maanantai 24. huhtikuuta 2017

Tuula Karjalainen - Tyko Sallinen



Olen kahlannut viimeisten vuosien aikana paljon läpi suomalaiseen taidehistoriaan liittyvää elämäkerrallista kirjallisuutta. Minua on kiinnostanut etenkin suomalainen vuosisadan vaihteen maalaustaide, niin sanottu Suomen taiteen kultakausi Edefelteineen ja Schjerfbeckeineen. Nyt olen astunut askeleen ajassa eteenpäin, seuraavaan sukupolveen, ja lukemistoon on kuulunut Riitta Konttisen kaksoiselämäkerta Alvar ja Ragni Cawenista Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Caven ja nyt viimeiseksi Tuula Karjalaisen elämäkerta Tyko Sallisesta Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, 2016) ja etenkin viimeksi mainittu onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. Sallinen ei varmasti ole ollut helppo elämäkerran kohde, mutta Karjalainen onnistuu mainiosti tuomaan esiin erilaisia puolia Sallisen elämänhistoriasta ja taiteesta.

Tyko Sallinen (1879-1955) oli suomalaisen taidekentän 1900-luvun kauhukakara, jonka onnistui suututtaa vanhemmat mestarit, etenkin Akseli Gallen-Kallelan moneen kertaan. Hän sai myös konservatiivit taidepiirit kuohuksiin maalauksillaan, joita luonnehdittiin rivoiksi ja rumiksi. Eivätkä hänen boheemit elämäntapansakaan olleet omiaan nostamaan häntä taiteen lempilapseksi.

Sallinen syntyi lestadiolaiseen räätälin perheeseen ja jo nuorena hän pääsi isänsä oppiin tämän räätälinverstaalle. Lestadiolaisia juuria on pidetty yhtenä Sallista voimakkaasti määrittäneenä piirteenä, vaikka hänestä jo nuorena tuli "suruton maailman lapsi". Siitä huolimatta äidin voimakas uskonnollisuus ja isän huikentelevaisuus ja välivaltaisuus löivät leimansa Sallisen elämään ja identiteettiin ja jopa seuraavan sukupolven kohtaloihin.

Sallinen oli täysinoppinut raatälimestari, kun hän antautui taideuralle. Kansakoulupohjalta hän ponnisti Suomen taideyhdistyksen piirustukouluun, joka aiemmin oli ollut lähes pelkästään ylempien yhteiskuntaluokkien tantereena. Tienraivaajana tässä suhteessa oli toiminut toinen työläistaustainen taitelija Juho Rissanen, joka oli onnistunut lyömään itsensä läpi kansanvälistä taidemaailmaan myöten. Rissasen menestys sai piirustukoulun johdon uskomaan, että loistavia taiteilijoita saattoi syntyä myös alemmissa yhteiskuntaluokissa ja koulun pääsyvaatimuksia lievennettiin. Opiskelun ja maalaamisen ohella Sallinen istui kaltaistensa taiteilijoiden seurassa ravintola Brondassa ja hänen seurapiiriään kutsuttiin suruttomiksi. Karjalaisen mukaan Sallinen oli "jonkinlainen puolidandyboheemi ja puolibrutaali rasvanahka, joka vaihtoi tyyliään ilmeisesti mielialan ja tilanteen mukaan".

Muutamaa vuotta koulun päättymisen jälkeen Sallinen suuntasi muiden aloittelevien taiteilijoiden tavoin taiteen mekkaan Pariisiin tuoreen, piirustukoulusta löytyneen vaimonsa Helmi Vartiaisen kanssa. Vartiaisesta tuli Sallisen taulujen Mirri, rujosti maalattu ja haastavasti katsova nainen. Mirri-tauluissa peilautuu Sallisten avioliitto, joka oli vaikea ja traumaattinen etenkin Helmille. Karjalainen kertoo Sallis-pariskunnan dramaattisesta taipaleesta ja hänen myötätuntonsa on selvästi Helmin puolella. Helmi menetti avioliiton myötä paitsi taiteilijan uransa niin myös lapsensa ja lopulta myös itsekunnioituksensa.

Karjalaisen kuvaama Sallinen ei ole mitenkään mukava mies, päin vastoin melko brutaali ja viinaan menevä sovinisti. Sallinen oli kahdesti naimisissa, hänen toinen vaimonsa oli yli 20 vuotta nuorempi hyvinkääläisen kauppiaan tytär Katarina Tchepurnoff, joka Karjalaisen mukaan sopeutui miehensä oikkuihin ja omistautui tämän uralle. Hyvinkäälle Sallisen oli tuonut hänelle rakennettu ateljee Krapula, jonka vieressä oli hänen taiteilijatoverinsa Jalmari Ruokokosken huvila Humala. Viimeiset vuotensa aviopari Sallinen asui Helsingissä taiteilijakoti Lallukassa.

Sallisen tunnetuimmat ja arvostetuimmat työt syntyivät 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Hän maalasi elämänsä loppuun asti, mutta viimeisten vuosien taiteessaei ollut sitä samaa voimaa ja vimmaa, joka Sallisesta oli tehnyt ikäpolvensa taiteilijoiden johtohenkilön. Silloin hän oli vaikuttanut muun muassa ns. Marraskuun ruhmässä, jonka muita jäseniä olivat muun muassa Sallisen läheisin taiteilijatoveri Ruokoski, Juho Rissanen, Marcus Collin, Alwar Cawen ja Eero Nelimarkka. Ryhmään kuuluvilla taitelijoilla oli kullakin oma näkemyksensä taiteesta, mutta joitakin yhdistäviäkin piirteitä oli, kuten muun muassa kubismin vaikutus, suomalaiskansalliset aiheet ja siirtyminen maan läheisiin väreihin. Sallisen väripaletissa sammutetut maavärit tarkoittivat radikaalia muutosta aiempaan ekspressionismista vaikutteita saaneeseen värikylläisyyteen, joka on loistossaan muun muassa kuuluisassa "Pyykkärit" -maalauksessa.

Karjalainen kertoo, miten "Pyykkärit" oli työ, joka herätti hänen kiinnostuksensa Salliseen. Hän näki maalauksen Ateneumissa jo nuorena tyttönä ja se teki häneen valtavan vaikutuksen. Tästä kohtaamisesta versoi vuosikymmeniä myöhemmin hieno elämäkerta tästä Suomen "taiteellisesta myrskyperkeleestä", joksi Onni Okkonen Sallista kutsui Uuden Suomettaren sivuilla 1917. Syyttä ei "Pyykkärit" ole valikoitunut Karjalaisen kirjan kansikuvaksi.

Luin kirjan viimeiset sivut pääsiäismaanantaina helsinkiläisessä kahvilassa, melkein vastapäätä entistä Brondaa. Kun olin sulkenut kirjan kannet heräsi välittömästi ajatus, että on päästävä katsomaan Sallisen tauluja Ateneumiin. Museokortin omistajana marssin siltä istumalta Ateneumin ovelle, mutta mikä pettymys, museo oli kiinni. Kuten aina maanantaisin. Nyt odotan uutta tilaisuutta käydä toteamassa Sallisen taiteen voima ja hurmio.

2 kommenttia:

  1. Tyko Sallisen vaimostaan tekevät muotokuvat saa minut raivon partaalle aina kun satun niitä näkemään, viimeksi näin kävi juuri Ateneumissa.
    Pitäisi varmaan lukea tämä elämäkerta, olisi mielenkiintoista tietää taustoista, vaikka pahoin pelkään että tieto lisäisi vain tuskaa :)
    Eikös HAMissa ole juuri iso näyttelykin Sallisesta, voisi olla hyvä yhdistelmä tämän kanssa?

    VastaaPoista