torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas




Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, suom. Laura Beck). Otava 2017. 459 s.

Minä olen kuten muutkin. Teen kaikkeni peittääkseni huonot puoleni, en pelkästään muilta ihmisiltä vaan myös itseltäni.

Suljin juuri kirjan kannet intensiivisen vuorokauden lukemisen jälkeen ja olin vaikuttunut. Enemmän kuin vaikuttunut, purskahdin itkuun. Jonkinlaiseen haikeaan, nostalgian synnyttämään itkuun. Kirja sanoitti paljon niitä tunteita, joita itse käyn tässä elämänvaiheessa läpi. Itsessä kamppailee samaan aikaan mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus. Kun vielä viisi vuotta sitten ajatusten vaakakuppi kallistui selvästi enemmän nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, on se vähitellen muuttanut suuntaa. Ei vielä niin radikaalisti, että eläisin vain menneisyydessä, tai edes haikailisin sitä, mutta huomaan kuitenkin usein miettiväni lapsuutta ja nuoruutta ja niiden vaikutusta siihen kuka itse olen. Tähän samaan nostalgiabuumiin varmaan liittyy myös se, että olen tekemässä ensimmäistä asuntokauppaani (yksin) ikinä ja olen ostamassa kakkosasuntoa seuduilta, joilla vietin lapsuuteni ja joilta olen ollut poissa jo yli 30 vuotta.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas sijoittuu Kjell Westö-asteikossani samaan kategoriaan Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran -romaanien kanssa, mutta tulee kenties vielä enemmän iholle ja puhuttelee suoremmin minua lukijana. Kysymys on ehkä jaetusta sukupolvikokemuksesta, siitä, miten Westö kuvittaa aikaa, jota olemme eläneet ja jota elämme. Kirjan minäkertoja, nimettömäksi jäävä kirjailija ja historianopettaja kertoo elämästään ja suhteestaan lähipiirin ihmisiin. Romaani alkaa nykyhetkestä, mutta sukeltaa pian kertojan lapsuuteen, siihen merkitykselliseen hetkeen, jolloin hän tapaa samanikäisen Alex Rabellin. Alex Rabellista tulee linkki moniin muihin ihmisiin, jotka jättävät jälkensä kertojan elämänpolulle. Kirjailijan katseellaan kertoja kerii auki omaa elämäänsä; hän kommentoi, selittelee, mutkittelee ja välillä jopa kaunistelee omia tekojaan. Romaanin lopussa ympyrä sulkeutuu ja ollaan jälleen nykyhetkessä ja alun vähän mysteerinomaiset tapahtumat saavat selityksensä.

Usealle vuosikymmenelle levittäytyvä romaani on ollut Westön tavaramerkki jo Leijoista alkaen ja voisi kuvitella, että se, ainakin hänen tapauksessaan, olisi jo loppuun kaluttu luu. Tätä vähän pelkäsin, kun aloitin lukemisen. Pelko kuitenkin haihtui lähes saman tien, kun lukeminen imaisi minut mukaansa ja elin Westön luomassa maailmassa täysin palkein, välillä hyväksyvästi nyökytellen, välillä raivostuen ja lopulta liikuttuen. Ja oi, miten taas kerran nautin siitä, miten vahvasti Helsinki hengitti kirjan sivuilla. Olen myös kerta toisensa jälkeen ihastunut siihen, miten kauniisti Westö osaa lopettaa kirjansa, ei tule sellaista antikliimaksia, kuin usein romaania lopetellessa tulee.

Mutta mitä me muistamme, ja mitä oikeastaan rakastamme?

6 kommenttia:

  1. Lukiessani bloggauksia tästä Westön tuoreimmasta alkaa väistämättä hiipiä mieleen semmoinen käsitys, että tämä olisi jopa paras hänen tähänastisista romaaneistaan. Niin yksimielistä on suitsutus ollut. Odotukseni alkavat vääjäämättä nousta;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leijat ja Missä kuljimme kerran ovat itselleni hyvin rakkaita, mutta on pakko sanoa, että asteikossani Rikinkeltainen taivas nousee niiden yläpuolelle, ehkä juuri koskettavuutensa vuoksi.

      Poista
  2. Hyvä Jaana, eli bloggaus innoittunut, ja kiva, että pidit. Muistan vanhastaan, että olet Westö fani, minäkin olen, mutta en pitänyt Langista, enkä tästä, muista kylläkin.

    Itsekin pidin vielä pikkupoika -osuudesta, joskus olen ollut pikkupoika itsekin, mutta minulla oli kyllä varsin toisenlaiset toimet, käytiin partiossa (ja pidettiin siitä), pelattiin jalkapalloa, kalasteltiin, pyöräiltiin, muttei kiusattu kavereita, eikä tehty yövieraisilla samoja asioita, mitä kertoja ja Alex. Edelleen kun kirjoitettiin ylioppilaaksi niin puhuttiin armeijaan menosta, se seikka on kokonaan sivuttu tässä, muutenkin ihmettelin romaanin ensimmäisen osan jälkeen, kuinka sen intensiteetti ja taso laski, ja minusta kyllä loppu lässähti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, innoittunut oli olokin. On ihanaa, kun aina välillä kirjan kanssa mätsää täydellisesti.

      Minusta loppu oli hieno, kuten kirjoitinkin. Näin eri lailla asiat voidaan kokea :)

      Poista
  3. Kirjoitat tästä kauniisti. Toisin kuin sinä, olen lukenut tätä hyvin hitaasti (olen tavallisesti nopea lukija). Se on ihan hyvä, nautittavaa luettavaahan tämä on. Henkilöihin ja paikkoihin kiintyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja :)

      Minä yleensä olen hidas lukija, mutta tämän ahmaisin nopeasti (osittain kiitos sairasloman).

      Poista