ärsyttävin (mutta välillä myös hauskin): Juha Vuorinen: Maltan mieleni

Kaunein kirjan nimi oli Riitta Pulkkisen kirjalla Paras mahdollinen maailma

Kirjoista 18 oli vuonna 2016 ilmestyneitä.

Vanhin kirjoista oli Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia

Pahimmat pettymykset minulle aiheuttivat kaksi suosikkikirjalijaani eli Anna Kortelainen romaanillaan Siemen (minusta Kortelainen on paljon parempi tietokirjailija kuin romaanikirjailija) ja myös Sirpa Kähkösen Tankkien kesä oli minulle jossain mielessä pettymys. Kirja ei missään nimessä ole huono, mutta omassa rankingissani se on Kuopio-sarjan heikoin osa.

Kolme parasta tietokirjaa:

Katarina Baer: He olivat natseja
Ville Suhonen: Ompelijatar
Jens Anddersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.

Kolme parasta kotimaista romaania:
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Leena parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Minna Rytisalo: Lempi

Kuluvasta vuodesta 2017 tuskin tulee lukumäärällisesti yhtään parempi kuin edeltäjästään. Jos jotain saa toivoa, niin olisi kivaa, että löytyisi enemmän kirjoja, jotka aihuttavat jonkinlaisen vau-efektin. Vuosi 2016 oli tässä suhteessa melko tasapaksu.

Toivottelen kaikille oikein ihanaa lukuvuotta 2017!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi ja kirjablogit




Tervehdys kaikille vuoden hiljaiselon jälkeen. Suomen 100-vuotissynttärit tuovat mukanaan niin paljon kaikkea kivaa kirjapöhinää, että päätin sen kunniaksi palata takaisin kirjablogini pariin.

Kirjablogit ovat mukana YLE:n juhlavuoden kunniaksi lanseeraamassa Kirjojen Suomi - hankkeessa. Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan eli yhteensä 101 kirjaa. Lista kirjoista löytyy täältä. Kuinka monta kirjoista olet lukenut? Minä olen lukenut 28 (vain!). Pitääpä ottaa urakaksi lukea ainakin osa listan kirjoista. Mikä on vuoden 2017 kirja, selviää myöhemmin. Kirjojen valinnassa ei ole kyse pelkästään kirjallisen kaanonin uusinnasta, vaan valitsijat ovat ottaneet mukaan yllättäviäkin teoksia ja toisaalta toisia yhtä yllättäviä on jäänyt pois. Kirjan valinnoissa on mietitty teemaa, joka jollakin tavalla kuvaisi kyseistä vuotta tai ainakin aikakautta.

Puttosen ja Novakin johdolla kirjoja käsitellään sekä televisiossa (101 kirjaa) että radiossa (100 vuoden kirjat). Ohjelmissa on mukana juontajan kanssa keskustelemassa yksi tai kaksi vierasta. Liikkeelle lähdetään uusimmasta eli vuoden 2016 kirjasta, joka on Ilkka Remeksen Kiirastuli ja viimeisenä, ennen vuoden 2017 kirjaa, käsitellään Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä. Ohjelmat löytyvät myös Yle Areenasta, ja siellä on jonyt katsottavissa 50 ensimmäistä TV-haastattelua (101 kirjaa) ja kuunneltavissa 50 ensimmäistä radio-ohjelmaa ( 100 vuoden kirjat). Itse kävin jo eilen kuuntelemassa pari radiokeskustelua.

Mukana on kaikkiaan 81 kirjablogia, jotka kirjoittavat oman tekstinsä viikon kirjasta ja linkittävät tekstinsä hankkeen sivuille. Käykää kurkkimassa ja lukemassa. Osa on lupautunut kirjoittamaan kahdesta kirjasta, mutta pääosin jokainen bloggaaja kirjoittaa yhdestä, hänelle arvotusta kirjasta. Itse pääsin onnekkaan sattuman kautta vaikuttamaan omaan kirjaani ja sain blogattavaksi vuoden 1948 kirjan, joka Elvi Sinervon novellikokoelma Vuorelle nousu. Onnekasta tämä on tietenkin sen vuoksi, että olen kirjoittamassa Elvi Sinervosta elämäkertaa, joka ilmestyy ensi syksynä Innon kustantamana, suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin Vuorelle nousu on esillä TV:ssä ja radiossa.

Hei, mukavaa olla täällä taas. Tästä tulee hyvä kirjavuosi!