Täällä toisen tähden alla

Jonathan Franzen - Muutoksia

2012-02-19T14:55:00.000+02:00

Jonathan Franzen: Muutoksia ( The Corrections 2001, Käänt. Raimo Salminen) Kustannusosakeyhtiö Siltala (ensimmäinen painos ilmestyi 2002, WSOY) 623 s.

Maailma näytti ikkunoissa vähemmän todelliselta kuin Enid olisi halunnut. Aurinko loi pilvikaton alle kohdevaloa, jota kukaan ei olisi kaivannut perhehetkiinsä. Hänellä oli aavistus, ettei perhe jonka hän yritti saada koolle enää ollut se sama perhe jonka hän muisti - ettei tämä joulu olisi ollenkaan samalainen kuin vanhat joulut. Silti hän koetti parhaansa mukaan sopeutua uuteen todellisuuteen. (Muutoksia s. 526)

Lambertien perhe, kotiäiti Enid, rautatieinsinööri-isä Alfred ja jo aikuiset omillaan asuvat lapset investointipankkiiri Gary, älykkö wanna-be- kirjailija Chip ja huippukokki Denise, edustaa amerikkalaista keskiluokkaista perhettä. Vanhemmilla on varaa käydä vielä eläkkeelle jäätyäänkin risteilyillä, asua isoa taloaan, lapset ovat hyvin koulutettuja ja menestyneitä omalla alallaan. Tai ainakin niin he haluavat uskotella. Kuten odottaa sopii, kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää, vaan pinnan alta löytyy sairautta, masentuneisuutta, epätoivoa, pelkoa, identiteettiongelmia ja kaiken lisäksi sukupolvien välinen syvä kuilu. Tästä kaikesta huolimatta kirjassa ei kuitenkaan piehtaroida pelkästään kurjuudessa, vaan kaikki nämä ongelmat asettuvat osaksi sitä jota ihmiselämäksi kutsutaan, joskus jopa tragikoomisella tavalla. Alun lainauksen mukaan kukaan ei kaipaa kohdevaloa perhehetkiinsä, mutta sen Franzen juuri tekee. Hän asettaa yhden perheen katseensa kohdevalon alle ja tarkastelee sitä hyvinkin analyyttisesti. Samalla kun hän rakentaa tarinaa yhdestä perheestä, hän rakentaa tarinaa perheestä yleensä ja lisäksi laajentaa katseensa myös siihen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, joka luo perheinstituutiolle raamit.

Rakenteellisesti kirja jakautuu alalukuihin, jossa yksi perheenjäsenistä on vuorollaan kerronnan keskipisteenä. Näin vähitellen eri perheenjäsenten näkökulmat avaavat lukijalle oven Lambertien perheeseen. Siihen mitä he ovat olleet ja siihen mitä he tällä hetkellä ovat. Kirjan viimeisessä luvussa joulu saa toimia kulissina tilanteelle, jossa solmuja päästään vihdoin aukomaan ja tekemään kenties jonkinlaisia muutoksia kohti toisenlaista elämää.

Franzenin kuvaamat ihmiset ovat monilta ominaisuuksiltaan ja luonteenpiirteiltään epämiellyttäviä ja ärsyttäviä: Enidin halu ylläpitää kulissia ja elää lastensa kautta, Alfredin passiivisuus ja tunteettomuus, Garyn ylimielisyys, Chipin saamattomuus ja Denisen jatkuva halu paeta itseään. Vähä vähältä Franzen tuo kuitenkin henkilöhahmoihinsa myös toisenlaisia piirteitä ja kuva joka lopulta syntyy, näyttää ihmisen kaikessa ristiriitaisuudessaan. Kirjan henkilöistä tulee ihmisiä, joiden elämään, tunteisiin ja käyttäytymiseen on mahdollista samaistua ainakin jollain tasolla. Itse löysin esimerkiksi Garysta piirteitä, jotka pelottavalla tavalla sopivat itseenikin ja tämä aiheutti pientä itsetarkkailua laajemminkin.

Perheen lisäksi Franzen tuo esiin myös amerikkalaista yhteiskuntaa, tai ehkä laajennettuna koko länsimaista kulttuuria, kriittisesti eri teemojen kautta. Hän käsittelee muun muassa elämän yhä suurempaa ja suurempaa medikalisoitumista, elämän läpikotaista kaupallistumista, jossa kaikki mahdollinen ja mahdotonkin on kaupan sekä kulutuksen suhdetta elämänlaatuun. Ajoittain Franzen paneutuu mielestäni vähän liiankin syvälle näiden teemojen esiintuomiseen ja oma lukukokemukseni ainakin kärsi näistä, sillä jokaiseen aiheeseen en jaksanut paneutua sen vaatimalla tarkkuudella. Mietinkin jossain vaiheessa onko miehen mahdotonta kirjoittaa kirjaa pelkästään perheestä, ilman, että siihen sekoitetaan taloudellisia tai lääketieteellisiä faktoja tai ainakin sellaisiksi kuviteltavia. Valkoisen kirahvin hienossa postauksessa Franzenin uusimmasta kirjasta Vapaudesta, totesinkin kommenttilaatikossa, että Muutoksia ei ollut saanut minuatäysin mukaansa, enkä tästä syystä välttämättä Franzeniin uusimpaan tartu ollenkaan. Tämä kommenttini lähti ilmoille silloin, kun lukeminen pahiten takkusi, mutta vähitellen kirja alkoi kuitenkin viedä mukanaan ja erityisesti sen kaksi viimeistä lukua luin kuin siivillä. Tämä siis oli hyvä esimerkki jälleen kerran siitä, että ei aina kannata antaa heti periksi. Ja Vapauden aion myös lukea, mutta en vähään aikaan, sillä nyt riittää tiiliskivet joksikin aikaa. Seuraavassa kirjassa saa olla enintään 200 sivua.

Kirjasta on aiemmin kirjoittanut Karoliina

Siinä näkijä missä tekijä TV-elokuvana

2012-02-15T07:22:00.001+02:00

Syksyllä kun Kjell Westön kirjaan perustuva Missä kuljimme kerran- elokuva oli tullut elokuvateattereihin mietiskelin blogissakin sitä, miten suomalaiset historialliset, kirjoihin perustuvat elokuva- ja tv-sarjat harvemmin onnistuvat. Sittemin katselin kirjasta sovitetun TV-sarjan, joka ei lopultakaan ollut niin huono kuin pelkäsin, vaan ajoittain ihan katseltava.

Nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus puhua Missä kuljimme kerran-filmatisoinnista, vaan Kari Paljakan ohjaamasta elokuvasta, joka perustuu Hannu Salaman teokseen Siinä näkijä missä tekijä. Jos Westö-filmatisointi oli osittain onnistunutta, niin tämä Paljakan elokuva ainakin ensimmäisen osan perusteella on todella hyvä, joten joudun vetämään sanojani takaisin siitä, ettei Suomessa osattaisi tehdä onnistunutta historiallista draamaa. Ajoittain pikkutarkan ja vaikeankin romaanin tuonti elokuvaksi on uskomattoman hyvin onnistunut. Miljöö, lavastus ja henkilöhahmot ovat uskottavia ja näyttelijäsuoritukset kautta linjan loistavia. Tampereen murteen luonteva käyttö luo tarinaan juuri sen oikean ja autenttisen vivahteen, joka siihen kuuluu. Käsikirjoittaja Raija Talvio on onnistunut kirjoittamaan Salaman romaanista koherentin ja elokuvallisen tarinan.

Salaman kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1972 ja se on kertomus jatkosodan aikaisesta kommunistisesta vastarintaliikkeestä Tampereella. Tämän vastarintaliikkeen tarkoituksena oli sabotoida sotaa käyvän Suomen yhteiskunnallisia rakenteita ja kiihottaa lentolehtisin mieliä sotaa vastaan. Toiminnan johtajina oli vanhempia kommunisteja ja Neuvotoliitosta salateitä tulleita desantteja, jotka saivat mukaansa etenkin nuoria ja kiihkeitä kommunisteja. Jälkikäteen katsottuna näiden pienten vastarintaryhmien toiminta näyttää tuhootuomitulta jo alusta alkaen, mutta tekijöiden näkökulmasta se ei sitä kuitenkaan alunpitäen ollut, vaan heitä ajoi into tehdä jotain aatteensa ja arvojensa puolesta.Ylen haastattelussa ohjaaja Kari Paljakka vertaa vastarintaliikkeen toimintaa nykyajan terrorismiin: "Jos ihmiseltä kielletään toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuus, tarve purkautuu väistämättä jotakin kautta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa - jopa terrorismia." Paljakka kuitenkin kieltää rakentavansa sankaritarinaa, eikä se ollut Salamankaan tarkoitus. Lähinnä tarkoitus on tutkia historian kipupisteitä ja yksittäisten ihmisten toimintaa ja käyttäytymistä niissä.

Elokuvasta on siis nyt esitetty ensimmäinen osa, joka on katsottavissa vielä 5 päivän ajan Yle Areenasta. Elokuvan toinen osa nähdään ensi sunnuntaina 19.2 klo 21.05 YLE 1-kanavalla. Suosittelen lämpimästi!

Blogiin Salaman teoksesta on kirjoittanut Paula.

Kuva Yle.

Elvi Sinervon runoista

2012-02-12T16:31:00.000+02:00

Blogini tilastoista huomaan, että tänne poiketaan aika usein hakusanoilla, jotka liittyvät Elvi Sinervoon ja hänen runoihinsa. Joten ajattelin, että miksipä en kirjoittaisi pientä postausta aiheesta, joka ilokseni kuitenkin kiinnostaa ihmisiä.

Elvi Sinervo syntyi 1914 helsinkiläiseen työläisperheeseen sen kuudentena lapsena. Osan lapsuudestaan hän vietti Pohjanmaalla, jonne perhe pakeni sisällissodan jälkeistä tilannetta isän äidin hoiviin. Syy pakenemiseen oli se, että perheen isä Edvard Sinervo oli kuulunut punaisten joukkoihin sodan aikana, ja pelkäsi tämän vuoksi valkoisten kostotoimia.

Kirjallisuus ja lukeminen kuului Elvin ja hänen sisartensa maailmaan jo aivan pienestä. Varhain alkoi myös oma kirjoittaminen, lähes kaikki sisarukset kirjoittivat muun muassa päiväkirjaa. Ensimmäiset runonsa Elvi sai julki työväenliikkeen lehdissä 1920-1930-luvun taitteessa ja ensimmäinen runokirja, jossa oli Elvin runoja oli nuorten runoilijoiden yhteinen antologia nimeltään Vaella nuoruus. Samassa antologiassa debytoi myös Elvin sisar Aira Sinervo.Antologian kaikki runoilijat olivat tietoisia vasemmistolaisia kirjailijoita ja kuuluivat kirjailijaryhmä Kiilaan, joka oli 1936 perustettu työläiskirjailijoiden muodostama yhteenliittymä.

Elvi Sinervon tunnetuin runokokoelma on Pilvet, jonka syntyhistoria on hyvin erityislaatuinen. Kaikki Pilvien runot ovat syntyneet vankilassa, jossa Elvi oli poliittisena vankina jatkosodan aikana. Runojen kirjoittaminen oli vankilasääntöjen mukaan kiellettyä, samoin kuin muukin kaunokirjallinen kirjoittaminen ja myös päiväkirjan pitäminen. Elvi oli kuitenkin kirjailija, jolle kirjoittaminen oli yksi identiteetin ja ylipäätään olemassaolon kulmakivistä ja siksi hänen oli pakko kirjoittaa salaa. Kirjoituspaperina toimi vessapaperi ja kynä oli ommeltu hameen helmaan. Kirjailijana Elvi piti itseään ensisijassa prosaistina, ei runoilijana. Runot sopivat kuitenkin hyvin juuri vankilamaailmaan lyhyytensä ja iskevyytensä vuoksi ja ne olivat myös tapa purkaa henkisiä paineita, joita vankilamaailma synnytti. Ensimmäinen "painos" Pilvistä syntyikin vankilassa. Elvin vessapaperiarkeille kirjoittamat runot koottiin yhteen pieneksi kirjaksi, joka sidottiin ja jolle Elvi itse piirsi kansilehden. Tämän jälkeen kokoelma kiersi salaisesti poliittisten vankien keskuudessa kädestä käteen. Heti sodan loputtua syksyllä 1944 kokoelma ilmestyi Tammen julkaisemana kirjana.

Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
-ikuista on vain kaipaus.
(säkeistö runosta Pilvet)

Aiheeltaan Pilvien runot käsittelevät niitä kokemuksia, joita vankilamaailma Elvissä herätti. Runojen avulla hän käsittelee ikäväänsä lastaan ja aviomiestään kohtaan, vankilaelämän herättämää ahdistusta, ideologista vastakkaisuutta vankilahenkilökunnan ja poliittisten vankien välillä, omaa poliittista uudelleen muotoutumistaan ja aatteellista kasvamistaan sekä poliittisten vankien toveripiirin vaikutusta vankilaelämässä. Tunnemaailmaltaan runot vaihtelevat suuresta epätoivoisesta ahdistuksesta ja ikävästä riemuun olemassaolosta ja yhteenkuuluvaisuuden tunteesta muiden poliittisten vankien kanssa. Alla oleva runo on rakkaudentunnustus aviomiehelle, ainoastaan tietoisuus rakkaudesta auttaa runoilijaa kestämään vaikeimpien aikojen yli.

Syvyydestä

Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroin,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.

Se elämä on itse, luojan lailla
sun rakkautesi kerran minut loi.
Maa olin uinuva ja kyntömiestä vailla,
mi vasta täyttymystään ikävöi.
Sen kautta elin ihmeen syntymän,
sen kautta itse loin mä elämän.

Se kantaa loputtomain vuotten yli,
kun poissa kädestä on käsi, tyhjä syli,
kun hiekkaan valuu aika armoton
ja laps jo vanhempansa unohtanut on.
Sen vuoksi, rakkautesi, tänne jään.
Muu mikään sido ei mua elämään.

Kokoelman viimeinen osa, nimeltään Maailman aamu kurkottaa jo tulevaisuuteen, vankeuden ja sodan jälkeiseen aikaan, joka näyttää olevan uusia mahdollisuuksia täynnä. Seuraavassa katkelma nimirunosta:

Me tulemme, oikeudenmukaiset.
Murtunein siivin
pakenee yö edellämme,
ja tuuli kuljettaa naurumme
maasta maahan.

Sodan jälkeen Elvi keskittyi jälleen proosatuotantoon ja kirjoitti myös näytelmiä. Teemoiltaan lähes kaikki liittyivät tavalla tai toisella äärimmäisen vasemmiston poliittiseen taisteluun 1930-luvulla ja sodan aikana. Runokokoelmia syntyi kaksi, joista vuonna 1956 ilmestynyt Neidonkaivo jäi Elvi Sinervon viimeiseksi omaksi teokseksi. Sen jälkeen hän keskittyi kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Kummastakaan myöhemmästä runokokoelmasta ei tullut samanlaista menestystä kuin Pilvistä. Vuonna 1950 ilmestyi Kellopoiju, joka sisälsi Arvo Turtiaisen ja Elvi Sinervon kokoelmat yhteisniteenä. Elvin kokoelma oli nimeltään Oi lintu mustasiipi. Temaattisesti kokoelma on melko hajanainen, ja siitä on löydettävissä yhä vankila-ajan kaikuja, mutta myös kannanottoja ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin, kuten kokoelman nimiruno, joka on kirjoitettu vuoden 1949 Kemin lakkojen jälkeen, joissa kaksi mielenosoittajaa sai surmansa. Hän myös kirjoittaa kunnianosoituksensa ystävälleen ja runoilijaesikuvalleen Katri Valalle runossa Runoilijan hauta Marjatanmäellä. Seuraavassa runon kaksi viimeistä säkeistöä:

Elä kaikki mitä hän eli. Käy syvälle, pohjaan saakka.
Runon kuoleman saatatko tuntea hirmuisen?
Yli mittojes kasva kuin hän. Ota omaksi tuhanten taakka.
Ota kärsimys, voima ja toivo, suuri yksinkertainen.

Sanat uudet hän täällä tempasi köyhyydesta
ja täällä hän leivästä lauloi, itse leipää vailla
ja hän Ihmisen Pojan Ruoskalla löi. Yhä aikansa
hänen runonsa meille hohtaa tulisen patsaan lailla.

Elvin viimeisin kokoelma Neidonkaivo on itselleni vierain. Kokoelmasta on sanottu, että siitä on jo nähtävissä luovuttamisen teemat, jotka johtivat Elvi Sinervon hiljentymiseen runoilijana. Hiljentymiseen on nähty syyksi myös Neidonkaivon saama nihkeä vastaanotto ja sen joutuminen 1950-luvun modernistien haukkumaksi. Yleissävyltään kokoelmaa voi luonnehtia pessimistiseksi. Sodan jälkeinen optimistinen riemu ja usko uuteen maailmaan on erilaisten poliittisten tapahtumien vuoksi muuntunut epäuskoksi ja idealistisuus saanut antaa tilaa todellisuuden raadollisuuden synnyttämälle pettymykselle.

Elvi Sinervon runoja on jonkin verran myös sävelletty ja kenties tunnetuin on Kaj Chydeniuksen säveltämä Natalia, joka on kokoelmasta Pilvet. Seuraavassa runon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Maa vieras on ja kylmä kevät sen.
Natalia,
sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa.
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten
akaasia.

Taas kerro mulle maasta nuoruutes,
Natalia.
Sua kuuntelen,
ja tunnen veren virran lämpöisen,
kun hehkuun jähmettyneen sydämes
saa Ukraina.

Blondi

2012-02-09T09:31:00.000+02:00

Joyce Carol Oates: Blondi 2002( Blonde suom. Kristiina Drews) Otava. 943 s.

Minulla oli kolme kolme hyvää syytä lukea Blondi. Ensinnäkin kävin jokin aika sitten katsomassa elokuvan My Week with Marilyn, joka antoi minulle pienen aavistuksen siitä, millainen saattoi olla henkilö nimeltään Marilyn Monroe. Toinen syy on se, että tyttäreni on jo useita vuosia fanittanut Marilynia ja itseäni alkoi kiinnostaa, mikä häntä tässä oikeastaan kiehtoo. Kolmantena, mutta ei todellakaan vähäisempänä syynä oli se, että Joyce Carol Oates oli kahdella muulla aikaisemmin lukemallani kirjalla eli Haudankaivajan tyttärellä ja Kosto: Rakkaustarinalla tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Oatesia piti saada lukea lisää.

Vaikka Blondi on kirja, joka ottaa aineksensa Marilyn Monroen elämästä, niin se ei ole elämäkerta vaan romaani naisesta, jonka elämästä on muodostettu myyttiä jo hänen elämänsä aikana ja joka kiihtyi nuorena tapahtuneen kuoleman jälkeen. Joyce Carol Oates sanoutuukin kirjan alkusanoissa irti elämäkerrallisuudesta, hänen mukaansa "Blondi on fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus "elämästä" ja sitä luettaessa on syytä pitää mielessä, että koko tekstin läpäisevänä periaatteena on synekdokeen käyttö". Oates ei siis toisin sanoen yritä mahduttaa kirjaan koko Marilynin elämää, vaan ottaa mukaan vain tiettyjä tapahtumia, jotka saavat edustaa kokonaisuutta. Kun seuraavissa kappaleissa puhun Marilynistä tai Norma Jeanesta, puhun siitä hahmosta, jonka Joyce Carol Oates on luonut, en todellisesta, eläneestä ihmisestä.

Oates kuljettaa Marilynin alias Norma Jeane Bakerin elämää lapsuudesta viimeiseen hengenvetoon. Lapsi kasvaa ensin uskovaisen isoäitinsä ja sitten tasapainottoman äitinsä kanssa aina siihen asti, kun äidin mieli järkkyy lopullisesti ja hänet joudutaan sulkemaan mielisairalaan. Norma Jeanelle tämä tietää joutumista ensin lastenkotiin ja sieltä myöhemmin sijaisperheeseen. Lapsuuden kokemuksista jää ikuinen jano saavuttaa äidin rakkaus ja löytää kadoksissa ollut isä. Näistä haaveistaan ja mielikuvistaan Norma Jeane pitää kiinni loppuun saakka, vaikka kumpikin toive osoittatuu mahdottomaksi. Mahdottoman tilalle hän luo oman maailmansa, johon hän haluaa uskoa ja johon hän haluaa muidenkin uskovan.

Olla mieheisen halun kohteena - se on sama kuin tietää, että minä olen olemassa! Silmien ilme. Kalun koveneminen. Vaikka sinä olet arvoton, sinua halutaan.
Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa. ( B. s. 200)

Tämä ylläoleva lainaus kuvaa sen, mikä on Oatesin Marilynin elämän leimaa antavin piirre varhaisesta ensimmäisestä avioliitosta aina viimeiseen suhteeseen saakka. Tämä koskee hänen elämäänsä sekä yksityiselämässä että maailmankuuluna filmitähtenä. Se, että Marilyn Monroe on luonnonlahjakkuus näyttelijänä, vetovoimainen tähti, joka antaa elokuville hehkua, ei tee olemattomaksi sitä seikkaa, että hän samalla on koko ajan miehisen katseen ja halun määrittämä. Hän itse kokee Marilynin roolina, jota hänen on esitettävä halusipa hän tai ei. Niille ihmisille, joita hän rakastaa, hän kuitenkin haluaisi olla Norma Jeane: ihminen, joka hän oikeasti tuntee olevansa tai ainakin haluaisi olla. Vähitellen menestyksen myötä Marilyn alkaa kuitenkin hallita enemmän ja enemmän ja Norma Jeane saa väistyä yhä syvemmälle sielujen syövereihin, kunnes se tukahdutetaan kokonaan. Viimeisen kerran hän haluaisi olla Norma Jeane presidentille, joka hänet haluaa:

Niin äkkiä me rakastuttiin!
Joskus siinä käy niin. Vaikka sitä ei sanota.
Minä sanoin: Sinä voit sanoa minua Norma Jeaneksi.
Hän sanoi: Mutta minulle sinä olet MARILYN
Minä kysyin: Ai, tunnetko sinä MARILYNIN?
Hän sanoi: Olen tahtonut tutustua jo pitkän aikaa. (B. 883-884)

Se, mikä ennen kaikkea tukahduttaa Norma Jeanen ja nostaa tilalle Marilynin on filmiteollisuus, jonka osaseksi Marilyn sattumien kautta joutuu yhä totaalisemmin ja totaalisemmin. Vaikka elokuvat antavat hänelle paljon, ne ovat olleet hänen pakopaikkansa jo lapsuudesta alkaen, ne myös vievät lopulta kaiken: itsenäisyyden, oikeuden olla se joka on, vapauden tehdä mitä haluaa, mahdollisuuden olla äiti, terveyden ja lopulta koko elämän. Ja nämä kaikki menevät halvalla, Marilyn on allekirjoittamansa sopimuksen perusteella Studion duunari, jolle saakka elokuvien kassavirrat eivät koskaan virtaa. Välissä on liian paljon käsiä.

Oates käyttää kirjassaan mestarillisesti erilaisia näkökulmia ja kerrontatekniikoita. Se, että näkökulma tapahtumiin on harvoin Norma Jeanen/ Marilynin itsensä jo mielestäni kuvaa sitä, miten hän lähes koko elämänsä ajan tulee nähdyksi muiden ihmisten silmien läpi. Se miten hänet milloinkin nähdään, miten häntä kutsutaan ja millainen sävy kerronnassa on, riippuu siitä, kuka katsoo ja kertoo. Täysin pyytettömiä ihmisiä Marilynin ympärillä on vähän, toiset toki ovat inhimillisempiä kuin toiset, kuten esimerkiksi hänen kolmas aviomiehensä Kirjailija ja ystävänsä Carlo (Marlon Brando). Ainoa, joka ehdottomasti ja täydellä sydämellä on Marilynin tukena on hänen meikkaajansa Whitey, mies jota ilman Marilyniä ei enää loppuvaiheessa olisi olemassa. Hän luo sen ulkokuoren, joka teki Marilynistä Marilynin.

Kielellisesti Blondi leikittelee erilaisilla tyylikeinoilla, jotka myös luovat kuvaa milloin kertojasta, milloin kerrottavasta. Oates käyttää erilaisia tekstimuotoja ja -tyyppejä: lainauksia, runoja, päiväkirjamaisia muistiinpanoja, kirjeitä, journalistista kieltä, katkelmallisuutta, vuoropuhelua. Kieli on myös hyvin fyysistä ja ruumiillista läpi kirja. Kaikilla näillä erilaisilla tavoilla Oates luo fragmentaarista kuvaa ihmisen elämästä, sen sattumanvaraisuuksista ja epäloogisuuksista ja näin rikkoo elämäkerrallista kaavaa. Hän tuo näkyväksi sen, miten ihmiselämästä on mahdoton kirjoittaa yhtenäistä narratiivista, juonellista kertomusta ja samalla hän myös rikkoo syntynyttä myyttiä ilmiöstä nimeltä Marilyn.

Vaikka Oatesin kirja on fiktiota, se herättää kuitenkin paljon tunteita, lähinnä raivoa ja vihaa, kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja suoranaista julmuuttakin kohtaan, mutta myös kiukkua siitä, ettei Marilyn pidä paremmin puoliaan. Toisaalta olisiko toisenlainen Marilyn koskaan noussut siksi tähdeksi, joka hän oli. Se herättää myös halun nähdä uudelleen Marilyn Monroen elokuvia ja tutkia sitä, miten hän näyttelee ja millaisin keinoin hän rooliaan luo (Laura, vinkki sinulle!). Mieleen nousi myös kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos Marilyn olisi saanut elää pitempään. Hän oli kuitenkin vanheneva nainen, joka ei enää kauan olisi pystynyt tekemään töitä sillä, joka oli hänen valttikorttinsa, nimittäin ruumillaan. Olisiko se ollut hänelle onneksi vai turmioksi? Sitä emme voi tietää, korkeintaa aavistaa.

Ainoa miinus kirjassa on sen pituus, vähän voimat uupuivat loppupuolella, mutta se annettakoon Oatesille anteeksi, sillä niin loistavasti hän kuitenkin kirjoittaa.

Kirjasta ovat blogeissa kirjoittaneet ainakin: Susa, Norkku, ja Ina. Lisäksi linkitän tähän Hesarin Antti Majanderin arvion, joka mielestäni on erittäin oivaltava, kannattaa lukea

Kirjeet ja historiantutkimus

2012-02-03T08:56:00.000+02:00

Tämä postaus on mainos, jos et tykkää mainoksista, hyppää yli. Tämä on vähän myös oman hännän nostamista, sillä kirja, jota aion mainostaa, sisältää myös oman artikkelini.

Sain eilen vihdoin ja viimein käsiini tekijäkappaleeni kirjasta Kirjeet ja historiantutkimus (toim. Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen ja Kirsi Vainio-korhonen) SKS, 2011. Kirja oli seikkailut Lappeenrannan postissa. Meillä on kuriiripostiosoite Moskovaan Lappeenrannan kautta ja joskus paketit jää jostain syystä Lappeenrannan postiin, josta tulee noutoilmoitus, että pakettinne on noudettavissa. On vaan vähän turhan pitkä noutomatka. Itseasiassa toinen kappaleeni on edelleen jossain teillä tietymättömillä.

Kirjan ilmestymisvuodeksi on laitettu 2011, mutta kirja ilmestyi tämän vuoden alussa ja julkkarit oli tammikuun lopussa, joihin en tietenkää päässyt mukaan. No, tänään voin pitää ihan omat julkkarit ja ottaa lasin shampanskojea kirjan kunniaksi.

Kirja on oikeasti hieno, siksi olen niin tohkeissani asiasta. Ja sisältää painavaa asiaa kirjeistä historiantutkimuksen lähteinä antiikista nykypäivään. Kirjoittajina on 14 historiantutkijaa, jotka ovat perehtyneet eri aikakausien kirjeisiin, kukin omasta näkökulmastaan. Vaikka ei olisikaan kiinnostunut kirjeistä historiantutkimuksellisessa mielessä, niin kirjalla on mielestäni silti paljon annettavaa kulttuurihistoriallisessa mielessä. Miksi kirjeitä on kirjoitettu? Millaisia kirjeitä on kirjoitettu? Ketkä kirjeitä ovat kirjoittaneet? Mikä on ollut kirjeiden funktio?

Kirjallisuudesta ja kirjailijoista kiinnostuneille kirjassa on monta artikkelia. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa kirjailija Helmi Krohnin ja säveltäjä Erkki Melartinin kirjeenvaihdosta, Hanna Elomaa perehtyy ruotsinkielisten modernistikirjailijoiden kirjeenvaihtoon 1920-luvulta 1940-luvulle. Oma artikkelini käsittelee Elvi Sinervon kirjeitä vankilasta sisarilleen. Hanne Koivisto kirjoittaa vasemmistoälymystön, johon kuului muun muassa runoilija Arvo Turtiainen ja kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudenprofessori Raoul Palmgren, ystävyyskirjeenvaihdosta ja Ritva Hapuli esittelee havaintojaan Kyllikki Villan lukijakirjeistä. Lisäksi tarjolla on tietoa muun muassa 1500-1600-luvun aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihdosta, kuin myös 1800-luvun "tavallisen kansan" kirjoittamista kirjeistä. Mukana on myös tietolaatikoita, jotka tarjoavat erilaisista näkökulmista tietoa kirjeenkirjoittamisen historiasta. Kirja sisältää myös paljon kuvia käytetyistä kirjeistä ja niitä kirjoittaneista ihmisistä.

Tämä kirjan tekemisessä on ollut ilo olla mukana. Kuten kirjeen toimittajat johdannossa kirjoittavat "Kirjaa on tehty inspiroivassa kollektiivisessa hengessä kahden vuoden ajan. Kirjoittajat ovat kokoontuneet useita kertoja tekstien äärelle, ja keskustelut kirjeistä ovat olleet moninaisia". Tällaisessa hengessä syntyy hyviä kirjoja!

Bolsoin perhonen

2012-01-29T18:58:00.000+02:00

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen ( Russian Winter, käänt. Irmeli Ruuska) WSOY 2011

Kun kysyin, vieläkö hän luki runoja, hän vastasi kieltävästi, runous oli menettänyt makunsa. Kysyin, miten se on mahdollista, ja hän sanoi yhtyvänsä Platonin näkemykseen, tai ainakin siihen Platonin näkemykseen, joka hänelle oli esitetty: että runous on jotenkin epärehellistä. Platon oli oikeassa halutessaan karkottaa runoilijat. [...] Nina sanoi tarkoittavansa sitä, että ainoa todellisuus on elämä, tosielämä, ja että kaikki kaunistellut versiot ovat valhetta, eikä hänen kärsivällisyytensä enää riitä sellaiseen. Rohkenin arvella, että hänen miehensä olisi eri mieltä. Nina sanoi, ettei asia ollut niin; hän oli kuullut Platonin näkemyksestä juuri mieheltään ja uskoi tämän kyllä tietävän, etteivät hänen runonsa olleet totta. Sitä todellisuutta, johon hänen miehensä halusi uskoa, ei ollut olemassa, hän sanoi, ja niinpä hän joutui luomaan sen paperille. (BP, s. 115-116)

Todellisuus, josta Nina Revskaja, Bolsoiteatterin entinen, sittemmin länteen loikannut, tähtiballerina edellämainitussa katkelmassa puhuu, on toisen maailmansodan jälkeinen Neuvostotodellisuus Stalin- kultteineen ja toisnajattelijoiden vainoineen.Kiivetessään kohti asemaansa maailmankulun baletin tähtiballerinana Nina Revskaja uskoo elämänsä olevan parhaalla mahdollisella tolalla: hän on saavuttamassa unelmaansa, johon hän on lapsesta asti pyrkinyt. Hänellä on rinnallaan, rakastettuna ja aviomiehenä, valtakunnallisesti tunnettu ja tunnustettu runoilija Viktor Jelsin. Lisäksi on ystäviä, läheisimpänä Vera lapsuudentoveri ja kollega Bolsoista. Vähitellen ympärillä oleva todellisuus alkaa kuitenkin yhä tiukemmin tarttua myös Ninan elämään ja pikkuhiljaa hän havahtuu siihen, mitä maassa todella tapahtuu.

Kirjan toinen todellisuus tapahtuu toisena aikana ja toisessa maassa. Loikkauksensa jälkeen Nina on erilaisten vaiheiden kautta päätynyt Bostoniin. Vanhuuden ja sen aiheuttamien vaivojen kiristäessä otettaan Ninasta hän vähitellen joutuu yhä tiukemmin vastakkain menneisyytensä kanssa. Tähän vaikuttaa myös hänen päätöksensä myydä mittaamattoman arvokas jalokivikokoelmansa tukeakseen näin Bostonin baletin toimintaa. Myymällä korukokoelmansa Nina haluaa samalla päästä irti häntä piinavista muistoista. Asiat kulkevat kuitenkin toiseen suuntaan kuin Nina on ajatellut ja tässä suurina vaikuttajina ovat huutokauppakamarin työntekijä Drew Brooks ja Viktor Jelsinin runojen tutkija ja kääntäjä Grigori Solodin.

Kirjan rakenteessa vuorottelevat nykyhetki ja Ninan muistojen kautta aukeneva menneisyys aina siihen saakka, kun hän päättää loikata länteen. Mielenkiintoisesti Kalotay kertoo menneestä preesesissä ja nykyhetken tapahtumat puolestaan kerrotaan imperfektissä. Ajattelen asian niin, että kirjailija haluaa näin korostaa sitä, että vanhenevan Ninan elämässä menneisyys ja sen muistot ovat elämä, jota hän sillä hetkellä voimakkaimmin elää. Kirjan lopussa olevissa huomautuksissa kirjailija tuo esiin, että kirja on täysin mielikuvituksen tuotetta, mutta että hän on sen tukena käyttänyt paljon erilaista lähdemateriaalia muun muassa muistelmia ja erilaisia historiantutkimuksellisia lähteitä, luodakseen mahdollisimman autenttisen tuntuisen tunnelman ja miljöön. Samoin Moskovan ja Bolsoin kuvauksessa hän on pääasiassa turvautunut erilaisiin toisen käden tietoihin. Tämä mielestäni ikävä kyllä näkyy Kalotayn kuvauksessa. Hänen Moskovansa on hajuton ja mauton ja pyrkii tuomaan paikallisuutta vain muutamilla kadunnimillä ja Moskovan tunnetuimmilla nähtävyyksillä. Samoin se, millaista kovaa työtä ja kurinalaisuutta tähtiballerinaksi kasvaminen on vaatinut jää Kalotayn kertomuksessa kuvaamatta. Ninan kasvu asemaansa yhtenä Bolsoin ensitanssijana vaikuttaa varsin helpolta ja siten melko epäuskottavalta.

Vaikka Kalotayn luoma sodan jälkeinen Neuvostotodellisuus on ajoittain melko yksinkertaistettua ja pääosassa ovatkin ihmissuhteet, niin kirjailijalle on kuitenkin nostettava hattua aiheen valinnasta. Ei välttämättä mitään jokapäiväistä kauraa amerikkalaisessa viihdekirjallisuudessa, johon kategoriaan minä tämän kirjan asettaisin. Myös se, ettei hän näe tapahtumia pelkästään mustavalkoisina ja pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja heidän valintojaan, on kunnioitettavaa. Kirja oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää lukemista, kun ensin sammutti oman historiantutkija-asenteensa. Kaikkea en kuitenkaan pystynyt nikottelematta nielemään, en vain kerta kaikkiaan kestä puhetta "mantelinmuotoisista silmistä ja värisevistä sieraimista" tai muusta vastaavasta. Niiden mukana tulee auttamatta herttasarja-fiilis. Miinusta tulee myös melko ennalta-arvattavista ihmissuhdekoukeroista.

Kirjan kansi on minusta todella kaunis ja herkkä ja tukee kirjan suomenkielistä nimeä. Toisaalta ihmettelen taas kerran, miksi kaunis alkuperäinen nimi Russian Winter ei kelvannut suomeksi käännettynä.

Kun nyt kerran on Bolsoista on ollut puhe, niin muutamia kuvia autenttisesta ympäristöstä. Teatteri aukesi viime vuoden lopulla monen vuoden remontin jälkeen. Ei kuitenkaan taida olla toivoa, että sinne pääsisi sisälle asti katsomaan mitään, sillä lippujen hinnat ovat taivaissa.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Susa, Maria, Mari A, Katja, Leena ja Anna Elina

Itseäni jäivät kiinnostamaan monet Kalotayn mainitsemista lähdeteoksista, joista olin lukenut vain yhden aiemmin, nimittäin Nadezda Mandelstamin teoksen Ihmisen toivo, jossa hän kertoo aviomiehensä, runoilija Osip Mandelstamin kohtaloista Stalinin vainoissa. Suosittelenkin teosta lämpimästi kaikille asiasta kiinnostuneille. Muita kiinostavia olivat ainakin:

Maija Plisetskaja: Minä, Maija Plisetskaja
Galina Visnevskaja: Galina. Venäläinen tarina
Emma Gerstein: Moscow Memoirs

Kalotayn listan ulkpuolelta voisin suositella ainakin Jelena Kuzminan Anna Ahmatova elämäkertaa Anna Ahmatova. Koditon. Myös Bengt Jangfeldtin teos Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä on äärimmäisen mielenkiintoinen.

Kirjoitettu nuoruus

2012-01-27T09:54:00.000+02:00

Kirjoitettu nuoruus. Aikalaistulkintoja 1900-luvun alkupuolen nuoruudesta. Toim. Ilona Kemppainen, Kirsti Salmi-Niklander ja Saara Tuomaala. Nuorisotutkimusverkosto 2011. 195 s.

Viime vuoden loppupuolella ilmestyi artikkelikokoelma, joka sisältää pääasiassa historiantutkijoiden, mutta myös yhden kirjallisuudentutkijan ja yhden folkloristiikan tutkijan tekstejä nuoruudesta ja kirjoittamisesta 1900-luvun alkupuolella. Näkökulmasta riippuen tutkijat keskittyvät joko nuorten itse tuottamiin teksteihin, kuten esimerkiksi käsinkirjoitettuihin lehtiin tai nuorista kirjoitettuihin teksteihin.

Tiedän, että kirjabloggaajien joukossa on paljon kirjoittajia, jotka ovat kiinnostuneet tyttökirjallisuudesta tai laajemminkin nuorisokirjallisuudesta. Kirjoitettu nuoruus-teoksessa Hellevi Hakala kirjoittaa 1920-1930-luvun "neitoromaanien" ideologisesta ja kasvatuksellisesta aspektista hyvin mielenkiintoisesti. Tuomas Tepora taas tarkastelee toisen maailmansodan aikaista nuortenkirjallisuutta sota-ajan luomasta näkökulmasta.

Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi kaikille nuorten lukemisesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille. Täältä voi käydä lukemassa tarkemman arvioni kirjasta.

Jos minä saisin valita...

2012-01-25T13:05:00.001+02:00

Leena Lumi muisti minua haasteella, jossa ideana on kertoa, miten asiat olisivat, jos itse saisi valita ilman mitään rajoituksia. Osa valinnoistani on konkreettisempia, osa taas korkealentoisia ja ehkä idealistisiakin. Mutta, kun nyt kerran saa valita.

Jos minä saisin valita: Jokainen saisi aina olla oma itsensä.

Jos minä sasin valita: Ihmiset kunnioittaisivat toisiaan erilaisuuksista huolimatta.

Jos minä sasin valita: Lapset saisivat olla kauemmin lapsia.

Jos minä saisin valita: Vuorokaudessa olisi enemmän tunteja.

Jos minä saisin valita: Saisin tehdä päivisin töitä ja öisin nukkua ilman häiritsevää melua muualta talosta.

Jos minä saisin valita: Lentokoneet eivät tippuisi

Jos minä saisin valita: Löytäisin vanhan puutalon ilman hiiriä tai vaihtoehtoisesti ihanan vanhan kerrostaloasunnon keskikaupungilta sopuhinnalla. (En näköjään edes hypoteettisesti osaa päättää, miten ja missä haluaisin asua.)

Jos minä saisin valita: Osaisin laulaa kuin enkeli.

Jos minä saisin valita: Perheeni pystyisi aina pitämään yhtä, myös mahdollisten vaikeuksien tullessa.

Jos minä saisin valita: Coldplay tulisi Suomeen ja pääsisin keikalle

Jos minä saisin valita: Lapseni löytäisivät paikkansa maailmassa.

Heitän haasteen eteenpäin Marialle Sinisen linnan kirjastoon ja raitapaitaisella Pirkolle. Mitä te valitsisitte?

Isänmaan tähden

2012-01-23T10:17:00.000+02:00

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos, 2011.

Antti oikaisi Rajaperän viereen nurmelle. Taivas oli sinisempi kuin Mullojoella ikinä. Hän sytytti tupakan ja kaivoi muistikirjan esille. Lineinaja, hän aloitti ja siihen hän myös lopetti. Hän ei kirjoittanut ensimmäisestä taistelusta, Luttisen rohkeudesta tai omasta pelosta. Hän ei kirjoittanut pikkupojista, jotka Vursti oli ampunut. Hän ei pohtinut teon oikeutusta. Hän ei kirjoittanut sodasta ja rajoista, joita ei ollut ja jotka kuitenkin olivat. Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä. (IT, s. 72)

Jatkosodan alla nuori lakitieteen opiskelija Antti Vallas ilmoittautuu vapaaehtoisena perustettavaan suomalaiseen SS-ryhmään ja hänet lähetetään muiden valittujen kanssa koulutusleirille Saksaan ja sieltä itärintamalle ryssiä tappamaan. Miksi Antti lähtee ei selviä, mitään selkeää motiivia teolle ei mielestäni kirjassa anneta. Kun Antti lähtee, hänen serkkunsa ja lapsuudenystävänsä Kaarlo jää Suomeen ja joutuu sitten myöhemmin muiden miesten mukana jatkosotaan. Molemmat miehet kantavat kokemustaan mukanaan koko elämänsä ajan. Kaarlo saa tehdä sen pystypäin, hän on teoistaan ylpeä veteraani, hän on mielestään oikeasti ollut isänmaan asialla. Sen sijaan Antti ei voi ylpeillä omilla teoillaan. Ensinnäkin sodan jälkeisessä Suomessa SS-ryhmään kuuluminen ei ollut meriitti ainakaan julkisella yhteiskunnallisella tasolla. Toiseksi Anttia piinaavat myös omat sodan aikaiset teot, teot josta hänen rintamatoverinsa ja tuleva lankonsa Erkki ei koskaan toivu. Samalla kun Erkki piinaa itseään, hän ei myöskään anna Antin unohtaa.

Linturin teos Isänmaan tähden tapahtuu kahdella aikatasolla. Nykyhetkessä ja menneisyydessä. Menneen ajan tapahtumat merkitään kirjassa aina päivämäärällä ja paikalla, ikään kuin päiväkirjan tai muistikirjan merkinnöissä. Antti kantaakin omaa muistikirjaansa mukanaan koko sodan ajan, rintataskussaan sydämen puolella, kunnes kirja lopulta on niin täynnä, ettei se enää mahdu pieniin tiloihin, kuten Antti mielessään ajattelee. Hänen mukaansa sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation. Sanat olivat menettäneet merkityksensä, jäljellä olivat jääneet vain sodan järjettömät tapahtumat.

Nykyhetkessä Antti on jo lähes 80-vuotias dementoitunut vanhus. Hän saa päähänsä, että kotitalon katto on korjattava. Katolle kiivetessään hän kuitenkin putoaa ja sukeltaa samalla niin syvälle muitoihinsa, ettei enää erota mykyhetkeä menneestä. Muistojen ihmiset, toverit rintamalta, Erkit Luttinen ja Laitinen (Antin kaikki kolme läheisintä toveria rintamalla olivat Erkkejä, miksi? Tätä on joku muukin muistaakseni ihmetellyt) alkavat elää hänen läheisissään, vaimossa ja tyttäressä ja samalla mieleen virtaavat ne tapahtumat, joita Antti on koko elämänsä ajan pakoillut. Tämä kirjailijan ratkaisu tuntuu mielestäni hieman keinotekoiselta. Ymmärrän sen, mutta ajoittain tuntuu siltä, että muistisairaan Antin ajattelu on liian loogista ollakseen täysin uskottavaa.

Miesten rinnalla kirjan naiset, Antin vaimo Leila ja Kaarlon jo edesmennyt, aviomiehen muistoihin jatkuvasti palaava Sinikka, edustavat tietynlaista "jalat maassa"-tyyppiä. Juuri sellaista, kuin rintamalta kotiin palaavien miesten vaimojen oletettiinkin edustavan. Heidän tehtävänsä oli vetää miehet takaisin arkitodellisuuteen, pois ahdistavista muistoista.

Leila tarttui Antin käteen. Antti katsoi toisaalle, neilikat loistivat punaisina pöydällä. Leila sanoi, että asioiden piti muuttua. Eloonjääneiden velvollisuus oli elää se elämä, joka oli jäänyt kesken niin monelta. Eloon jääminen ei ollut oikeus, se oli velvollisuus. Leila ei vaatinut hyvinvointia, hän vaati onnea. Hän oli sen ansainnut, hän oli selvinnyt hengissä sodasta ja synnytyksestä. (IT, s. 207)

Linturin kieltä on monissa arvosteluissa kehuttu, sen tiiviyttä ja vähäeleisyyttä, joka kuitenkin luo syvempiä merkityksiä. En voi kiistää näitä arvioita, suhteellisesta pienuudestaan huolimatta kirja sisälsi paljon ajattelemisen arvoista, mutta en voi kieltää sitäkään, että aika ajoin ärsyynnyin tietynlaisesta kikkailusta. Mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta en täysin kirjalle syttynyt, jotain jäi puuttumaan.

Kirjasta ovat kirjoittanee ainakin Mari A., Katja, Jori, Morre ja Jum-Jum

Naisten mies ja aatteiden

2012-01-20T12:03:00.000+02:00

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.
WSOY 2011 (442 s.)

Tämä kirja oli joululahjatoivelistallani yhdessä melko monen muun kirjan kanssa. Pukki ei tätä kuitenkaan tuonut, vaikka muuten sangen antelias olikin. No hyvä, ettei tuonut, sillä kirja löytyi joulun jälkeen kirppikseltä 5 eurolla. Säästyi aika monta euroa ja niillähän voi ostaa vaikka lisää kirjoja.

Minulla on nyt menossa näköjään jokin mammuttielämäkertabuumi, ensin Rajalan Meriluoto, sitten Häikiön Koskenniemi ja nyt tämä. Romaanien lukeminen on suoraan sanoen viime aikoina jäänyt vähän tietokirjallisuuden jalkoihin. No nyt on Linturi kesken, vielä muutama sivu lukematta. Sen jälkeen keskityn joululahjaksi saamiini romaaneihin, joista mainittakoon muun muassa Bolshoin perhonen.

Jätän tällä kertaa Rajalan ruotimatta, teinhän sen jo Meriluoto-arviossa. Sen verran kuitenkin sanon, että täytyy ihailla Rajalan sujuvaa tapaa kertoa elämäkertaa. Sujuvaa kynää tosin edellytetäänkin tämän tyyppiseltä populaarilta elämäkerralta, jossa elämästä tehdään tarina, kertomus, ilman viittauksia lähteisiin. Ahon elämän suhteen Rajalalla ei ollut samalaisia omia intressejä kuin Meriluoto-teosta kirjoittaessa, olihan hän ollut osa Meriluodon elämää, jopa melko intiimillä tavalla. Ulkopuolisuus näkyy siinä ,ettei Rajalan tällä kertaa tarvinnut kirjoittaa itseään teokseen. Se, mikä erityisesti tässä kirjassa pisti silmään, oli Rajalan tapa aina ajoittain käyttää samantyyppistä kieltä kuin kohde. Ehkä se tuli tässä kirjassa selkeämmin esiin Ahon vähän vanhahtavamman kielen vuoksi, sillä en ole aiemmin asiaan kiinnittänyt huomiota. No loppujen lopuksi, tulihan sitä Rajalaakin tässä luonnehdituksi.

Juhani Aho (alkuperäiseltä nimeltään Johan Brofeldt, 1861-1921) on kirjailijana itselleni melko etäinen. Läheisimpiä hänen teoksistaan ovat olleet Papin tytär ja Papin rouva. Sen sijaan Juha ei napannut yhtään ja Panua en ole edes yrittänyt. Tämän kirjan luettuani alkoivat kiinnostamaan erityisesti Helsinkiin ja Yksin teokset sekä Hajamietteitä kapinaviikoilta. Rajalan elämäkerrassa kaikki Ahon teokset käydään läpi sisältöä referoiden ja aikalaisarvosteluja, sekä Suomesta että Ruotsista, lainaten. Olen samaa mieltä Marian kanssa niiden ajoittaisesta puuduttavuudesta. Toisaalta ne läpilukemalla sai pikasivistyksen Ahon kirjallisesta tuotannosta. Itselleni oli esimerkiksi uutta, että Aho toimi myös elämäkerturina ja kirjoitti elämäkerrat apestaan A.F. Soldanista ja teollisuusmies A.Ahlströmistä. Yksi asia joka minua Rajalan kirjassa puudutti vielä enemmän kuin Ahon kirjallisen tuotannon referoiminen, oli Ahon kalastusharrastuksen peusteellinen läpikäyminen. Ymmärrän, että se oli tärkeä osa Ahon elämää, halusihan hän onkivapansa ja perhonsa mukaan jopa arkkuunsa, mutta itseäni ei aihe kiinnostanut, enkä tällöin voinut olla miettimättä, olisiko sen voinut sanoa vähemminkin sanoin.

Se mikä minua puolestaan kiinnosti oli Ahon kiistaton asema suomalaisessa kulttuurielämässä, siinä sosiaalisessa verkostossa jonka muodostivat suomalaisen taide- ja kulttuurimaailman kirkkaimat 1800-1900-luvun vaihteen tähdet, Järnefeltit, Canth, Sibelius, Halonen. Kaikkineen tämä aikakausi on hyvin kiinnostava, mutta siitä on myös paljon kirjoitettu erilaisia historiallisia esityksiä, tutkimuksia, elämäkertoja sekä julkaistu kirjekokoelmia ja päiväkirjoja, joten siinä mielessä Rajalan teos ei tuonut esiin mitään uutta. Uutta oli ainoastaan se, että kaikki nähtiin suhteessa Ahoon ja hänen kauttaan.

Elämäkerran nimen mukaan Ahoa määrittivät erityisesti hänen suhteensa naisiin ja aatteisiin. Luulen, että pohtiessaan Ahoa "naisten miehenä" Rajala on elementissään, ajoittain voi puhua jopa pienoisista ylitulkinnoista (tällainen ajatus nousee mieleen, varsinkin kun ei ole lähdeviitteitä tukemassa tulkintaa), esimerkiksi hänen pohtiessaan Ahon ja Elisabet Järnefeltin mahdollista eroottista suhdetta. Ei kuitenkaan voi kiistää, että tietyillä naisilla, juuri Elisabet Järnefeltillä ja Minna Canthilla on ollut vahva vaikutus siihen, että Ahosta ylipäätään tuli kirjailija, samoin em. naisten vaikutus on varmasti nähtävissä myös hänen kirjailijalaadussaan, ainakin sen alkupään tuotannossa, josta on löydettävissä vahvaa naisen sisäisen maailman tulkintaa. Tasapainoilu vahvojen naisten välissä jatkui myös hänen kuuluisassa kolmiodraamassaan Soldanin sisarten, Vennyn ja Tillyn, kanssa. Molemmat olivat itsenäisiä naisia, jotka pystyivät nousemaan aikakautensa sovinnaisuusnormien yläpuolelle ja elämään omaa elämäänsä.

Ahon ja Venny Soldanin avioliitto kesti kolmiodraaman, mutta se, mikä sai puolisot erilleen oli suhtautuminen sisällissotaan. Ahon aatteellinen tausta oli 1800-luvun lopun fennomaniassa, jossa hän varsinkin nuoruudessaan oli melko jyrkkäkin. Ajan kuluessa ajatukset tasaantuivat ja hän lähentyi muun muassa herätysliikettä ja löysi luonnonrakkauden. Kaiken kaikkiaan voi ilmeisesti sanoa, että vanhetessaan Aho oli melko suvaitsevainen, ja tämä tuli näkyviin esimerkiksi hänen suhtautumisessaan naisiin. Hän ymmärsi naisten emansipaatiota ja antoi esimerkiksi vaimolleen vapaat kädet harjoittaa taiteilijan ammattiaan. Tosin sillä edellytyksellä, että tämä huolehti myös kotitalouden hoitoon liittyvistä asioista.

Se, missä näkyi Ahon vanhollisuus oli hänen suhtautumisensa työväestöön ja varsinkin sen vaatimuksiin tasa-arvoisemmasta asemasta. Fennomaanin ihanteellinen näkemys kansasta oli saanut vakavan kolauksen, josta se ei enää toipunut, suuralakon aikoihin 1905. Viimeinen niitti tälle oli vuoden 1917 yleislakko väkivaltaisuuksineen. Näiden tapahtumien jälkeen sisällissota oli vain ajan kysymys. Kun sota sitten alkoi, Aho joutui vastakkain paitsi kansansa niin myös perheensä kanssa. Hänen nuorempi poikansa Heikki liittyi punaisten riveihin ja myös Venny mitä ilmeisemmin tunsi sympatioita punaisia kohtaan. Aho vietti sota-ajan punaisten käsissä olevassa Helsingissä, jossa hän kirjoitti päiväkirjaa (muutakaan kirjoittamisen paikka hänellä ei ollut, porvarillinen sanomalehdistö oli lopetettu) ja kirjasi ylös sodan tapahtumia lähes päivittäin. Kommentoinnit perheestään hän kuitenkin jätti pois. Rajala arvelee asian olleen niin kipeä Aholle, ettei hän pystynyt siitä edes puhumaan tai kirjoittamaan. Olen lukenut Riitta Konttisen kirjan Boheemielämä - Venny Soldan-Brofeltin taitelijantie (Otava 1996), mutta en muista kuinka paljon siinä kerrottiin näistä sisällisodan tapahtumista. Pitää kaivaa kirja jossain vaiheessa uudelleen esiin, sillä nämä asiat kiinnostavat itseäni kovasti. Kiinnostava varmasti on myös Ahon teos Hajamietteitä kapinaviikoilta, joka perustuu hänen päiväkirjamuistiinpanoihinsa punaisten hallussa olevasta Helsingistä. Ja jos Aho oli 1900-luvun alkuvuosina pettynyt kansaan, pettyi hän myös sodan jälkeen alkavaan valkoisten hirmuhallintoon, jossa kostomentaliteetti ja syyllisten etsintä saivat ajoittain kohtuuttomia piirteitä.

Ahon viimeiseksi teokseksi jäi hänen kuolinvuonnaan 1921 ilmestynyt Lohilastuja ja kalakaskuja, jossa yhdistyi hänelle ominainen lastumuoto ja kalastus, josta hän elämänsä viimeiset vuodet sai suurimman tyydytyksen elämälleen. Maine kuitenkin jäi ja varsin nopeasti kirjailija Juhani Aho kanonisoitiin yhdeksi pääksi kansakunnan kaapin päälle, joka on innoittanut useita elämäkertureita ja tutkijoita vuosien kuluessa ja jota muistetaan aina tasaisin väliajoin. Rajalan teos on yksi lenkki Ahosta kertovien kirjojen joukossa ja koska en ole muita lukenut en voi tehdä vertailuja. Jos on kiinnostunut Ahosta, niin sujuvuudessaan Rajalan elämäkerrasta on helppo aloittaa. Syventävää materiaalia varmasti löytyy rinnalle, jos sellaista kaipaa, muun muassa Rajalan kirjan sisältämästä lähdeluettelosta.

Minun ja Marian lisäksi kirjan on lukenut ainakin Karoliina

Äiti ja aate

2012-01-16T09:42:00.000+02:00

Rauni Paalanen: Äiti ja aate
ntamo 2011

Rauni Paalasen essee-kokoelma Äiti ja aate koostuu 8 esseestä, joissa hän tutkiskelee kirjallisuuden naiskuvia ja myös kirjoittavia naisia erilaisten ideologisten virtausten puristuksessa. Erityisesti hän keskittyy naisiin, jotka tavalla tai toisella ovat olleet mukana kommunistisessa liikkeessä, joko sen toimijoina tai uhreina. Ainoastaan esseet Levottomia naisia Dostojevskin romaaneissa ja Pieni Gerda, ryövärintyttö ja "neitsytkäinen" Hans Christian ovat edellä mainitun teeman ulkopuolelta.

Esseessä Levottomia naisia Dostojevskin romaaneissa Paalanen käy läpi Dostojevskin romaaneja ruotien niiden naiskuvia. Dostojevskin romaanien maailma on leimallisesti miesten maailma, jossa naiset kuvataan aina suhteessa mieheen: äiteinä, sisarina, vaimoina, rakastajattarina. Tällaisena niiden maailmankuva heijastelee tyypillistä 1800-luvun venäläistä ja myös eurooppalaista tilannetta, jossa nainen oli useimmiten jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa mieheen. Dostojevskin romaaneissa yläluokan kunnialliset naiset riutuvat "kultaisissa häkeissään" ja kaipaavat vapautta, kun taas alaluokan naiset ovat usein yhteiskunnan silmissä kunniattomia, mutta kantavat kuitenkin itsessään jotain pyhää, kirkkaimpana esimerkkinään Rikoksen ja Rangaistuksen Sonja, joka elättää itsensä prostituutiolla, mutta nousee kuitenkin kaikkien muiden yläpuolella ihmisyydessään ja hyvyydessään. Paalasen mukaan Dostojevskin naiskuvauksissa on nähtävissä 1800-luvun loppupuolen käsitykset hysteriasta naisten sairautena, joita erityisesti ranskalainen Jean Martin Charcot tutki Pariisin Salpetrieren sairaalassa. "Hysteriatieteestä" olivat kiinnostuneita myös monet taitelijat ja sen vaikutuksia ilmentävät myös Dostojevskin naiset suurine tunteineen, hourailuineen, käsien vääntelyineen ja kuumenomaisina, ekstaattisina tiloineen. Paalasen mukaan Dostojevski ei romaaneissaan kuitenkaan näe hysteriaa suurena ongelmana, vaan se liitetään ikään kuin venäläiseen arkeen kuuluvaksi piirteeksi, josta on mahdollista selvitä vesilasillisella. Dostojevskin uskonnolliseen maailmankuvaan sopi se, että hysterian valtaan joutuneet nähtiin autuaina ja "pyhinä hulluina", hyvän kantajina.

Ystäväni lukukokemus - Wolfin romaani lohtuna yksityisessä kriisissä - yllätti minut. Minä olin samastunut enkelten kaupungin kirjailijaan oman poliittisen menneisyyteni, "taistolaiskrapulanni" kautta. Suomalisessa kommunistisessa liikkeessä olen kokenut hämmästyttävän samatapaisia asioita kuin Christa Wolf. Ehkä sitä ei tarvitse hämmästellä - olimmehan samaa "internationaalia". Minäkin kuuntelin kiltisti veteraanien, uusien isieni, opetuksia ja sain sitten nähdä auktoriteettien pimeän puolen: dogmaattisuutta, suvaitsemattomuutta, ylimielisyyttä ja kovuutta. (ÄJA, s.226)

Kirjan kuudessa viimeisesä esseessä Paalanen käsittelee naiskirjailijoita ja naistoimijoita, joiden elämää kommunimi aatteena on tavalla tai toisella määrittänyt. Tarkastelun kohteena ovat kirjailjat Elvi Sinervo, Christa Wolf, Elfriede Jelinek ja Herta Muller sekä Punaisen armeijakunnan RAF:n terroristijäsen Ulrike Meinhof. Samalla kun hän tuo esiin näiden naisten kokemuksia aatteen puristuksessa, tavalla tai toisella, hän käsittelee omaa taistolaisaikojen synnyttämää krapulaansa heijasten sitä käsittelemiensä naisten kokemuksiin. Itselleni ainoa, jonka teoksia olin lukenut oli Elvi Sinervo. Niminä sekä itävaltalainen Jelinek että romanialainen Muller, molemmat Nobel-kirjailijoita ovat tuttuja, mutta heidän teoksiinsa en ole tutustunut. Christa Wolf puolestaan eli Saksan jaon aikana Itä-Saksassa. Kommunististinen ideologia on määrittänyt heitä eri tavoilla aikojen saatossa. Jelinek liittyi Itävallan kommunistipuolueeseen 1970-luvun kuohuvina alkuvuosina, Christa Wolf omaksui kommunismin sodan jälkeen, mutta jo 1960-luvulle tultaessa hän oli pettynyt aatteeseen, ennen kaikkea sen stalinistiseen luonteeseen. Hän ei kuitenkaan missään vaiheessa loikannut länteen, mutta joutui kotimaassaan elämään valvontakoneiston silmälläpidon alaisena ja 1980-luvun lopulla hän tempaantui täysin rinnoin mukaan demokraattiseen vapautusliikkeeseen, joka sittemmin johti Saksojen yhdistymiseen. Muller puolestaan rimpuili lapsuutensa ja nuoruutensa kommunistisen hallinnon ikeessä, kunnes emigroitui Länsi-Saksaan l987. Kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat palanneet tuotannossaan kerta toisensa jälkeen oman elämänsä kipupisteisiin, mutta myös niiden yhteiskuntien kipupisteisiin, joissa he olivat kasvaneet ja joissa he elämäänsä elivät. He pyrkivät teoksissaan avaamaan sekä omaa että koko yhteiskunnan historiaa ja nykyhetkeä suhteuttamalla niitä toisiinsa. Kaikilla kolmella kirjailijalla on oma persoonallinen äänensä, johon liittyy kielellisiä ja muodollisia kokeiluja, ja tämä onkin varmasti tärkein peruste Jelinekin ja Mullerin Nobel-palkintoihin.

Ulrike Meinhof liittyy kirjan esseisiin Jelinekin kautta, joka kirjoitti tästä näytelmän Ulrike Marie Stuart. Näytelmässä Jelinek rinnastaa Meinhofin ja Gudrun Ensslinin valtakamppailun RAF:n sisällä Maria Stuartin ja Elisabeth 1:n valtakamppailuun 1500-luvun Englannissa. Paalanen käy esseessä läpi Jelinekin ja Meinhofin elämänvaiheita ja katsoo niiden monella tavalla sivuavan toisiaan. Hän tuo esiin myös Meinhofin tyttären Bettina Röhlin näkemyksiä äitinsä toiminnasta. Aatteen viemä äiti joutui luopumaan lapsistaan vastoin tahtoaan, mutta tytär ei ole vielä aikuisenakaan voinut päästää irti äidistään, vaan on jatkuvasti pyrkinyt etsimään tämän motiiveja ja syitä siihen, miksi äiti toimi niin kuin toimi.

Kirjan nimiesseessä Äiti ja aate Paalanen käsittelee Elvi Sinervon taistelua äitiyden, luonnon, ja aatteen, järjen, kamppailua Sinervon novellin Vuorelle nousu näkökulmasta. Novellin maailma, josta löytyy paljon omaelämäkerrallista ainesta, liittyy sodan jälkeiseen aikaan, jolloin vankilasta ja maanalaisuudesta vapautuneet kommunistit alkoivat innolla rakentaa uutta maailmaa. Kommunistisen aatteen mukaisesti tämä tarkoitti henkilökohtaisten tarpeiden ja tunteiden alistamista kollektiivisen aatteen palvelukseen. Novellissa nainen, äiti ja kommunisti huomaa olevansa jälleen raskaana ja tästä alkaa hänen kamppailunsa. Aviomies, joka on kommunistisen liikkeen johtavia hahmoja, vaatii, että nainen tekee abortin. Hän kaipaa naista rinnalleen aatteelliseen työhön, eikä hän halua, että nainen kääriytyy taas "lapsenriepuihin". Vaikka nainen haluaisi vielä kerran tuntea "synnyttämisen riemun", hän kuitenkin vähitellen hyväksyy miehen toiveen ja teettää abortin. Järki voittaa luonnon, nainen on valmis palaamaan mukaan siihen toimintaan, jossa häntä tarvitaan. Paalanen pohtii, miksi novellin nainen toimii niin kuin toimii ja hän tuo esiin tekijöitä, joiden hän ajattelee selvittävän tätä toimintaa. Hän käsittelee Elvi Sinervon elämänvaiheita ja maailmankatsomukseen liittyviä tekijöitä sekä yhdistää Sinervon koko siihen aatteelliseen kontekstiin, jossa tämä eli ja pyrkii sitä kautta valottamaan yleisestikin sitä ajattelumallia, joka määritti naiseutta ja naisen paikkaa kommunistisessa liikkeessä. Kuten Paalanen, Sinervokin joutui kärsimään oman "aatekarapulansa" 1950-luvun lopulla, kun Stalinin kauden hirmutyöt tulivat yleiseen tietouteen vuoden 1956 NKP:n puoluekokouksen jälkeen.

Paalasen kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen esseekokoelma, jonka esseet on kirjoitettu lukijan, ei tutkijan, näkökulmasta ja Paalasen kirjailijatausta takaa sujuvan ja hyvän kielen läpi teoksen. Pieniä toistoja kirjan sisältä on löydettävissä, joka johtuu lähinnä siitä, että esseet on kirjoitettu eri aikoina ja erilaisiin tarkoituksiin. Itse ostin kirjan ennen kaikkea Elvi Sinervon vuoksi ja yllätys oli mieluinen, kun muutkin esseet, ehkä Hans Christian Andersenia käsittelevää lukuunottamatta, tarjosivat mielenkiintoisia näkemyksiä kirjoittavista naisista erilaisten ideologisten virtausten ristitulessa. Itselleni ainakin heräsi halu tutustua näiden naisten kirjoittamiin teoksiin ja myös halu tietää enemmän Ulrike Meinhofista, josta voi lukea ainakin Katriina Lehdon elämäkerrasta Ulrike Meinhof. Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta.

Elämä lauluissa

2012-01-11T21:43:00.000+02:00

Täällä ollaan tuskailtu muutaman viime päivän ajan kasaan esitelmää huomiseen kirjallisuudetutkija Raoul Palmgrenin 100-vuotismuistoseminaariin ja jollei ole tehty esitelmää on istuttu arkistossa kaivamassa tietoa. Kirjojen lukemisesta ei siis ole viime päivinä päässyt nauttimaan. Yhden todella mielenkiintoisen kirjallisuuteen liittyvän essee-kokoelman tosin luin. Kyseessä oli Rauni Paalasen teos Äiti ja aate, josta lisää muutaman päivän kuluttua.

Päätin pitää pienen tauon kirjoittamisessa ja tehdä syvääluotauksen elämääni Kolmannen naisen laulujen avulla. Kiitos Lumikko innoituksesta.

1. Oletko nainen vai mies? Iso tyttö ja pikku tyttö

2. Kuvaile itseäsi? Et sileänä säily

3. Miltä tuntuu? Pois tilanteesta

4. Paikka jossa asut? Onpa kadulla mittaa

5. Jos voisit mennä minne tahansa, minne menisit? Asserin kapakkaan

6. Lempikulkuvälineesi? Lautalla

7. Sinä ja parhaat ystäväsi? Toverukset

8. Millainen sää nyt on? Hyisen viiman maa

9. Päivän mieluisin ajankohta? Sylistäsi heräsin

10. Jos elämäsi olisi tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Vanha, mennyt ja entinen

11. Mitä elämä merkitsee sinulle? Pyörteeseen

12. Parisuhteesi? Hyvää ja kaunista

13. Mitä pelkäät? Päivät kuluu hukkaan

14. Mikä on paras neuvo, jonka voit antaa? Valehtelisin jos väittäisin

15. Päivän mietelause?Niin sen täytyi olla

16. Miten haluaisit kuolla? Raatona maantiellä

17. Sielusi tila (johan on ylevää!)? Mitä tapahtuu

18: Mottosi: Jos se ois helppoo (oisin tehnyt sen jo...)

Sininen hetki Porvoossa

2012-01-08T09:23:00.000+02:00

Vähän auringonlaskun jälkeen; sininen hetki, puhdas lumi, valot vähitellen jäätyvän joen pinnalla, täysi kuu, joen toisella puolella sadunomainen Porvoon vanha kaupunki. Arjen elämyksiä.

Ihmisen osa

2012-01-05T14:00:00.000+02:00

Kari Hotakainen: Ihmisen osa.
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009 ( 276 s.)

Sanoin, etten minä ala omaa elämääni myymään, ainoata minkä varmasti omistan ja että kirjailijan on parasta kirjoittaa siitä, mistä eniten tietää eli omasta elämästään. Se väitti, ettei sen omassa elämässä ole mitään kirjoitettavaa ja ettei sille ole tapahtunut koskaan mitään. Tivasin, että mistäs sitä on sitten tullut kirjoitettua jos ei kerran ole mitään kerrottavaa eikä mitään ole tapahtunut. Kirjailija väitti, että kyllä siitä tyhjyydestä hyvinkin kymmenen kirjaa kirjoittaa, mutta ei enempää. (IO, s. 13)

Yllä olevan katkelman kertojana on lankakauppias Salme Malmikunnas, jolta kirjamessuilla tavattu kirjailija yrittää ostaa elämää. Entisenä kauppiaana Salme tajuaa, että kyseessä ovat myyjän markkinat, sillä yhtään sen enempää elämiä ei sillä hetkellä ollut kirjailjan ulottuvilla ja lopulta hän suostuu myymään elämänsä 7000 eurolla. Kirjailija myöntyy vaatimukseen, vaikka olikin budjetoinut elämää varten vain 5000 euroa. Mukana messuilla on Salmen aikuinen tytär Helena ja juuri häntä varten Salme tarvitsee rahaa. Heti kirjan alkumetreillä tuodaankin esiin se, että Helenalle on tapahtunut jotain, jotain sellaista joka on kääntänyt koko perheen elämän nurin. Se, mitä on tapahtunut selviää vasta teoksen loppupuolella ja samalla kirjaan tulee hyvin tummiakin sävyjä. Nämä kaikki tuodaan esiin hotakaismaisesti yksinkertaisilla, mutta viiltävän syvälle menevillä lauseilla. Huumoria unohtamatta.

Helenan lisäksi Salmella ja hänen miehellään Paavolla, joka on Helenan kokeman onnettomuuden myötä lopettanut puhumisen, on kaksi muuta lasta Pekka ja Maija, aikuisia hekin. Kaikkiin lapsiinsa Salme pitää yhteyttä postikortein, hätätilanteessa myös nyrkkipuhelimella. Kortteihin hän kirjoittaa tilanteiden mukaan kaiken sen, jonka hän elämästä tietää. Salme on todennut lastensa vahvan uskon kirjoitettuun sanaan ja myös sen, että vaikka he eivät aina uskoneetkaan eivät he voisi kuitenkaan väittää, etteivät olleet kuulleet tai saaneet puheesta selvää. Huvikseen Salme ei kortteja lähettele, ainoastaan silloin kun on jotain asiaa, kuten Pekalle osoitetun kortin alusta voi lukea: Näky viimeksi ilmeestä, ettei ole ollut minun pojalla tuuria naismaailmassa. (IO s. 64)

Kirjailijalta Salme toivoo totuutta, ja sitä, että hänen ja hänen perheenjäsentensä elämä saa kirjailijan käsittelyssä oikeutta, kunniasta Salme ei niin ole välitä. Kirjailija ei kuitenkaan voi luvata pelkkää totuutta ja erilaisten esimerkein hän yrittää selvittää Salmelle miten tarina muodostuu, siinä tarvitaan sekä totuutta että valhetta, sopivana sekoituksena.

Sen jälkeen kun Salme on kertonut tarinansa ja saanut rahansa, alkaa kirjailjan työ. Salme siirtyy kirjassa sivummalle ja esiin nousevat hänen lapsensa ja heidän mukanaan, tarinan edetessä, myös muita ihmisiä, joilla kaikilla on jonkinlainen rooli kirjan kokonaisuudessa. Hotakainen on nimennyt kirjan kappaleet mielenkiintoisesti erilaisten ihmistä ja hänen kulloistakin tehtäväänsä kuvaavan termin kautta. On myyjiä, sadunkertojia, välittäjiä, osanottajia, kantajia, maahanmuuttajia ja paljon muita. Elämänsä aikana ihmisillä on monenlaisia rooleja ja tehtäviä, odottamattomiakin, mutta lopulta tärkein rooli on olla ihminen.

Voidakseen elää maailmassa ja voidakseen luoda kontakteja muihin ihmisiin, ihminen tarvitsee kielen. Ihmisen osassa on paljon erilaisia tilanteita, joissa kielen merkitys tulee esiin; kirjoittamisena, puhumisena, vaikenemisena, väärinymmärtämisenä, kielellä voi riidella ja sillä voi sopia, sillä voi rakastaa, mutta myös vihata. Onko ihmisellä elämää, jos hänellä ei ole kieltä? Onko kieli ihmisen tärkein osa?

Tuttuun tyyliinsä Hotakainen tässäkin kirjassaan tuo esiin myös erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä maahanmuutosta leipäjonoihin, mutta tekee sen osoittelematta ja syyttelemättä, välillä ironisen lempeästi välillä sydämeenkäyvän surullisesti. Oman sydämeni sulatti Biko, Salmen afrikkalainen vävy, joka ei muuta toivonut kuin että olisi saanut elää rauhassa Maijansa kanssa ja ajaa bussillaan väsyneet ihmiset koteihinsa raskaan työpäivän jälkeen. Aina tämä ei kuitenkaan onnistunut.

Biko vilkaisi peilistä suuripipoista nuorta miestä, joka suputti jotain kavereilleen ja osoitti kädellään kuskin suuntaan. Biko tiesi mitä he suunnittelivat. Joukko oli mahtailevuudessaan liikuttava, he luulivat väkivaltaa leikiksi, jonka voi viheltää alkaneeksi mistä tahansa syystä, tällä kertaa syyksi riitti musta kuski. Biko oli kokenut elämässään niin paljon väkivaltaa, että tiesi sen tuleksi, jota ei kannata sytyttää. Palaa helposti tukka ja omat vaatteet, vaikka leikkimielinen tarkoitus oli sytyttää naapurin navetta. (IO 231)

Kirjasta ovat kirjoittanee ainakin Hanna, Amma, Joana, Luru ja Ilse (Minna)

Blogistanian Finlandia 2011

2012-01-01T22:56:00.000+02:00

Tässä minun ehdokkaani Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi

1. Katja Kettu: Kätilö

2. Rosa Liksom: Hytti nro 6

3. Kari Hotakainen: Jumalan sana

Hytti nro 6

2012-01-01T20:46:00.002+02:00

Rosa Liksom: Hytti nro 6. Wsoy 2011 ( 187 s.)

Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. ( HN6, mm. s. 150)

Ylläoleva lause toistuu Rosa Liksomin Finlandia-palkitussa teoksessa Hytti nro 6 useampaan kertaan luoden näin eräänlaisen moton kirjalle. Konkreettisesti liikkeessä on juna Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan, ja junan kyydissä nuori Moskovassa opiskeleva tyttö Suomesta ja Ulan Batoriin rakennuksille töihin matkaava keski-ikäinen venäläinen mies. He jakavat hytin koko pitkän, useita päiviä, kestävän junamatkan ajan. Junan mukana liikkeessä on koko Venäjän maa kylineen ja kaupunkeineen ja ohi vilahtelevine maisemineen. Kirjan tapahtuma-aika sijoittuu Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin 1980-luvun lopulle ja pian näiden tapahtumien jälkeen liikkeessä on myös koko venäläinen yhteiskunta tavalla jota voi verrata vuoden 1917 vallankumoukseen. Voikin sanoa, että päähenkilöiden ohella keskeisessä roolissa Liksomin kirjassa on Venäjä kaikkine puolineen ja kaikesta huomaa, että kirjailija tuntee kuvaamansa maan.

Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, sen nöyrää, anarkistista, tottelevaista, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, kekseliästä, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantätytetistä, murheellista, iloista, epäuskoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa. ( HN6, s. 150)

Liikkeessä ovat myös ihmiset ajatuksineen, tapoineen ja tunteineen. Junamatkalla ylläkuvattua Venäjän kansaa kaikissa vastakohtaisuuksissaan edustaa tytön hyttikumppani. Mies juo votkaa ja voimistelee, alistaa ja ylistää venäläistä naista ja naista ylipäätään, rakastaa ja vihaa maataan ja lopulta kaikessa vastenmielisyydessään ja pelottavuudessaankin hän on kuitenkin se, johon tyttö lopulta turvaa. Hyvä ja paha samassa persoonassa.

Tyttö on äänetön, omaan maailmaansa vetäytynyt. Tytön äänettömyys korostaa miehen äänekästä ja brutaalia käyttäytymistä ja eräällä tavalla tytöstä piirtyy kuva hieman tahdottomana ajautujana. Hän on lähtenyt Moskovasta, kaupungista jota hän rakastaa, kohti Ulan Batoria nähdäkseen ikiaikaisia kalliokirjoituksia. Kyse on myös paosta, johon vähitellen tytön muistojen kautta alkaa hahmottua syy. On Irina ja Mitka, äiti ja poika, joita molempia hän rakastaa ja ehkä hän toivoo junamatkan tuovan selvyyden sekavaan tilanteeseen.

Pidin kirjasta paljon, vaikka ajoittain hieman tuskastuinkin kaiken toistuvuuteen, jota kerronta pitkine synonyymirimpsuineen korosti. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen suljetun paikan tarina, jossa ulkoiset tapahtumat ovat minimoituja ja ainoastaan pään sisäinen liike vie tarinaa eteenpäin. Liksom kuvaa kuitenkin niin uskottavasti ja suurella hellyydellä maata, joka herättää ihmisissä, erityisesti suomalaisissa, hyvin voimakkaita tunteita, joskus puolesta, mutta hyvin usein vastaan, että ainakaan minä en voinut muuta kuin ihailla. Liksom ei yritä tasoitella mitään, vaan hän tuo esiin hyvin groteskejakin piirteitä. En tiedä mitä tämä kirja tekee suomalaisten Venäjä-kuvalle, kuinka moni osaa lukea kirjasta kaiken negatiivisen takaa myös ne positiiviset puolet. Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni.

Tyttö muisteli viimeistä iltaa Moskovassa: kuinka hän oli kiirehtinyt paikasta toiseen, rynnännyt pitkät portaat alas metroon ja ajanut Punaisella linjalla Lenin-kirjastolle, juossut siellä kaakelilattiaa pitkin museomaisen hallin ja pronssipatsaiden reunustamien sokkeloiden läpi ja noussut monien jyrkkien liukuportaiden kautta Siniselle linjalle, ajanut ohi Arbatin, jäänyt pois mosaiikein koristetulle kirkkomaisella asemalla, jonka nimeä hän ei muistanut, ja kuinka hän oli betoniholvin alla huomannut unohtaneensa olkalaukkunsa, jossa oli junaliput ja voutcherit, ja kääntynyt takaisin, hyppinyt metrojunasta toiseen, käynyt läpi ne asemat, joissa oli vaihtanut linjaa ja suureksi ihmeekseen löytänyt laukkunsa Lenin-kirjaston pysäkiltä: se odotti häntä keskellä metrovartijan kopin ikkunaa. ( HN6, s. 21)

Kuvaukset Moskovasta olivat itselleni kirjan parasta antia, vaikka minun Moskovani on hyvin toisenlainen kuin Liksomin kuvaama 1980-luvun Moskova, esimerkiksi käsilaukkua ei kannata hukata, se tuskin odottaa metrovartijan kopin ikkunalla. Toisaalta paljon on tuttuakin, olen itse säntäillyt samoja portaita ja metrolinjoja ja kirjaa lukiessa nousevat kuvat silmien eteen monista muistakin paikoista. Ja tämä kuvaus ei jää pelkästään paikkojen tasolle, vaan Liksomin Moskovan kuvissa välähtävät myös kaupungin monisyinen elämä ja sen ihmiset.

Kirjan lopussa olevan listan mukana Likson lähettää kiitoksensa useille suomalaisille ja venäläisille kirjailijoille ja tutkijoille, jotka kaikesta päättäen ovat inspiroineet ja antaneet vaikutteita kirjailijalle. Myös kirja itsessään vilisee erilaisia intertekstuaalisia viitteitä venäläiseen kirjallisuuteen, jotka eivät varmasti läheskään kaikki minulle auenneet, mutta silti nautin tunnelmasta, joka näin tekstiin saatiin. Kaikessa rujoudessaan, epäsiisteydessään, hajuineen ja makuineen tämä kirja oli matka, jonka mielihyvin tein. Minusta Liksom on Finlandiansa ansainnut.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Arja Kulttuuri kukoistaa-blogista, Susa Järjellä ja tunteella blogista, Ina Inahduksesta ja Jenni Lilyssä. Tästä voi vielä käydä lukemassa arvioita kirjailjan kotisivuilta.

Lukutoukan vuoden 2011 kirjat

2011-12-28T22:32:00.000+02:00

Vastaanpa minäkin Susan hauskaan haasteeseen, samalla saan tehtyä pientä koontia tästä kohta historiaan häipyvästä vuodesta 2011. Minulle tämän vuoden suurin lukemiseen liittyvä asia oli blogin pystyyn pistäminen. Blogi on toiminut lukupäiväkirjana ja samalla myös keskustelualustana kirjallisuudesta. Oman blogin ohella olen alkanut myös entistä tarkemmin seuraamaan kirjablogimaailmaa ja sen tuulia ja mukaan on tarttunut monta hyvää kirjaa, jotka kenties muuten olisivat menneet sivu suun. No, mutta pitemmittä puheitta kysymyksiin.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Helena Sinervo: Tykistökadun päiväperho

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Itken hyvin harvoin kirjoja lukiessani ja tänä vuonna en muista yhdenkään kirjan liikuttaneen kyyneliin saakka.

5. Minkä kirjan lukemista odotit eniten ennakkoon?
Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi liian vähän näkyvyyttä ja blogisavuja?
Jaan Kaplinski: Sama joki

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Kazuo Ishiguro: Kahdenlaisia yösoittoja

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi?
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty?
Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt

12. Minkä kirjan jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Katja Kettu: Kätilö

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain tunnelmia sieltä täältä?
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjabloggareille?
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä

Tässä tämä. Ja postauksen kuvahan ei liity mitenkään yllä mainittuihin kirjoihin. Aasinsillan kautta se voidaan liittää jo tulevaan vuoteen, sillä siivosin tänään joulun pois ja nyt ollaan odottamassa uutta vuotta puhtaalta pöydältä. Oikein hauskaa uutta vuotta teille kaikille, kevättä ja valoa kohti mennään.

V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko

2011-12-27T12:45:00.001+02:00

Aila Meriluodon elämäkerran jälkeen halusin lukea hyllyssäni odottavan V.A. Koskenniemen elämäkerran toisen osan, joka kattaa vuodet 1939-1962. Ensimmäisen osan olen lukenut jo aiemmin. Martti Häikiön kirjoittama V.A.Koskenniemi - suomalainen klassikko 2. Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939-1962 ( WSOY, 2010, s. 415) muodostaa elämäkerran ensimmäisen osan V.A. Koskenniemi - suomalainen klassikko 1. Lehtimies, runoilija, professori 1885-1938 kanssa todellisen mammuttielämäkerran. Laajan työn on mahdollistanut ensinnäkin Koskenniemen suuri julkaistu aineisto ja sen lisäksi hänen kattava yksityinen aineistonsa, muun muassa monipuolinen kirjeenvaihto kollegoiden ja ystävien kanssa. Osa aineistosta on sellaista, johon vasta Häikiö on saanut käyttöluvan. Siksi häneltä oli lupa odottaa uutta informaatiota tästä kiistellystä runoilijasta ja kulttuurivaikuttajasta. Historiantutkijana Häikiö on tutustunut perusteellisesti lähdeaineistoonsa ja ammattimainen ote näkyy myös tiuhassa nootituksessa, jota ainakin minä arvostan. On mukavaa tietää millaiseen lähteistöön tutkija tulkintansa perustaa. Häikiötä on monissa arvosteluissa kritisoitu siitä, että hän ei historiantutkijana ole perillä kirjallisuustieteestä ja tämä näkyy teosten analysoinnissa, joka usein jää erilaisten arvostelujen referoinniksi. Itseäni ei tämä puoli juuri häirinnyt, sillä en välttämättä jaksaisi lukea laajoja analyysejä teoksista, joita en ole edes lukenut. Itseäni Koskenniemi ei ole koskaan puhutellut runoilijana ja aatemaailmaltaakin hän on kaukana omastani, mutta hänen työnsä ja persoonansa on kuitenkin monella tapaa yksi tärkeä osa suomalaista 1900-luvun kulttuurihistoriaa, joten siksi teosta oli mielenkiintoista lukea.

Keskityn tässä arviossani elämäkerran toiseen osaan, sillä ensimmäisen osan lukemisesta on aikaa sen verran, etten halua sitä ruveta tässä muistinvaraisesti rääpimään. Niitä varten, joita kiinnostavat kirjan ensimmäisen osankin arviot, laitan loppuun linkkejä joista pääsee lukemaan arvostelut molemmista osista.

Paitsi kirjailija, Koskenniemi oli myös lehtimies, kirjallisuustieteen professori ja kulttuurivaikuttaja. Hän oli myös poliittinen mielipidevaikuttaja, vaikka ei toiminut varsinaisessa poliittisessa elämässä kuten esimerkiksi hänen hyvä ystävänsä Edwin Linkomies, joka akateemisen uransa lisäksi toimi jatkosodan loppuvaiheiden pääministerinä ja sai sodan jälkeen tuomion yhtenä sotasyyllisenä. Puoluetaustaltaan Koskenniemi oli kokoomuslainen, jonka yhteiskunnallista ajattelua väritti ensinnäkin taistelu suomen kielen oikeuksien puolesta ja toiseksi jyrkkä kommunisminvastaisuus, joka sai hänet 1930-luvulla tukemaan Lapuan liikettä ja sodan aikana esiintymään vahvasti Saksan sotapolitiikan tukijana. Tämä sai hänet myös ummistamaan silmänsä natsien tuhotöiltä, jotka koskettelivat poliittisten puolien lisäksi hänen rakastamaansa eurooppalaista kulttuuria. Sodan aikana Koskenniemi toimi Weimarin kirjailijaliiton varapresidenttinä. Tämä järjestö on katsojasta riippuen nähty joko riippumattomana, jopa natsivastaisena organisaationa tai sitten natsien tietoisena kulttuuripropagandana.

Sodan jälkeen Koskenniemi joutui sopeutumaan aivan uudenlaiseen maailmaan, jossa myös äärivasemmisto oli nousemassa yhdeksi voimatekijäksi. Ei pelkästään poliittisessa elämässä, vaan myös kulttuurin puolella vasemmistolaiset arvot nousivat vanhaa maailmaa määrittäneiden arvojen rinnalle. Vasemmiston lisäksi Koskenniemi joutui vastakkain uuden sukupolven modernistien kanssa. Vasemmiston taholta Koskenniemi nähtiin äärioikeistolaisena, jonka olisi pitänyt joutua vastuuseen sodan aikaisista toimistaan ja modernistien taholla häntä pidettiin menneen aikakauden tulkkina, jolla ei ollut enää sanottavaa uudessa maailmassa.

Koskenniemen kirjeistä ilmenee se, miten hän pyrki kaikin tavoin pitämään kiinni vanhasta asemastaan. Hän käytti häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa erilaisissa kulttuurisissa organisaatioissa samoin kuin vaikutusvaltaisten tuttaviensakin asemaa omien pyrkimystensä saavuttamiseksi. Vastustajiaan hän yritti savustaa pois tieltään kaikin mahdollisin keinoin. Nykylukijan mieleen hiipivät väistämättömästi ajatukset nykyään paljon puhutusta jääviydestä, sillä samat miehet (useimmiten juuri miehet) jakoivat toisilleen erilaisia palkintoja, apurahoja ja asemia kaikenlaisissa organisaatioissa. Välillä ystävyys oli koetuksella tämän takia ja Koskenniemen kirjeistä ilmeneekin hyvin arka kunniantunto oman persoonan ja kirjallisen työn suhteen, sillä hän saattoi jopa ystävilleen loukkaantua verisesti, jos nämä hänen mielestään arvostelivat häntä tai hänen teoksiaan hänen omasta mieletään väärin. Huolimatta vastustuksesta Koskenniemi pystyi pitkään säilyttämään asemansa yhtenä tärkeänä kulttuurivaikuttajana, jolla oli valtaa nostaa esiin uusia kirjailijoita ja tieteen tekijöitä sen mukaan mikä häntä miellytti. Aila Meriluoto on noussut tässä tapauksessa tunnetuimmaksi esimerkiksi, tosin hän todennäköisesti olisi noussut esiin myös ilman Koskenniemen voimakasta panosta.

Koskenniemelle Goethe oli monin tavoin esikuva, josta hän kirjoitti paljon ja jonka elämänvaiheisiin hän samaisti omat elämänsä käänteet. Vanhenevan Goethen henkinen yksinäisyys, ystävyyssuhteet nuorempiin runoilijoihin, nuoren rakastetun ja muusan ilmestyminen, ristiriitainen suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja aatteisiin sai Koskenniemen samaistumaan Goetheen ja kirjoittamaan tämän läpi oman elämänsä tarinaa.

Huolimatta konservatiivisuudestaan Goethe säilytti elämänsä iltaan saakka läheisen, lämpimän suhteensa nuoreen sukupolveen ja sen pyrkimyksiin. Rohkeat ja alkuperäiset ajatukset tapasivat hänessä, miltä suunnalta ne tulivatkin, läheltä tai kaukaa, kiitollisen kaikupohjan. (V.A.K.- SK 2, s. 125)

Samalla pieteetillä, jolla Koskenniemi käsitteli Goetheä käsittelee myös Häikiö Koskenniemeä. Vaikka hän tuo esiin kielteisiäkin piirteitä Koskenniemen persoonallisuudesta muun muassa tämän kirjeiden ja aikalaisten kielteisten kommenttien välityksellä, niin hän jollain tapaa tuntuu vähättelevän niitä ja lukijalle syntyy ajoittain ajatus, että suurelle nerolle on sallitumpaa käyttäytyä paskamaisesti vastustajiaan ja jopa ystäviään kohden kuin tavalliselle kuolevaiselle. Monessa kohdin Häikiö arvostelee Kai Häggmanin kriittistä tulkintaa Koskenniemen toiminnasta tämän kirjoittamassa WSOY:n historiikissa. Myös poliittisten ylilyöntien, erityisesti sodanaikaisen toiminnan, vähättely ja näkökulmien valinta vaikuttaa paikoin peittelyltä. Häikiön elämäkerta on myös monessa suhteessa hyvin perinteinen suurmieselämäkerta, jossa kohteen julkinen toiminta nousee täysin yksityisen elämän ylä- ja ulkopuolelle. Julkisesta toiminnasta tulee normi, jolle yksityinen elämä alistetaan. Tämä näkyy myös siinä, miten Koskenniemen tärkeimmästä ihmissuhteesta Vieno Koskenniemestä syntyy kuva pelkästään miestään epäitsekkäästi palvelevana ja tämän oikkuja kärsivällisesti ymmärtävänä vaimona.

Muita arvosteluja: Parnassossa, Hesarissa ja Kiiltomadossa.

Lasinkirkas, hullunrohkea

2011-12-19T20:31:00.002+02:00

Olin jo pitkään halunnut lukea Panu Rajalan kirjoittaman Aila Meriluodon elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.( WSOY 2010, 417 s.) Kun kirja sitten osui divarissa kohdalle, nappasin kirjan mukaani. Tarkoitus ei ollut lukea sitä heti, sillä kesken oli monta kirjaa jo ennestään. Ajattelin kuitenkin silmäillä kirjaa hieman alusta ja yhtäkkiä huomasin että olin lukenut koko kirjan.

Aloitan purkamisen kommentoimalla muutamalla sanalla elämäkerran kirjoittajaa, sillä tiedän, ettei hänellä ole varauksellista kannatusta kaikissa piireissä, ja myönnän, ettei hän saa sitä minultakaan. Oman ärsytykseni taustalla ainakin on Panu Rajalan julkinen kuva melko itsetietoisena ja itsekeskeisenä ihmisenä. Mutta kun työntää tämän kuvan pois, niin on pakko myöntää, että hän osaa kirjoittaa sujuvasti ja näin luoda helposti luettavaa populaaria elämäkertaa, jossa faktat ovat kuta kuinkin kohdallaan. Tämä näkyi jo Mika Waltarin elämäkerrassa ja jatkuu nyt käsillä olevassa teoksessa. Toki siinä on muutamia kohtia, jossa "Panu seikkailee", mutta toisaalta hän on ollut osa Aila Meriluodon elämää, yksi hänen pikku-ukoistaan ja siten on luonnollista, että hän on kirjassa läsnä. Tosin, sitä en ymmärtänyt, mitä Katri Helenalla oli kirjassa tekemistä. Se, että elämäkerran kirjoittaja on ollut osa kohteensa elämää on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hän tuntee kohteensa hyvin, mutta joskus kaukaa katsottuna asiat saattavat näyttää selkeämmiltä.

Aila Meriluoto on sikäli kiitollinen elämäkerran kohde, että hänestä on paljon materiaalia ja sen lisäksi hän on itse varsin avoimesti tuonut esiin elämäänsä julkaistuissa päiväkirjoissaan ja myös kaunokirjallisessa tuotannossaan, sekä proosassaan että runoudessaan. Panu Rajala viittaakin kirjan alkusanoissa Reetta Aarnion näkemykseen Aila Meriluodon runojen elämäkerrallisuudesta, jonka mukaan hänen tekstinsä "antavat lukijalle luvan ajatella tekstin äärellä myös kaikkea sitä, minkä hän "tietää" tekijästä tai mitä tekijänimeen liittyy".(LKHR, s. 7) Itselleni Meriluodon julkaistut päiväkirjat, etenkin Vaarallista kokea, mutta myös myöhempi Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004 ovat olleet tärkeitä lukukokemuksia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Meriluoto on tuonut esiin teoksissaan Lasimaalauksen läpi ja Mekko meni taululle. Näiden lisäksi hän on kirjassaan Lauri Viita. Legenda jo eläessään käsitellyt elämäänsä Lauri Viidan vaimona ja hänen lastensa äitinä. Tämän runsaan omaelämäkerrallisen tuotannon perusteella voi kenties kysyä, onko elämäkerta ollenkaan tarpeen, eikö Ailan oma dokumentointi riitä? Mietin asiaa aika usein teosta lukiessani, sillä suurin osa oli aikaisemmista lukukokemuksista tuttua. Elämäkerta puolustaa kuitenkin paikkaansa eräänlaisena synteesinä, jossa Ailan elämän eri aikakaudet, kirjallinen työ ja sen saama vastaanotto kootaan yhteen. Positiivista oli myös se, että Aila pääsi kommentoimaan tapahtumia tämän hetkisen elämänsä perspektiivistä käsin.

Aila Meriluodon omaelämäkerrallisen tuotannon kuin myös käsillä olevan elämäkerran perusteella hahmottuu kuva poikkeuksellisesta naisesta, joka kaikessa arkuudessaan ja hauraudessaan teki rohkeita tekoja läpi elämänsä sekä yksityiselämän että kirjallisen elämän piirissä ja usein nämä kaksi limittyivät toisiinsa saumattomasti.

"Kaikki mun myöhempien kirjojen arvostelut alkoi yleensä muistelemalla Laimaalausta. Siihen sitten verrattiin. Eihän se ollut reilua." (LKHR s. 100)

Pieksämäellä opettajaperheessä kasvaneesta sisäänpäin kääntyneestä tytöstä tuli vuonna 1946, 22-vuotiaana, oman sukupolvensa tulkki, kun hänen runoteoksensa Lasimaalaus julkaistiin. Kirjasta tuli heti suuri menstys, mutta siitä tuli myös taakka Ailalle. Tästä lähin se määritti ihmisten käsityksiä hänestä ja hänen tuotannostaan. Se myös loi paineita, joiden yli oli välillä vaikea päästä.

Kun Viita auttoi turkkia Ailan ylle ja nosti tämän pitkiä hiuksia, etteivät ne jäisi kauluksen alle, hän huomasi jääneensä naiseen kiinni lähtemättömästi. ( LKHR, s. 127)

Jos Lauri Viita jäi kiinni Ailaan, niin oli myös Ailan vaikea päästä irti Laurin jättämästä jäljestä. Lauri oli kaikkea mitä Aila ei ollut: suuri, kovaääninen, itsevarma. Myös taustoiltaan he tulivat aivan erilaisista piireistä, mutta niin vain he menivät naimisiin ja saivat neljä lasta. Tämän hintana oli se, että Aila lähes tukahtui kaunokirjailijana, hänelle ei ollut tilaa Laurin luodessa. Liitto päättyi eroaan, mutta Lauri Viidan hahmo ei jättänyt Ailaa rauhaa. Vasta kirjoittamallaan Laurin elämäkerralla Aila kirjoitti entisen miehen elämästään.

Lauri Viita ei jäänyt Aila Meriluodon ainoaksi vaikeaksi ihmissuhteeksi, päin vastoin välillä lukiessa tuntui, että hänellä ei muuta ollutkaan. Ailalle miehessä oli tärkeää älykkyys, luovuus ja omapäisyys. Tavalliset miehet eivät häntä sytyttäneet. Pisimmän liittonsa hän solmi 56-vuotiaana kansantaloustieteen professorin Jouko Paakkasen kanssa. Tätä liittoa Aila dokumentoi vuosien 1975-2004 päiväkirjoissaan. Niihin tallentuivat usein vain ikävät ja vaikeat hetket, mutta kaikesta huolimatta liitto oli ilmeisen tyydyttävä ja myös luovuutta stimuloiva.

Siinä missä Aila saa kirjassa osakseen Panu Rajalalta lähes tulkoon pelkästään positiivista huomiota, niin miesten osana on olla välillä aikamoisia narreja tai muuten vain luusereita ja tämä on yksi piirre, joka jonkin verran häiritsi kirjan lukemista. Aika ajoin tuntui, että Rajala oikein herkutteli tapauksilla, jotka eivät kohdettaan imarrelleet. Tämä näkyi etenkin suhteessa V. A. Koskenniemeen. Kansakunnan kaapin päälle asetetun runoilijan ja professorin höyrähtäminen nuoreen runotyttöön Lasimaalauksen jälkeen sai aika ajoin koomisia piirteitä Rajalan käsittelyssä. Vaikka minulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että päät kaapin päältä putoilevat, mutta en silti pitänyt kovinkaan relevanttina kaikkia Rajalan esiinnostamia tapahtumia. Onkin mielenkiintoista lukea hyllyssä odottava Martti Häikiön elämäkerta V.A. Koskenniemestä ja verrata, miten hän tapahtumia VAK:n ja Ailan välillä käsittelee.

Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta pidin lukemastani ja se vahvisti sitä kuvaa kirjailija Aila Meriluodosta, joka oli syntynyt jo hänen omaelämäkerrallisten tekstiensä myötä. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Ina, Anki ja Karoliina

Jokainen sydämeni lyönti

2011-12-11T20:48:00.001+02:00

Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä minä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella, että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi, joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen. (JSL, s. 7.)

Omaelämäkerrallisen teoksensa Jokainen sydämeni lyönti. Mekintöjä elämästäni. (Suom. Liisa Ryömä, WSOY 2010, 174 s.) alussa Claes Andersson pohtii muistia ja muistamista. Erilaisien tuoksujen ja äänien mukana ihminen saattaa yhtäkkiä palata menneeseen, ihminen voi myös manipuloida muistoa ja rakentaa niitä sellaisista tapahtumista, joita ei koskaan tapahtunutkaan. Tunnistan itse nämä molemmat puolet myös itsessäni. On mieletöntä, miten esimerkiksi Kastehelmi-shampoon tuoksu vie lapsuuden kesiin. Toisaalta on myös tapahtumia, joita itse luulen muistavani, mutta jotka esimerkiksi siskoni torppaa vääriksi. Kumpi on oikeassa, vaikea sanoa? Tämä muistamisen logiikan ymmärtäminen pitäisi aina muistaa, kun lukee omaelämäkerrallisia teoksia, ei ole mitään varmaa totuutta siitä, että asiat ovat olleet juuri näin, vaan muistamiseen vaikuttaa mennyt elämä kokemuksineen, kuten myös itse muistamisen hetki ja tarkoitus.

Andessonin omaelämäkerta toimii muistin logiikan mukaisesti, se on fragmentaarinen kokoelma muistoja, joka karttaa kronologisuutta ja viivasuoraa logiikkaa. Tällaisena se tuo mieleen Bo Carpelanin fiktiivisen teoksen Lehtiä syksyn arkistosta. Andersson liikkuu muistojen aikajanalla lapsuudesta vanhuuteen hyppien tapahtumasta toiseen erilaisten mielleyhtymien mukaan. Tekstistä nousevat esiin Anderssonin elämän tärkeät asiat: lääkärin ja psykiatrin työ, kirjallisuus, jazz-musiikki, jalkapallo ja yhteiskunnallinen aktiivisuus, joka huipentuu ministerin pestiin Vasemmistoliiton riveissä 1990-luvulla. Itselleni Andesson on tullut tutuksi ennenkaikkea poliitikkona, jonka aatemaailma on pitkälti vastannut omaani. Olen myös ollut kuuntelemassa hänen soittamistaan Storyvillessä muutamia kertoja, mutta yhtään Andessonin kirjaa en ole tätä ennen lukenut, minkä häpeäkseni totean ja lupaan korjata asian heti tilaisuuden tultua. Kiinnostavalta vaikuttaa esimerkiksi hänen uusin teoksensa Oton elämä, jonka muun muassa Erja on arvioinut ja kiinnostavaksi todennut.

Anderssonin kerronnan tyyli on suorasukaista ja olin itse alkuun vähän hämmästynytkin siitä, mutta siitä huolimatta pidin siitä. Mukana oli myös mittava määrä hauskoja anekdootteja, jotka saivat vähän väliä tyrskähtelemään, itseironia on ilmeisesti Andessonin vahva laji. Sitä on nähtävissä myös tässä runossa, jonka Vera A. on siteeranut omassa blogissaan Kirjoitusripulia.

Teoksesta tulee esiin se, miten Andersson suhtautuu intohimoisesti kaikkeen tekemäänsä oli sitten kyse psykiatriasta, jossa hän oli 1960-1970-luvulla mukana luomassa uusia tuulia suomalaiseen mielenterveyden hoitoon, tai kirjoittamisesta, jalkapallon peluusta tai jazzin soitosta. Se näkyi myös politiikassa, jopa terveyden kustannuksella ja siksi hänen olikin luovuttava kannsaedustajan tehtävistään 2008, osittain luopumisessa oli kyse myös pettymyksestä politiikan uusiin tuuliin.

Kertoessaan omasta elämästään julkisesti ihminen tuo aina mukanaan myös läheisensä ja kertojasta riippuu, miten hän ottaa muut huomioon. Andesson kertoo paljon äidistään ja isästään, myös kipeitä asioita, mutta vanhemmat eivät kuitenkaan enää ole lukemassa, niin he eivät voi kirjoituksista kärsiä. Sen sijaan vaimojaan ja lapsiaan hän käsittelee varsin niukasti ja huomaavaisesti, sama koskee työtovereita ja ystäviä. Ainoa julkisuuden ihminen, joka saa Anderssonilta jyrkempää ryöpytystä osakseen on Suvi-Anne Siimes, josta tuli Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja myös ministeri Anderssonin jälkeen ja joka sittemmin luopui tehtävästään ja käänsi täysin selkänsä entiselle puolueelle ja sen ihmisille.

Kirjan viimeiset sivut käsittelevät vanhenemista ja lähestyvää kuolemaa. Andessonkaan ei väitä, että vanheneminen olisi herkkua tai että kuoleman vääjäämätöntä lähestymistä olisi helppoa ajatella, mutta hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan ole täysin synkkiä tai katkeroituneita, hänellä on ollut hyvä elämä ja elämää on mahdollista jatkaa lapsissa ja lastenlapsissa.

Se joka väittää että itse vanheneminen ei olisi helvettiä, valehtelee. Mutta elettyäni elämän, jossa minulla on ollut ilo ja onni olla mukana niin monessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, intohimoissa ja haluissa ja tulevaisuuden uskossa, taistelussa ja vastarinnassa, jossa olen kohdannut niin paljon todellisuutta, niin paljon ihania ja huikeita ihmisiä ja kohtaloita, monia maita, kieliä, kulttuureita, elinpiirejä ja ystävyyksiä, voisinko olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen? Juuri sitä minä nykyisin kovin usein tunnen - kiitollisuutta. (JSL, s. 173)

Aiemmin kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria, anni m. ja Ina.

Jumalan sana

2011-12-10T06:40:00.001+02:00

Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana ( Siltala 2011, 323 s.) on yksi kuluneen vuoden eniten esillä olleita kirjoja. Tämä tietenkin sopii kirjailijalle, joka jo vuosia on ollut yksi maan eturivin kirjailijoista ja joka on palkittu myös Finlandia-palkinnolla. Esilläoloon liittyy myös kirjan tematiikka, joka on tätä päivää pohtiessaan paljon puhuttujen markkinavoimien mahtia yksittäisen ihmisen elämään, talouden merkitystä yhteiskunnan rattaiden ensisijaisena pyörittäjänä. Samalla luodaan katse myös menneeseen maailmaan, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin kaukana, vain yhden sukupolven päässä Konsernin johtaja Jukka Hopeaniemen maailmasta. Hopeaniemen isä Uljas Hopeaniemi teki bisnestä aivan eri tyylillä kuin poikansa. Uljaksen aikaan tärkeintä oli, että pää kesti vetää niin paljon viinaa, kuin idänkauppa ja muut tärkeät sosiaaliset verkostot vaativat.

Rakenteeltaan kirja on yhden päivän romaani ja tapahtumat saavat alkunsa kun Konsernin johtaja on jumissa Saariselällä. Tulivuori on purkautunut Islannissa ja lennot jäävät lentämättä. Junalla Hopeaniemi ei suostu kulkemaan ja siksi hän soittaa kuolleen isänsäjo elääkkeellä olevan autonkuljettajan Armaksen hakemaan itsensä etelään, sillä aamulla hänen olisi oltava aamutelevison lähetyksessä. Armas suostuu kyyditsemään Konsernin johtajan saatuaan palkaksi sen mitä pyytää. Tästä alkaa matka läpi Suomen ja samalla läpi Hopeaniemen elämän, joka lopulta saa uuden muodon Huomenta maa-lähetyksen jälkeen.

Matkan aikana Armas saa toimia Hopeaniemen kuuntelijana, kommentoijana ja peilinä ihmisenä olemisesta. Armas tekee tämän kaiken ammatillisesti ja eleettömästi, kuten hän oli tottunut niinä monina vuosina tekemään, kun hän oli kuljettanut Hopeaniemen isää. Samalla Armas antaa kasvot myös sille tavalliselle ihmiselle, piensijoittajalle, joka markkinavoimien myllerryksessä yrittää elää omaa elämäänsä. Toisaalta samalla tavoin kuin Armas, niin myös Hopeaniemi oli markkinavoimien merkitsemä. Suuren konsernin johtajana hän oli niiden käytössä ympäri vuorokauden, eivätkä markkinavoimat suvainneet pienintäkään epäonnistumista. Kateellisena Hopeaniemi miettikin tavallisia papaerimiehiä, joilla oli mahdollisuus lähteä kuuden viikon kesälomalle ja jättää työ taakseen.

Yhtenä tärkeänä teemana kirjassa soi musiikki ja se myös yhdistää isän ja pojan. Vaikka musiikkimaku on eri, niin musiikin kautta molemmat pääsivät hetkeksi pois siitä maailmasta, joka ulkopuolella odotti vaatimuksineen.

Armas muistaa laulut ja musiikit, jotka soivat autossa ja auto muuttui omaksi maailmakseen ja he yhdessä ukon kanssa hyräilivät ja matkivat isoon ääneen tietä mahan pohjalta suuren salin seinille ja ihmisten korviin, sillä lailla velat muuttuivat saataviksi, vekselit vaniljakiisseliksi ja huolet karkasivat päästä tuulen suhinaan ja kelirikkoinen tie Lincolnin alla oli hetken Sisilian vuoriston kylkeen kietaistu serpentiini. ( JS, s. 248)

Musiikilliseen tyyliin koko romaani on jaettu musiikin tekemisen mukaan sanoihin, säveleen ja sovitukseen. Sovitus on myös osa koko romaanin läpi kulkevaa, jo kirjan nimestä alkaen, raamatullista allegoriaa.On isä ja poika, on myös sovitus, jonka Hopeaniemi lopulta suorittaa. Ja kaiken takana usko; markkinavoimiinko?

Jollei kirjan kirjoittajana olisi juuri Kari Hotakainen, en olisi kuuna päivänä tarttunut tällaisen aihepiirinin kirjaan. Se ei vaan kiinnosta tällaista hömppähumanistia. Tiesin kuitenkin, että Hotakaiseen voi luottaa, hänen tapaansa kuvata ihmistä, joka ahdistavuudessaankin saa ajoittain humoristisia piirteitä, hänen kielelliseen taitavuuteensa, joka tuo esiin tuoreita sanomisen tapoja. Näihin en pettynytkään, mutta pakko sanoa, että kirjan aihepiiri puudutti sen verran, että mitään suurta lukukokemusta tästä ei tullut, kuten esimerkiksi Juoksuhaudantiestä.

Kirja on ollut laajasti esillä ja sen ovat lukenee muun muassa Salla, Jori, Tessa, Valkoinen kirahvi.

P.S. En tiedä olinko ainoa jolle tämä kirja toi mieleen John Simonin Koneen ruhtinaan, joka on Kone-yhtiön johtajan Pekka Herlinin elämäkerta. Jos suomalainen liike-elämä korkealla tasolla kiinnostaa kannatta lukea tämä hyvin rakennettu ja kirjoitettu elämäkerta.

Toinen P.S. Mitä mieltä olette kirjan kannesta? Minusta se on vähän kökkö.

Edit. Nyt kun kävin linkittämäni arviot kunnolla läpi, niin huomasin, että ainakin Tessa oli löytänyt yhteyden Jumalan sanan ja Koneen ruhtinaan välille.

Lontoo - Kirjailijan kaupunki

2011-12-07T07:28:00.001+02:00

Matkakuumeen iskiessä ei aina ole mahdollista päästä matkalle, mutta onneksi on erilaisia matkaoppaita ja matkakirjoja, jotka antavat unelmille ja kuvitelmille siivet ja hieman helpottavat kuumeista oloa. Itselleni erityisen mieluisia tähän tarkoitukseen ovat olleet SKS:n julkaiseman Kirjailijan kaupunki-sarjan kirjat ja olen jo aiemmin kirjoittanut Berliinistä ja Tarttosta. Viimeisimpänä olen käynyt kirjailijoiden mukana Lontoossa Marjaana Niemen toimittaman Lontoo. Kirjailijan kaupunki ( SKS 2008) teoksen myötävaikutuksella. "Oikeassa elämässä" olen käynyt Lontossa neljä kertaa, joista kaksi viimeistä kertaa osuu tähän kuluvaan vuoteen 2011. Syy tämän vuotisille matkoille on ollut se, että vanhin tyttäreni oli työharjoittelussa kaupungissa, joka on aina ollut hänen lempikaupunkinsa, ja luulenkin, että tulevaisuudessa jossain vaiheessa saan taas vierailla hänen luonaan siellä.

Kirjan idea on esitellä Lontoota eri aikoina ja eri näkökulmista suomalaisten kävijöiden silmin. Marjaana Niemi tiivistää esipuheessaan kirjan olemuksen seuraavasti:

Tämä kirja ei - ainakaan ensisijaisesti - tavoittele Lontoon sisintä olemusta, vaikka se ehkä siitä jotain paljastaakin. Pääosassa on kahden kulttuurin kohtaaminen. Tarkoituksena on pohtia ja kuvata sitä, miten suomalaiset kirjailijat, toimittajat, tutkijat ja kulttuurivaikuttajat ovat eri aikoina nähneet ja kokeneet maailmankaupunki Lontoon. Miten he ovat kuvanneet Lontoota ja sen elämää romaaneissaan, runoissaan, lehtiartikkeleissaan, matkakertomuksissaan ja kirjeissään? Mistä asioista he kertovat ja millä tavoin, ja mistä he taas vaikenevat? Mitä he muistavat ja haluavat muidenkin muistavan? (LKK, s. vii)

Suomalaisten ensimmäiset dokumentoidut kuvaukset Lontoosta ovat 1700-luvun lopulta runoilija Frans Mikael Franzenin kirjasta Resedagbok 1795-1796, sen jälkeen kokemuksiaan tuovat esiin muun muassa Sakari Topelius, J. V. Snellman, Aino Kallas, Helmi Krohn, Tove Jansson, Pentti Saarikoski ja matka jatkuu aina 2000-luvulle asti. Parhaimmillaan kirja on mielestäni dokumentoidessaan vähän vanhempia aikoja, sillä mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan sitä sirpaleisemmaksi muistiinmerkinnät käyvät. Erityisesti pidin Aino Kallaksen ja Helmi Krohnin kirjoituksista, sillä niistä välittyi kaupungin monipuolinen tuntemus, tosin myös Saarikosken ajatukset "saarikoskimaisuudessaan" olivat viihdyttäviä ja usein paljon puhuvia. Aiheeltaan kirja kattaa kirjon ensivaikutelmien kuvaamisesta jäähyväisiin ja kokemukset Lontoosta tuodaan esiin näiden välillä. Lontoo oli maailman suurin kaupunki 1920-luvulle saakka ja brittiläisen imperiumin ehdoton keskus. Nämä yhdessä loivat kaupunkiin erityispiirteitä, joita pienestä syrjäisestä Suomesta saapuneet matkailijat kilvan ihmettelivät. Kirjassa käydään läpi suomalaisten kokemuksia ja näkemyksiä Lontoon arkkitehtuurista, nähtävyyksistä, kulttuuririennoista, säästä, ravintoloista, arkielämästä ja juhlista. Niissä pohditaan myös suurkaupungin uhkia, brittiläisen imperiumin politiikkaa, kansainvälisyyttä, sotakokemuksia maailamansotien ajalta, brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja sukupuolten välisiä suhteita.

Itse luin erityisen kiinnostuneena kuvauksia suomalaisten kokemuksista brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Näkyvää jyrkkää rajaa köyhien ja rikkaiden välillä kummasteltiin, sillä Suomessa samanlaiseen ei oltu totuttu. Jotkut ottivat osaa, kuten esimerkiksi Helmi Krohn 1920-luvulla, nähtävyyskierrokselle Lontoo köyhimpiin osiin East Endiin:

East End vetää jokaisen muukalaisen huomion puoleensa. Tätä silmälläpitäen matkailutoimisto Thomas Cook & C:o järjestää joka ilta lämpimänä vuodenaikana ajoretkiä Lontoon itäosaan, jolloin matkailijat ovat tilaisuudessa näkemään ainakin hiukan katuelämää. Olin kerran tällaisella ajoretkellä mukana. [...] Yhä levottomammaksi ympäristö muuttui, mitä kauemmaksi me saavuimme. Varsinkin juutalais- ja kiinalaiskortteleissa melu yltyi korviasärkeväksi, sillä myöhäisestä illasta huolimatta kadut olivat täynnä lapsia, jotka huutaen ja kirkuen juoksivat isojen voimavaunujen jäljessä, hyppäsivät astinlaudoille ja tarrautuivat taakse kiinni. Heittipä jokunen kivenkin jälkeemme. Tällainen näytäntö uudsituu näillä kurjuuden kaduilla joka ainoa ilta, mutta nepä luule, että monenkaan, joka kerran on ollut sitä näkemässä, tekee mieli uudistaa käyntiänsä. Minuun ainakin se vaikutti kovin vastemielisesti, sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoon he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten maalitauluksi. (LKK, s.163)

Helmi Krohn tunsi kuitenkin jonkinlaista empatiaa köyhien kortteleiden ihmisiä kohtaan, mutta samaa ei voi sanoa kaikista matkailijoista. Monet pitivät näitä ihmisiä rodullisesti alempiarvoisena ja siksi katsoivat, että tällä väestönosalla ei ollut mahdollisuuksia parantaa elämänsä laatua, Aino Kallaksen sanoin "slummiväestön sekä ruumiillisessa että sielullisessa ala-arvoisuudessa" oli syy siihen, että näistä köyhyyden kortteleista oli mahdoton päästä eroon. Näissä kannanotoissa kaikuvat 1900-luvun rotukysymykseen ja perintötekijöiden määrittämään ihmisluontoon liittyvät näkemykset, jotka sitten muutamia vuosia myöhemmin saivat kaikkein tuhoisimman ilmauksensa natsi-saksan politiikassa.

Mutta nyt kevyempiin puheenaiheisiin. Paljon keskustelua suomalaisten keskuudessa herättivät Lontoon sääolot hernerokkasumuineen ja hiililaskeutumineen. Ihmeteltiin talojen nokisuutta, hernerokkasumun läpitunkevuutta, toisaalta käytiin myös ihastelemassa kevään ja kesän kukkaloistoa ympäröivällä maaseudulla ja kaupungin puistoissa, jotka samalla saivat toimia ihmisten sunnuntaiolohuoneina ja näyttäytymispaikkoina. Lopetankin " Lontoon raporttini" muutamaan puistokuvaan viime keväiseltä matkaltamme. Olimme kertakaikkiaan säiden jumalten suosiossa, sillä huhtikuun alussa Lontoossa oli kesäisen lämmintä ja aurinkoista ja jokapaikassa kukkivat kukat.

Lontoolaiset rakastavat kevätkukkia ja lähtevät varsinkin sunnuntaisin kymmenintuhansin joukoin puistoihin niitä ihailemaan. Niinpä ilmoitetaan lehdissä ja autobussien ikkunoissa, milloin mitkäkin kukat kukkivat - on "daddofil-", "narsissi-" ja "blue bell-" viikko, sillä jollei pidä varaansa ja lähde oikeana aikana kukintaa katsomaan, niin koko ihanuus menee hukkaan. (LKK s. 213)

Kuolema ja vähän rakkautta - Venäläistä nykykirjallisuutta

2011-11-29T08:34:00.001+02:00

Aika ajoin nousee erilaisissa medioissa puheeksi venäläisen nykykirjallisuuden tila. Kun mietitään niitä perinteitä, joita maan kirjallisuus on aikojen kuluessa luonut, niin on pakko sanoa, että tällaisia kirkkaita tähtiä ei enää aikoihin ole syntynyt. Heti perään on kuitenkin todettava, että aika vähän olen venäläistä nykykirjallisuutta lukenut, sillä en osaa venäjää eikä suomennettujen kirjojen tarjonta ole luonut kovin houkuttelevaa kuvaa. Esimerkiksi tässä Parnasson artikkelissa mainituista kirjailijoista en ole lukenut kuin Boris Akuninia ja Viktor Pelevinia. Kumpikaan ei suuremmin innostanut. Sen sijaan mainitut Tatjana Tolstaja ja Ljudmila Ulitskaja kiinnostaisivat. Listassa mainittujen lisäksi nostaisin esiin Natalja Kljutsarjovan teoksen Kolmannessa luokassa, joka on hellyyttävä kertomus nuoresta Nikitasta ja hänen halustaan tehdä hyvää. Eräänlainen Dostojevskin Idiootin sukulaissielu. Tästä voi käydä lukemassa Kiiltomadon arvostelun kirjasta. Kaikkine ristiriitaisuuksineen Venäjässä olisi aiheita mistä ammentaa ja minua esimerkiksi kiinnostaisi valtavasti realistinen kuvaus elämästä nykypäivän Venäjällä ilman liiallisia postmoderneja kuorrutuksia.

Nyt arvioitavana oleva kirja Aleksandra Marininan Kuolema ja vähän rakkautta ( Smert i nemnogo ljubvi 1997, suom. Liisa Viitanen, Otava 2004, 348 s.) tarjoaa yhden kurkistusaukon nykyajan Venäjään. Tosin kirjan tapahtumat liittyvät 1990-luvun loppuun ja paljon on sen jälkeen muuttunut maan sekä yhteiskunnallisessa, valtiollisessa että taloudellisessa tilanteessa. Marinina on entinen juristi Neuvostoliiton ja Venäjän sisäministeriöstä ja kenties taustansa takia hän on ryhtynyt nimenomaan rikoskirjalijaksi. Hän on yksi tämän hetken Venäjän luetuimpia kirjailijoita ja hänen teoksiaan on myös käännetty yli 20 kielelle. Wikipedian tietojen mukaan suomeksi on käännetty ainakin seitsemän teosta. Itse olen lukenut niistä aiemmin vain Murhaaja vastoin tahtoaan.

Marininan kirjojen sankaritar on Moskovan miliisin rikostutkija Anastasia, Nastja, Kamenskaja, työlleen omistautunut lahjakas nainen, joka inhoaa kotitöitä ja vastoin kaikkia venäläisen naisen stereotypioita ei haaveile naimisiin menosta eikä perheestä .Hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä työ antaa hänelle haasteita ja tunnepuolella hänellä on pitkäaikainen suhde yliopistossa työskentelevään Aleksei Tsistjakovaan, joka kaiken lisäksi hoitaa kotityöt (tästähän tulee mieleen Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja hänen Anttinsa). Minusta se, että Marininan päähenkilö on nainen ja juuri kuvatunlainen venäläinen "antinainen" on hyvin virkistävää, sillä se rikkoo tehokkaasti maan luutunutta sukupuolijärjestelmää. Eikä Anastasia pomota pelkästään kotona vaan myös työssään hän on korvaamaton eivätkä miespuoliset kollegat pärjää ilman hänen apuaan.

-Mikä täällä tuoksuu? Nastja kysyi iloisesti ja ojensi kätensä nostaakseen kannen.
Aleksei kääntyi ja läimäytti leikillään hänen kättään.
-Älä koske ennen kuin olet pessy kätesi. Uteliaille ei täällä tarjoilla.
-Kenelle sitten tarjoillaan?
-Kilteille tytöille, jotka pysyvät kotona silittämässä miehensä paitoja.
-Pitääkö minun kuolla nälkään? Minä olen jo vanha, ei minusta enää saa kilttiä tyttöä. Kuten ystävämme ukrainalaiset sanovat, silmät näkivät minkä ostivat. Sinun ei olisi kannattanut mennä naimisiin minun kanssani. (KJVR s. 92.)

Nyt lukemassani teoksessa miespuolisten kollegojen riippuvuus Anastasiasta tulee esiin erityisen hyvin, sillä hän on vihdoin suostunut ympäristön painostukseen ja lupautunut menemään naimisiin Aleksein kanssa, tosin ilman suuria juhlia ja häämatkaa. Sen verran Nastja haluaa pitää periaatteistaan kiinni. Naimisiin menon ansiosta hän kuitenkin saa lomaa ja silloin hänellä on hyvää aikaa syventyä toiseen työhönsä eli kirjallisuuden kääntämiseen. Asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin pitäisi ja Nastjan loma jää lyhyeksi. Naimisiin hän pääsee, mutta uhkauskirjeen ja kuolleiden morsiamien sävyttämänä. Koska Nastja itse on sidottu tapahtumiin hän ei voi olla ottamatta osaa tutkimuksiin. Enempää kirjasta ei voi oikein kertoa spoilaamatta tapahtumien kulkua, joten tutustukaan itse.

Kirjallisilta ansioiltaan Marininan kirjat eivät nouse kovin korkealle tasolle samoin henkilökuvaus on ohutta lukuunottamatta Nastjaa ja kenties Alekseita. Minulle kirjan viehätys on nimen omaan venäläisen yhteiskunnan kuvaus, joka ei maata todellakaan aina mairittele.

Olet ollut liian kauan pois Venäjältä, siksi et tiedä, että lahjuksista puhuminen ei enää ole enää epäkorrektia, kukaan ei häpeä niitä eikä kenellekään tule mieleenkään loukkaantua sen vuoksi. Me olemme kaunaisia ja vihaamme toisiamme. Nykyisin pidetään normaalina jopa sitä, että toivoo jonkun toisen kuolemaa, vain siksi, että hyötyy siitä itse. Avaa silmäsi! Katso, miten me elämme. (KJVR, s. 189.)

Marraskuu Pentti Haanpään tapaan

2011-11-25T08:40:00.001+02:00

Marraskuu saattaa näyttää kasvonsa monenkaltaisina. Kekrinä voi joskus katsoa talven valjua, säikyttävän valkeaa naamaa. Reki voi liukua ja tiuvut helistä ja metsänkorvessa jäniksen tassu tai metsäkanan karvaiset varpaat heittävät jälkensä lumen valkeudelle. Tahi on näkyvissä talven routainen reuna. Rapakoiset tiet outoihin rypylöihin jäätyneinä, jäätyneet vedet mustansinisinä välkkäen, puiden oksissa ja ruohonkuloissa on kuuran kiteitä, jäähilseet ratisevat jalkojen alla. Mutta useimiten on sen muoto musta ja synkeä. Harmaita pilviä, sadetta, tuulta, lokaa. Vainiot ovat autiot ja tyhjät, auran jäleltä mustat, muualta kuin ilkeän kuolettavan taudin kellastuttamat. Pentti Haanpää: "Maa-ja metsäkyliltä", Teokset. ( Lähde: Kaisa Neimala, Jarmo Papinniemi Kirjallisuuskalenteri 2012, Otava)

Jotkut vain osaavat kiteyttää kaiken niin kauniisti. Hyvää marraskuun viimeistä viikonloppua kaikille, se taitaa olla nyt se "virallinen" pikkujouluviikonloppu. Ja muistakaa lukita rakkautenne.

Me orvot

2011-11-24T06:58:00.001+02:00

Se mistä pidin Kazuo Ishigurolta aiemmin lukemissani teoksissa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta teoksissa alkoi tässä nyt lukemassani kirjassa Me orvot ( When We Were Orphans, suom. Helene Butzow, Tammi 2002) aavistuksen puuduttaa. Kaikissa näissä kolmessa romaanissa on kyse muistamisesta, siitä miten vähitellen päästään syvemmälle ja syvemmälle päähenkilön elämään ja hänen ajatteluunsa. Siihen mikä hänestä on tehnyt sen, joka hän tällä hetkellä on. Samanlaisuutta on myös siinä miten tarina vähä vähältä täydentyy ja saa uusia juonteita ja sävyjä. Kaikki ei olekaan niin kuin alunperin olisi voinut luulla. Samoin kuin Pitkän päivän ilta sijoittuu Me orvot maailmansotien väliseen ja sen jälkeiseen aikaan. Molemmissa näkyy kiinnostavasti se, miten sota riisuu kaikki illuusiot ja sodan jälkeen ihmiset kohtaavat täysin toisenlaisen maailman, jossa heille ei enää ole tilaa muuta kuin marginaalissa. Tapahtumapaikkana Me orvoissa on Englannin lisäksi Shanghai, joka oli 1900-luvun alussa Kiinan tärkein kauppakaupunki ja jossa oli kansainvälisin ja modernein ilmapiiri maan kaupungeista. Tällä ilmapiirillä oli myös varjopuolensa, kuten esimerkiksi ooppiumin tuonti ja myynti kiinalaisille. Tähän liittyvät eettiset kysymykset nousevat myös kirjassa esiin.

Me orpojen päähenkilö on Christopher Banks, joka on viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet Shanghaissa, josta hänen on onnettomien tapahtumien vuoksi muutettava Englantiin, vanhempiensa kotimaahan. Tässä vaiheessa häneltä katkeavat vanhempia myöten kaikki siteet entiseen elämään, lapsuuteen, joka hänen muistoissaan on onnen aikaa, mutta joka muistojen tarkentuessa vähitellen saa myös tummia sävyjä. Valmistuttuaan Cambridgesta Christopher haluaa ehdottomasti ryhtyä salapoliisiksi ja vähitellen hän saakin mainetta ja ihailua Lontoon seurapiireissä taitojensa ansiosta. Salapoliisiksi ryhtymisen taustalla on hänen vanhempiensa kohtalo, samoin kuin lapsuuden salapoliisileikit naapurissa asuvan japanilaisen Akira-pojan kanssa. Christopherin mielessä orastaa kuitenkin koko ajan ajatus paluusta Shanghaihin jossain vaiheessa, kun aika on kypsä. Kyse ei ole pelkästään halusta, vaan myös velvollisuudentunteesta vanhempia ja entistä elämää kohtaan. Christopher kokee vahvasti, että hänellä on tehtävä, joka hänen on suoritettava. Tehtävä, jonka hän itselleen asettaa on kuitenkin liian suuri ja yhden ihmisen mitat ylittävä. Hän kylläkin saa ratkaisun tutkimalleen asialle, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin hän on luullut. Mustavalkoinen hyvä-paha-asetelma saa mukaansa rutkasti harmaan eri sävyjä.

Christopherin orpous syntyy ennen kaikkea siitä, että hän on lapsuudessaan joutunut kokemaan niin monia hylätyksi ja petetyksi tulemisen tunteita, ettei hän pysty kiinnittymään muihin ihmisiin normaalilla emotionaalisella tasolla. Ainoat ihmiset, joihin hän jollain tasolla yrittää kiintyä aikuisiällään ovat myös orpoja. Christopherin kiintymyksen kohteina ovat seurapiireissä pyörivä, täydellistä miestä metsästävä Sarah Hemmings sekä Jennifer, jonka holhoojaksi Christopher alkaa, vaikka ei ole koskaan aiemmin tavannut tyttöä.

Melkein kaikki, joille esittelin Jenniferin, huomauttivat, kuinka tyyneltä hän vaikutti lapseksi, joka oli kokenut sellaisen tragedian. Hänen esiintymisensä oli todellakin poikkeuksellisen itsevarmaa, ja hänellä oli aivan erityinen kyky ottaa kevyesti vastoinkäymiset, jotka olisivat saaneet muut hänen ikäisensä tytöt kyyneliin. (MO, s. 178.)

Puhuessaan Jenniferistä Christopher puhui myös itsestään. Itsevarman kuoren rakentaminen loi suojaa elämän tuomia pettymyksiä vastaan.

Kuten alussa mainitsin en aivan syttynyt tälle kirjalle kuten alussa mainitulle kahdelle muulla Ishiguron teokselle. Kirja oli liian lavea, siinä oli liikaa tyhjäkäyntiä, liikaa ihmisiä, joiden merkitystä en ymmärtänyt, liikaa tapahtumia, joista osa oli melko kaukaa haettuja. Olisin kaivannut rajatumpaa ja kompaktimpaa kerrontaa, jolloin mielenkiinto olisi pysynyt paremmin yllä. Myös Ishiguron muistamiseen ja muistojen vähittäiseen hahmottamiseen perustuva kerronta alkoi vähän toistaa itseään. Olisiko aika uudistua?

Kirjasta löytyy myös arviot Minnalta ja Margitilta

Kosto: Rakkaustarina

2011-11-20T17:52:00.001+02:00

Yhtä asiaa et oivaltanut. Eikä sitä kukaan olisi osannut sinulle kertoa. Sitä, ettei raiskaus ollut yksittäinen tapaus, joka sattui yhtenä yönä puistossa umpimähkään kuin salamanisku, vaan että se määritteli kertakaikkisesti Teena Maguiren koko elämän ja sitä kautta myös sinun elämäsi, sitten jälkeenpäin. Se, mitä Teena oli ollut, se mitä Bethie oli ollut, oli yhtäkkiä jäänyt pimentoon. Äidistäsi tuli Se nainen jonka miesjoukko raiskasi Rocky Pointin venevajassa, ja sinusta tuli se tyttö, Teena Maguiren tytär. (Kosto, s. 48.)

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina ( alkuper. Rape: A Love Story, suom. Kaijamari Sivill, Otava 2010, 152 s.) on vavahduttava lukukokemus. Kun kirjan aloittaa, sitä ei voi laskea kädestään, vaikka vatsaa vääntää ja pää huutaa, että tämä on väärin, näin ei voi tapahtua, mutta silti sitä vain jatkaa lukemistaan. Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan suomennoksessa on käytetty kostoa alkuperäisen raiskauksen tilalla. Olisiko raiskaus ollut liian pelottava ja karkottanut mahdollisia ostajia? Toki kirjassa käsitellään myös kostoa, sitä miten ihminen hakee oikeutta oman käden kautta, koska kokee, että oikeusjärjestys ei voi sitä hänelle antaa. Mutta ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus raiskauksesta ja siitä miten se määrittää ihmisen koko elämän ja myös läheisten elämän. Ja miten raiskaustapauksissa lähes aina myös uhri tavalla tai toisella joutuu syyllistetyksi tai ainakin hän itse saattaa vahvasti kokea niin. Tämän kirjan luettuani taannoinen lutkamarssi saa entistä vahvemmin hyväksyntäni. Kyseisessä marssissahan oli kysymys siitä, miten nainen saa pukeutua ja miten hän ei saa. Voiko naisen pukeutumista käyttää uhrin syyllistämiseen: miksi pukeuduit minihameeseen? Kun viranomaisten taholta nostetaan nämä asiat huomion kohteeksi, samalla ikään kuin implisiittisesti annetaan jo jotain anteeksi raiskaajalle. Itsehän se tätä kerjäsi! Kostossa raiskauksen uhri Teena Maguire joutuu juuri tälläisen syyllistämisen kohteeksi yhteisössään, loppujen lopuksi syyllinen onkin Teena, eikä ne 7-8 humalassa ja huumeissa olevaa nuorta miestä, jotka raiskaavat hänet ja vielä Teenan lapsen Bethien ollessa silminnäkijänä.:

Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? (Kosto, s. 9)

Teena ei kuole väkivallan ja raiskauksen uhrina, vaikka olisikin halunnut kuolla, varsinkin sen jälkeen, kun hän kokee täydellisen nöyryyttämisen oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntiä seuraa myös John Droomor, poliisi, joka löysi Teenan venevajan lattialta vertavaluvana ja muodottomaksi pahoinpideltynä. Teena ja John Dromoor olivat tavanneet ennen tätä kohtalokasta tapausta kerran aikaisemminkin. He olivat pitäneet toisistaan, mutta mitään sen enempää ei ollut tapahtunut, sillä John oli periaatteen mies ja hänellä oli vaimo ja lapsi tulossa.
Periaatteista on myös kyse, kun John, tajuttuaan oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuuden Teenaa kohtaan, alkaa toteuttaa oikeutta omien periaatteidensa näkökulmasta. Se, mitä John tekee herättää lukijassa kysymyksiä, joita tosin on herännyt jo irvokkaan oikeudenkäynnin aikana, eli kysymyksiä moraalista ja siitä mikä on oikein ja mikä on väärin. Onko oikein toteuttaa 1990-luvulla oikeudenkäytön periaatteita, jotka ovat peräisin ajalta ennen ajanlaskua? Vaikka lukijana kuinka tajusin, että se mitä John teki,oli väärin, niin täysin en voinut häntä tuomita, vaan ajattelin kuten Hammurabi aikoinaan, sillä niin vahvoja tunteita Teenan kohtalo minussa naisena herätti.

Teenan tapauksessa raiskaustilanteen kauhut kaksinkertaistuvat, sillä samalla kun hän itse on silmittömän väkivallan kohteena, hänellä on koko ajan huoli 12-vuotiaasta tyttärestään, joka on hänen mukanaan, kun raiskaajien lauma yllättää heidät kansallispäivän alkuyön levottomina tunteina. Vaikka lapsi ei fyysisesti tule raiskatuksi, niin henkisesti hän ei enää koskaan ole ennallaan, hänen lapsuutensa oli loppunut, se kuului aikaan ennen ja kaikki muu, koko loppuelämä, aikaan sen jälkeen. Kun miettii kirjan nimessä olevaa rakkaustarinaa, tulee pohtineeksi mihin sillä viitataan. Sillä Teenan ja Johnin välillä ei ainakaan ole ääneenlausuttua rakkautta, jolla voisi motivoida sen, mitä John tekee Teenan puolesta. Mutta Johnin teot voidaan motivoida myös hänen omalla maailmankatsomuksellaan ja hänen tavallaan ajatella maailmasta. Ennen kuin John oli ryhtynyt poliisiksi hän oli toiminut sotilaana ja oli ollut mukana Persianlahden sodassa. Sota ei mennyt jälkiään jättämättä, kuten eivät sodat koskaan, vaan: Yhtenä kirkkaana harhaisena aamuna aavikolla hän oli nähnyt sielunsa käpertyvän kuin mittarimato ja kuolevan kuumaan hiekkaan. Ensi alkuun hän oli ikävöinyt sitä. Sitten se oli unohtunut. (Kosto, s. 14.) Työ poliisivoimissa ei täysin tyydyttänyt häntä, sillä hän kaipasi tilaisuuksia toimia ja Teenan tapauksessa hän oli vihdoin löytänyt sen. Toimillaan John Dromoor herättää kuitenkin yhden ihmisen rakkauden itseään kohtaan, Bethielle hän tulee ikuisesti olemaan sankari, sadun prinssi, joka pelasti hänet ja hänen äitinsä. Toiminnan moraalisia perusteita Bethie ei todennäköisesti tule koskaan kysymään.

Haudankaivajan tytär oli fantastinen lukukokemus ja tämä Kosto:Rakkaustarina sai minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Joyce Carol Oates on kirjailja, jolla on sanottavaa ja myös kyky sanoa se vakuuttavasti ja lukijalle armoa antamatta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi, Jori, Mari A, anni M, Naakku, Susa, Sanna/Luettua, Katja ja Valkoinen kirahvi.

Tunnustelua

2011-11-18T07:03:00.001+02:00

Sain tämän ylläolevan tunnustuksen Anna Elinalta jo jokin aika sitten. Kiitos oikein paljon muistamisesta. Lämmittää mieltä.

Krumeluurin kuppikakun minulle tarjoilivat Amma ja Paula. Kiitos myös teille! Tähän liittyi myös, että piti tunnustaa itsestään 10 satunnaista asiaa, joten tässä ne tulevat:

1. Lempivärini on riippuvainen vuodenajasta, näin syksyllä erilaiset murretut värit tuntuvat hyviltä.

2. Ehdoton lempieläimeni on koira.

3. Voi kun tietäisinkin onnenumeroni.

4. Alkoholiton lempijuomani on vesi.

5. Ehdottomasti facebook. Twitterissä en ole koskaan vieraillut. (Lienen joku muinaisjäänne)

6. Tällä hetkellä pidän: Kynttilänvalosta, hitaasti sarastavista päivistä, ikkunalla loistavasta tähdestä, tonttumaisten listojen tekemisestä, aamukävelyistä puistossa, hitaasti satavasta lumesta, hyvästä viinistä ja vielä paremmasta ruuasta, siitä tunteesta, kun voi tyytyväisenä venytellä saunan lauteilla uituaan sitä ennen runsaan kilometrin.

7. Yhtä mukavaa, kun on saada lahjoja, on antaa lahjoja.

8.. Lempimuotoni on jotakin, mitä en ole koskaan ajatellut.

9. Lempiviikonpäiväni on tämä kyseinen, kuluva päivä.

10. Pionit ovat lempikukkiani.

En jatka haastetta eteenpäin, mutta jos jollekulle maistuu muffinssi, niin täällä on tarjolla. Kaikki olette sen ansainneet.

Hyvää viikonloppua, minä lähden nyt aamukävelylleni puistoon.

Susinartut ja pikku immet

2011-11-15T08:26:00.001+02:00

Ajattelin, että linkitän tännekin Agricola Suomen historiaverkkoon kirjoittamani arvostelun Tuulikki Pekkalaisen kirjasta Susinartut ja pikku immet (Tammi 2011), jos kirja ja sen aihe jotakuta kiinnostaa.

Tuulikki Pekkalainen on tutkinut sisällissodassa 1918 punaisten puolella olleiden ja sodan lopussa vangittujen naisten kohtaloita ja kirjoittaa heistä myös tuoreimmassa kirjassaan. Arvosteluni voi käydä lukemassa tästä.

Edith ja Saima

2011-11-13T19:26:00.001+02:00

Olen lähiaikoina lukenut kaksi kirjaa, jotka tietyllä tavalla ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko kaukana, eivätkä sinällään ole rinnastettavissa keskenään. Molemmissa on pääosassa 1900-luvun alkupuolella elänyt runoilijatar, jonka kohtaloksi koitui keuhkotauti hyvin nuorella iällä. Molemmat ovat myös kohonneet kuolemansa jälkeen runoilijoina eräänlaisen ikonin asemaan suomalaisessa runoudessa. Kyseessä ovat tietenkin Edith Södergran (1892-1923) ja Saima Harmaja (1913-1936). Tähän listaan voisi vielä liittää Katri Valan, joka oli nuoren Saiman suuri esikuva runouden saralla. Myös Vala kuoli keuhkotautiin 1940-luvulla sairastettuaan sitä ennen pitkään. Tämä postaus keskittyy kuitenkin Edith Södergraniin ja Saima Harmajaan ja heistä kertoviin teoksiin. Katri Valaan palaan varmasti toiste, myös hän on postauksen ansainnut.

Edith Södergranista lukemaani Ernst Brunnerin kirjaa Edith (alkuper. Edith 1992, suom. Saara Villa, Otava 2011, 304 s.) ei voi pitää perinteisellä tavalla elämäkerrallisena, vaan se on romaani Edithin elämästä Brunnerin silmin. Teos on kirjailijan minä-muotoinen hyppy runoilijattaren ihon alle. Ilmestyessään kirja sai muutamat ruotsalaiset feministitutkijat nousemaan takajaloilleen, sillä he pitivät kirjaa lähes Edithin raiskauksena, tunkeutumisena tämän kaikkein yksityisempään. Enemmän asiasta voi lukea Hesarista. Romaanimuodosta huolimatta tekstiä voisi pitää myös laajana runoelmana, vaikkakin ajoittain hyvin rujona ja karkeana sellaisena. Runoon viittaa käytetty kieli, joka on täynnä nopeita siirtymiä merkityksestä toiseen, kauneudesta rumuuteen, unenomaisuudesta raakaan todellisuuteen samoin siihen viittaa kirjan päänsisäinen, välillä tajunnanvirtainen kerronta. Kirjaa ostaessani en perehtynyt siihen sen tarkemmin, vaan luulin ostavani perinteisen elämäkerran. Yllätys oli melkoinen alkaessani lukemaan, enkä missään vaiheessa päässytkään kunnolla teokseen sisälle, vaan huomasin väsyväni kielen ja kerronnan sameuteen.

Minä istuin sisään suljettuna rautakaihtimien takana ulkopuolisen maailman kertoessa historiaansa kiihkomielisen yksinäisenä. Voimakkailla tönäisyillään se kiihdytti minua niin että minun oli avattava suuni ja purtava sohvan kangasta. Silti se kulki minun ohitseni. Se ei katsonut minua. En kyennyt kiristämään maailmalta edes lievän ylenkatseen ilmettä. Kuljin myrskyjen halki ja raivosin yksin. Kuljin läpi itsesäälikriisien ja itsesyytöskohtausten. (E. s. 56)

Edith Södergran eli pääosan elämästään Raivolassa, Pietarin lähistöllä, jossa eri kielet ja kulttuurit kohtasivat. Hänellä oli suomen-ruotsalainen tausta, mutta ympäristössä vaikuttivat suomalainen ja venäläinen kulttuuri. Lisäksi mukaan tuli saksalainen kulttuuriperintö ja kieli koulun ja myöhemmin parantolajaksojen muodossa. Sairastuminen keuhkotautiin, johon isä oli aiemmin kuollut, 16-vuotiaana samoin kuin läpitunkeva runoilijakutsumus saivat hänet tuntemaan itsensä ympäröivästä maailmasta irtiolevaksi, yksinäiseksi ja mihinkään kuulumattomaksi. Tätä tunnetta vahvisti myöhemmin intohimoinen Nietzchen oppien sisäistäminen ja se ulkopuolisuuden tunne, joka syntyi siitä, että hänen runoutensa oli vielä hänen eläessään liian shokeeraavaa aikalaisille ja hän jäi ilman tunnustusta alalla, joka oli hänelle kaikkein tärkein. Vain muutamien ihmisten, tärkeinpänä oma äiti Helena Södergran, tuki ja rohkaisu auttoivat jaksamaan eteenpäin.

Omien henkilökohtaisten vaikeuksien taakkaa Edithin elämässä lisäsi vielä ympärillä oleva kuohuva aika vallankumouksineen ja sisällissotineen ja voikin mielestäni sanoa, että aikakauden ja sen mukanaan tuomien seurausten kuvaus nousee hyvin tärkeäksi Brunnerin kirjassa. Se inhimillinen hätä ja eri maailman rajoilla olemisen aiheuttamat kärsimykset nousevat siinä suureen rooliin. Pääosin Brunner tuntuu olevan perillä näistä tapahtumista, mutta pieniä lipsahduksia sattuu: Svinhufvud ei ollut Suomen presidentti vielä vuonna 1917 saapuessaan Siperian karkoitukseltaan juhlittuna sankarina. (Nipo mikä nipo)

Ernst Brunnerin hurjan Edith-vuodatuksen jälkeen Saima Harmajan päiväkirjoihin perustuva Saima Harmaja. Palava elämä. Päiväkirjaa, kirjeitä. (Toim. Kirsti Toppari, WSOY 1998, 480 s.) tuntuu melko kesyltä luettavalta. Kysymys on pääasiassa päiväkirjoihin ja kirjeisiin perustuvasta teoksesta, joka kattaa aikavälin 1923-1936. Toki kyseessä on aivan erilaatuinen kirja, eikä kukaan odotakaan, että koulutytöstä nuoreksi naiseksi 1900-luvun alkupuolella varttuva kuvailisi elämäänsä rujosti ja mitään häpeilemättä. Saiman päiväkirjan sivuilta on luettavissa ne samat tunteet, unelmat, pelot ja kokemukset, joita tuhannet samanikäiset ovat kirjanneet ja tulevat kirjaamaan.

Monilla päiväkirjaa kirjoittavilla nuorilla on yhtenä motiivina ollut voimakas halu kirjoittaa ja ilmaista itseään ja päiväkirjaa on usein pidetty paikkana harjoittaa itseilmaisua ja tuottaa tekstiä (sama näkyy nykyään monissa blogeissa, jotka toimivat kirjoittamisen harjoittamispaikkoina). Haave kirjailijuudesta on elänyt monen päiväkirjurin sivuilla ja Saima ei tee tästä poikkeusta. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa hänen päiväkirjansa täyttyy runoista, itseilmaisun tarpeesta, luomisen ja kirjoittamisen pakosta ja runoilijahaaveista. Itse hän tuo tämän esiin sanoessaan, että "minä yksinkertaisesti riutuisin ilman kynää ja paperia".

Itse en ole koskaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, viehättynyt Saima Harmajan runoista ja luinkin kirjan ennenkaikkea kulttuurihistoriallisena kuvauksena 1920-1930-luvun nuoren tytön elämästä. Tämän suhteen kirja jakaantuu mielenkiintoisiin osiin. Ensimmäiset vuodet, jolloin Saima oli vielä terve päiväkirjojen sivut täyttyivät eloisista kuvauksista koulutytön päivistä, harrastuksista, aatteista ja mielipiteistä ja näin syntyi näkymä siihen ympäröivään maailmaan jossa Saima eli. Hän oli kiihkeä isänmaan ystävä ja aitosuomalainen, ajankohdan sukupuolirooleihin hän suhtautui aika ajoin kiihkeän vastustavasti ja aika ajoin hän taas tunsi itsensä sopimattomaksi näitä rooleja vastaamaan. Vähitellen nämä ympöivän maailman tapahtumat saavat yhä vähemmän ja vähemmän tilaa ja tilalle nousee Saiman oma sisäinen maailma, jota hallitsee paitsi vähittäin hiipivä sairaus, myös muut minuuden vahvat kokemukset muun muassa eroottinen herääminen ja rakkauden ja seurustelun kokemukset. Ajoittain lukija tosin pääsee kurkistamaan myös ajan kulttuurielämään, esimerkiksi Nuoren Voiman ja sen piirissä vaikuttaneiden kirjailijoiden, kuten Mika Waltarin maailmaan ja Saiman elämään opiskelijana Tarttossa ja sen kulttuuripiireissä. Mikä myös on mielenkiintoista on se, miten päiväkirjasta ja kirjeistä, jotka useimmiten on suunnattu jollekin perheeenjäsenelle, välittyy kaksi aivan erilaista Saimaa kokemuksineen.

Saiman ja Edithin elämät koskettavat myös toisiaan. Molemmat olivat hoidossa Nummelan keuhkotautiparantolassa, josta Saima kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti:

Vielä en ole paljoakaan levoton. Vuoteeni vieressä on ihmeellinen uneksiva ruusu, huone on hiljainen ja valkea, ikkunan alla seisovat samat vakavat männyt, joita Edith Södergran on katsellut. Olikohan hänkin täällä syksyllä, näkikö hän parvekkeeltaan, miten kultaiset koivut hitaasti kirkastuivat auringon tullessa esiin, miten läpikuultava on järven kylmä sini, miten havut kimaltelevat hiljaa liikahdellen puhtaassa tuulessa. Seurasiko hän pilvien hentoa liu`untaa yli taivaan, rakastiko hän niiden vaaleita, häipyviä, käsinkoskemattomia värejä. Ja yskikö joku hänen vieressään raatelevaa yskäänsä juuri silloin kun hän kirjoitti: "Minä olen itse myötäkäyminen". (PE, s. 340)

Edith Södergran oli Katri Valan ohella yksi Saima Harmajan esikuvista runoilijana, jopa niin, että Martti Haavio arvostelessaan Saiman runokokoelmaa näki siinä vähän liikaakin Edith Södergranin jäljittelyä. Saima saavutti kuitenkin eläessään sen, mistä Edith jäi paitsi, sillä hän sai myös positiivisia arvosteluja runoudestaan, joka vastasi niitä odotuksia, joita aikakausi runoudelle asetti. Nyt kun itse tästä ajasta käsin, lähes sata vuotta myöhemmin, tarkastelen asiaa täysin subjektiivisesti on Edith Södergran selvästi paremmin kestänyt aikaa ja nousee yhä uudelleen uusien sukupolvien tietoisuuteen. Tämän arvostuksen olisi suonut hänelle jo hänen eläessään.

Tällä kirjoituksella osallistun Paulan "Kirjallista elämää" haasteeseen.

Saatana saapuu Moskovaan teatterissa

2011-11-11T08:25:00.001+02:00

Ukonilma kiiti pois jättämättä jälkeäkään ja taivaalle yli koko Moskovan nousi sateenkaari kaikissa väreissään hehkuen ja juoden vettä Moskovanjoesta. Korkealla kukkulan laella näkyi kahden metsikön välissä kolme tummaa hahmoa. Woland, Korovjev ja Begemont istuivat mustien ratsujensa satulassa katsellen joen takana leviävää kaupunkia, särkynyttä aurinkoa, joka hehkui tuhansina sirpaleina rakennusten lännenpuoleisisissa ikkunoissa, ja Novodevitsin luostarin piparkakkutorneja. [...] No niin, Mestari, hyvästelkää nyt kaupunkinne; meidän on aika lähteä. Ja Woland osoitti mustahansikkaisella kädellään sinne missä lukemattomat auringot sulattivat lasia joen takana ja missä noiden aurinkojen yllä levisi päivän aikana kuumenneen kaupungin sumu ja höyry. (SSM, 454)

En koskaan voi käydä Varpusvuorilla ilman, että tämä kohtaus Mihail Bulgakovin vuonna 1940 ilmestyneestä kirjasta Saatana saapuu Moskovaan ( Master i Margarita, suom. Ulla-Liisa Heino, WSOY 2005) palaa mieleen.

Tänään en ole menossa Varpusvuorille vaan teatteriin katsomaan Bulgakovin kirjasta sovitettua näytelmää. Haastetta esityksen seuraamiseen tuo tietenkin se, että venäjän kielen taitoni on melko olematon. Koska olen lukenut kirjan kaksi kertaa ja nähnyt kirjasta kaksi sovitettua teatteriversiota Suomessa niin luotan siihen, että pysyn kärryillä jotenkuten. Ikävä kyllä lukemani arvostelu Moscow Time-lehdestä ei ollut kovinkaan hyvä, arvostelija oli melko pettynyt esityksen tasoon. No katsotaan mitä saan irti.

Käyn mielelläni teatterissa Suomessa, mutta täällä en ole aiemmin uskaltautunut juuri kielipuolisuuteni vuoksi. Venäläistä teatteritaidetta on kuitenkin perinteisesti pidetty niin korkealaatuisena, että halusin ainakin kerran nähdä ja kokea mitä se oikeasti on paikanpäällä katsottuna. Teatteri jossa esitys menee on hyvin kuuluisa Chekhov Moscow Art Theater (en tiedä onko tällä teatterilla vakiintunutta suomennosta, joten käytän englanninkielista nimeä). Luin juuri Wikipediasta teatterin historiasta ja sain tietää, että teatteri on perustettu 1897 ja toisena perustajana oli kuuluisa teatterinuudistaja K.S. Stanislavsky. Teatterissa on esitetty aikoinaan muun muassa A. Tsehovin, M. Gorkin ja M. Bulgakovin näytelmiä. Neuvostoliiton aikana teatteri joutui mukautumaan vallitsevaan taidevirtaukseen sosialistiseen realismiin, mutta 1970-luvulta alkaen teatterissa alkoi pyrkimys päästä pois vanhoista kaavoista ja alettiin etsiä uudenlaisia ilmaisukeinoja.

Saa nähdä mitä tänä taianomaisena päivämääränä 11.11.11 teatterissa tapahtuu. Toteutuvatko Varietee-teatterin kummallisuudet tänäänkin vai löydänkö itseni kenties luudalla lentemästä Wolandin kanssa.

Lopuksi vielä kuva miehestä, jonka nimeä teatteri nykyään kantaa. Anton Tsehovin patsas sijaitsee teatterin edessä. Kerron miehelle terveiset teiltä, kun tänään kuljen ohi.

P.S. Google kertoi, että tänään on kulunut 190 vuotta Fjodor Dostojevskin syntymästä.

PP.SS. Mua ketuttaa, kun Katja Kettu ei ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Kätilö

2011-11-06T15:12:00.001+02:00

Olen juuri lukenut kirjan, joka kokemuksena oli yhtä aikaa hämmentävä, liikuttava ja järkyttävä. Kirja on Katja Ketun Kätilö ( WSOY 2011, 348 s.). Ajallisesti Ketun kirja sijoittuu jatkosodan viimeisiin kuukausiin ja sitä seuranneisiin Lapin sodan päiviin. Suomen Kuvalehden haastattelussa Kettu kertoo, että hän halusi sijoittaa romaaninsa nimenomaan tähän Suomen historian ajanjaksoon, sillä hänen mielestään oli järkyttävää, miten vähän ihmiset asiasta tietävät. Hän halusi kertoa siitä mitä jatkosodan aikainen aseveljeys ja rinnaikkainelo saksalaisten kanssa merkitsi paikallisille, pohjoisen ihmisille. Hänen kirjaan loppuun liittämänsä lähdeluettelo on vaikuttava ja monipuolisesti aiheeseen paneutuva.

Kaikista näistä historiallisista tapahtumista ja niiden taustalla olevista faktoista huolimatta Ketun romaani on kaikkea muuta kuin perinteinen historiallinen romaani. Sodan aikainen todellisuus luo vain ne raamit, jossa kirjailija tarkastelee ihmisenä olemisen eri puolia. Poikkeusolot, joihin sota kaikessa raadollisuudessaan on laskettava, tuovat aina ihmisyydestä esiin huomattavasti enemmän kuin tavallinen arkipäivä. Sota ja sen lainalaisuudet asettavat myös yksittäiset ihmiset täysin uudenlaisten moraalisten kysymysten eteen, joihin ei ole olemassa valmiita vastauksia. Onko näissä oloissa mahdollista toimia rauhanajan moraalisäädösten mukaan vai onko sopeuduttava esimerkiksi itseään tai läheisiään säästääkseen täysin uudenlaisiin moraalisiin koodistoihin? Lukiessaan teloituksista, joukkohaudoista,elävillä ihmisillä tehdyistä kokeista ja raiskauksista joutuu myös lukija punnitsemaan omaa arvomaailmaansa. On helppo jälkikäteen tuomita saksalaisten kanssa yhteistyöhön antautuneet pohjoisen ihmiset ja saksalaisiin sotilaisiin rakastuneet ja heidän mukaansa lähteneet naiset moraalittomiksi, mutta silloin emme ymmärrä sitä todellisuutta missä nämä ihmiset joutuivat elämäänsä elämään.

Minä olen tappanut, nöyrtynyt, kontannut maailman mudassa sinun vuoksesi. Minua on väärinpidelty. Minun hampaattomaan suuhuni on tungettu vieraita elimiä, olen joutunut nielemään balkaninmakuista makkaraa ja meinannut tukehtua kirgiisien pilaantuneisiin elinnesteisiin. Olen pyllistänyt käskystä, työntänyt sormeni levittänyt haarojani, minun kaikkiin reikiini on survottu vääriä esineitä vuorotellen, minua on lyöty, syljetty ja häpäisty. Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Olen hylännyt Jumalani ja hän on hyljännyt minut.Olen löytänyt isäni ja kadottanut hänet. mutta sinun vuoksesi uskallan edelleen elää, sillä sinun olemassaolosi tekee kaiken vääryyden mitättömäksi. Sinun vuoksesi olen valmis kaikkeen. Sinun vuoksesi olen valmis kuolemaan nyt. ( K, s. 328-329.)

Ketun kirjassa sodan vastapainona on rakkaus. Yhteisössään halveksittu, oman tiensä kulkija, "kätilö Jumalan armosta", toisille Vikasilmä toisille Villisilmä, rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, Lapin naisen poikaan, naisten naurattajaan, sodan traumatisoimaan ja maailmaa kameransa linssin läpi katsovaan mieheen. Kätilö, Fräulein Schwester, on rakkautensa vuoksi valmis raivaamaan tieltään kaikki esteet, uhmaamaan yhteisön normeja ja sodan lainalaisuuksia ja kestämään kaikki mahdolliset nöyryytykset ja fyysiset pahoinpitelyt, sillä hän uskoo, että hän ei muuta voi, rakkaus ei muuta voi. Rakkaus Johann Angelhurstiin ja sen tuottamien hedelmien suojeleminen määrittää hänen elämäänsä siitä hetkestä, kun hän miehen ensi kertaa näkee aina viimeiseen saakka.

Kirja rakentuu päiväkirjamaisten merkintöjen varaan, joissa näkökulma on vuoroin Kätilöllä vuoroin Johann Angelhurstilla. Näiden merkintöjen myötä kirjan tarina muovautuu vähä vähältä esiin samalla kun Villisilmän ja hänen Johanneksensa persoonat ja ajatusmaailmat keriytyvät lukijan eteen. Päiväkirjamerkintöjen väliin on ripoteltu kirjeitä, joita kuolleeksi luultu isä on kirjoittanut tyttärelleen Kätilölle. Isän kirjeiden kautta mukaan tulee se valtapeli, jota sodan osapuolet Pohjoisella jäämerellä harjoittivat, mutta sen lisäksi ne kertovat voimakkaasta rakkaudesta ja suojelunhalusta omaa lastaan kohtaan. Ajallisesti kirja kattaa ajan kesäkuusta 1944 vuoden 1945 helmikuuhun. Tänä aikana sota sai käänteen, joka vaikutti ratkaisevasti siihen, mitä Pohjoisessa tapahtui ja sitä mitä se merkitsi näiden tilanteiden armoille joutuville ihmisille. Mutta myös sen, miten ihmiset seurasivat omaa sydäntään ja tekivät valintoja henkilökohtaisen rakkauden vuoksi.

Katja Ketun käyttämä kieli on saanut suitsutusta monissa arvosteluissa. Pohjoisen murteeseen yhdistyy juureva, maanläheinen, rehellisen häpeilemätön ja uutta luova kieli, joka aika ajoin sai ainakin minut hämmennyksiin ja aika ajoin puolestaan herätti ihastusta. Tosin alun jälkeen kun kieli oli mielessäni lunastanut paikkansa Ketun kertoman tarinan välineenä, siihen ei enää samalla tavalla kiinnittänyt huomiota, vaan kielestä tuli ikään kuin osa tarinaa, sen elimellinen osa. Kielestä huokui se myyttisyys, joka loi tarinaan sen tunnelman ja piti minua lukijana otteessaan.

Kun täällä blogimaailmassa viime aikoina on veikkailtu tulevia Finlandia-ehdokkaita, niin tässä on minun mielestäni yksi erittäin vahva ehdokas. Ketun Kätilö uudistaa sekä historiallisen romaanin genreä että kieltä uskaliaalla otteellaan.

Kirjasta on kirjoittanut myös Joana ja Leena Lumi

Päivä Moskovassa

2011-11-04T14:04:00.001+02:00

Viime viikonloppuna kävin kaupungilla pitkästä aikaa ja varasin jopa kameran mukaan, sillä ajattelin, että tänne olisi mukava tallentaa joitain kuvia. Syy siihen että jalkauduimme ihan keskustaan saakka oli se, että Suomessa asuva vanhin tyttäreni oli vierailulla. Aloitetaan vierailulla uuteen loistoon saatetun Bolshoi-teatterin edestä. Sisälle emme kyllä päässeet, vaikka punaista mattoa juuri viriteltiinkin ovien ulkopuolelle. Syy punaiselle matolle oli se, että vihdoin viimein lähes 6 vuotta remontissa ollut teatterin päänäyttämö avasi jälleen ovensa vieraille. Remontin piti alunperin kestää 3 vuotta, mutta niin kuin tässä maassa usein tapahtuu, "asiat eivät mene niin kuin elokuvissa". Kun tämä suurin innostus teatterin uudelleen aukeamisesta vähitellen hiljenee, niin voisi yrittää itsekin päästä paikan päälle kyseistä laitosta ihmettelemään. Tällä hetkellä lähes kaikki liput menevät trokarien käsiin, mikä sekin on täällä ikävän yleistä.

Tyttäreni toivomuksesta kävimme myös valokuvaaja Annie Leibovitzin näyttelyssä, joka olikin mielenkiintoinen esitellen Leibovitzin uraa 15 vuoden periodin ajalta. Näyttelyssä oli kuvia Leibovitzin perheestä, mutta myös kuuluisia kuvia muun muassa raskaana olevasta Demi Mooresta. Oma suosikkini oli karunkaunis mustavalkoinen kuva Patti Smithistä.

Illalla kävimme syömässä upouudessa ostoskeskuksessa, jossa oli näytteillä myös jättimäisen kokoisia matushkoja.

Illan päätteeksi pistäydyimme kahvilassa, jossa oli tuttuja kirjallisia tyyppejä:

Hyvää viikonloppua kaikille. Nauttikaa elämästä, marraskuukin on ihan kiva kuukausi.

Lehtiä syksyn arkistosta

2011-11-01T09:00:00.001+02:00

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. 2011. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Otava.
Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blar ur höstens arkiv.
Suom. Caj Westerberg.

Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. Pajussa on jo nuput. Ehkä ne kuolevat, kun talvi ryhdistäytyy. Nyt ne sädehtivät vähin äänin kuin merkkinä siitä, että kevät koittaa. Merkillistä. (LSA, 137)

Helmikuussa 2011 kuolleen Bo Carpelanin postuumisti julkaistu teos tuo eteemme vanhan miehen, joka kirjoittaa elämäänsä, merkitsee itseään muistiin. Tomas Skarfelt on eläkkeellä oleva tilastotieteilijä, jolle kirjoittaminen on aina ollut tärkeä asia työn ohella. Hän palaa lapsuutensa maisemiin Uddaan kirjoittamaan ja ollakseen lähellä 94-vuotiasta äitiään. Tutussa ympäristössä hän palaa elämässään taaksepäin, lapsuuden muistoihin, joissa ovat läsnä nyt sairaana oleva äiti, mutta myös kuollut isä. Tässä elämänvaiheessa Tomaksessa sekoittuvat mennyt, lapsuus ja oleva, vanhuus. "Sulassa sovussa minussa on kaksi osaa: vanha äijä ja hämmästynyt lapsi" (LSA, 193).

Vanhuus on jotakin, joka ajoittain tuntuu käsittämättömältä, ajoittain pelottavalta. Se on elämän syksy, joka vähitellen pudottaa kaikki lehtensä. Tomas pyrkii keräämään näitä elämänsä lehtiä ylös omaan arkistoonsa kirjoittamalla. Vaikka hän aika ajoin suhtautuu epäilevästi kirjoittamiseensa, se on kuitenkin elinehto. Samoin kuin musiikki ja muu taide sekä ympäröivä luonto. Kirpeän ironisesti Tomas sen sijaan suhtautuu nykyaikaan, joka tarjoaa TV:n välityksellä ihmisille jos minkälaista roskaa mielen virkistykseksi.

Elämän syksy on myös valmistautumista kuolemaan. Marraskuu on kuoleman kuukausi. Vielä ei kuitenkaan ole Tomaksen vuoro vaan marraskuussa hän hyvästelee äitinsä viimeisen kerran, Äitinsä, jolle hän viimeiseen hetkeen saakka oli ollut lapsi. Tomas olisi seuraava. Mutta niin kuin alun lainauksenikin kertoo marraskuussa on pajuissa jo nähtävissä kevään nuput. Tomaksen elämässä kevättä merkitsee ainakin Slanten, naapurin 5-vuotias poika, joka uteliaasti hivuttautuu sekä Tomaksen että hänen äitinsä maailmaan ja antaa sille valoa pimeydessä.

Slanten sanoo: Hyvä. Hän kääntyy ja juoksee takaisin, sisälle lämpimään,pois marraskuun pimeästä. Lyhty heiluu iloisesti hänen kädessään. Sen näen viimeiseksi ennen kuin tie kaartuu metsään, pimeään. (LSA, 206)

Carpelanin kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistiinpanoja. Se on kokoelma frgmentaarisia lukuja, jotka koostuvat kirjoittajan mietteistä kirjoittamisesta ja taiteesta, muistoista, arkipäivän havannoista, unista, tulevaisuuden kuvista, jotka usein ovat pelottavia ja käsittämättömiä. Sitä määrittää melankolisuus ja kaipuu kauneuteen. Helsingin Sanomissa arvostelija Jukka Koskelainen määritti kirjan romaanin ja proosarunon väliin. Runouteen viittaa ainakin kirjan kieli, joka ajoittain leikittelee sanoilla, ajoittain tajunnanvirtaisesti liikkuu mielikuvasta toiseen. Kieli on kaunista, mutta hitaasti luettavaa juuri tämän ajoittaisen tajunnanvirtaisuuden johdosta. Itselleni oli alkuun vaikeaa päästä mukaan kirjan kieleen ja kirja olikin lepäämässä parisen viikkoa. Kun muutama päivä sitten aloitin kirjan uudelleen, jotain oli tapahtunut. Pääsin mukaan kirjaan ja sen rytmiin, tosin aika ajoin oli pakko pitää taukoja, kun ajatus herpaantui. Toisaalta nämä tauot olivat myös hyväksi, sillä silloin oli aikaa pureskella sitä mitä oli juuri lukenut ja ehkä palata aika ajoin taaksepäin lukemassaan. Uskon, että palaan tähän kirjaan uudestaan jossain vaiheessa ja ehkä muistikirjan ja kynän kanssa, sillä kirja vilisi niin kauniita ajatuksia ja lauseita, että olisi tähänkin tehnyt mieli lainata lähes joka sivulta jotain. Tähän loppuun minun onkin lainattava kappale, joka itselleni henkilökohtaisesti, arkistoja paljon kolunneena herätti paljon ajatuksia:

Arkisto tallentaa elettyä elämää, käytettyjä tai tuhottuja ajatuksia, totuuksia, jotka aika on vahvistanut tai kumonnut, se sisältää muistiinpanoja, päiväkirjoja ja aikakauslehtiä. Arkiston käytävillä kuuluu heikko mutta yksitoikkoinen vaikerrus, valitus, siellä kimmeltää alituisessa liikkeessä oleva hienojakoinen faktojen pölypilvi. Arkistoihin kerääntyvät kuolleet ja heidän tekstinsä, tuli rypistää kirjeitä, myrskyaallot heittävät rantaan sinettejä ja dokumentteja, varjonkaltaiset tutkijat kumartuvat historian ylle sen maatessa ruumiina leikkauspöydällä valmiina vertavuotavaan analyysiin ja paljastavaan ruumiinavaukseen. (LSA, 78)

Hienoja arvioita kirjasta ovat tehneet: Katja, Maria, Minna, Joana ja Anna Elina

Kirjasta elokuvaksi

2011-10-28T08:04:00.000+03:00

Blogeissa on aika ajoin ollut puhetta siitä, miten hyvää kirjaa on vaikea pukea elokuvalliseen ilmaisuun. Toki poikkeuksiakin on, kuten monien rakastama Tunnit, joka perustuu Michael Cunninghamin samanimiseen kirjaan. Loistava mielestäni oli myös Bernhard Schlinkin kirjaan Lukija perustuva samanniminen elokuva. Pidin myös Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa tehdystä elokuvasta. Itse asiassa kyseinen on ainoa Gavaldan kirja, josta pidän ja luulen, että elokuvalla on suuri merkitys siinä.

Nyt on tulossa ensi-iltaan Kjell Westön kirjaan Missä kuljimme kerran perustuva samanniminen elokuva. Olen jo aiemmin jossain kommentissani todennut, että en halua elokuvaa nähdä, sillä en usko, että se taipuu elokuvaksi ilman, että jotain olennaista jää puuttumaan. Varsinkin Westön kohdalla olen varovainen, sillä muistan miten hänen kirjaansa Leijat Helsingin yllä perustuva elokuva oli minulle aivan järkyttävä pettymys. Olin pitänyt kirjasta niin paljon ja odotin elokuvaltakin paljon, mutta petyin. Sen jälkeen olen ollut varovaisempi. Ainoa positiivinen asia elokuvan katsomisessa oli se, että heti seuraavana päivänä aloin lukemaan kirjaa uudelleen. Halusin tietää oliko se niin hyvä kuin muistin, ja oli se. Kestäisi jopa kolmannen lukukerran.

Mielipiteeni uusimmasta Westö-filmatisoinnista sai vahvistusta luettuani arvostelun elokuvasta. Arvostelun mukaan elokuva on jäykistelyä kulisseissa ja arvostelija ihmetteleekin, miksi suomalaisessa epookkielokuvassa näyttelemisestä tulee usein ulkokohtaista jäykistelyä, miksi niissä näytellään eri tavalla kuin nykyajasta kertovissa elokuvissa? Mielenkiintoinen kysymys ja rupesinkin miettimään onko yksikään suomalainen epookkielokuva onnistunut? Omasta mielestäni sellaista ei löydy. Mutta todistetusti hyviä epookkielokuvia on mahdollista tehdä kuten esimerkiksi britit ovat osoittaneet.

Olen pahoillani, että tuomitsen elokuvan ennen kuin olen nähnyt sen, mutta tässä asiassa uskon arvostelijaan ja omaan intuitiooni. Nyut kysynkin teiltä aiotteko käydä katsomassa elokuvan ja toiseksi, muistuuko mieleen hyviä suomalaisia historiaan sijoittuvia elokuvia?

Kuva Missä kuljimme kerran-elokuvasta Helsingin Sanomien sivuilta.

Tanssiva pappi

2011-10-24T18:56:00.000+03:00

Sainpa tämän kirjan vihdoin ja viimein luetuksi. Kyseessä on Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ( Den dansande prästen suom. Timo Hämäläinen ja Veijo Kiuru) Schildts 2004, vuoden 2004 Finlandia-palkinto ehdokas, jonka aloitin jo viime keväänä. En saanut kirjaa luetuksi ennen kesälomaamme Suomessa ja unohdin (joko tahattomasti tai tahallani?) kirjan Moskovaan. Kesälomalta tullessamme se muistutti olemassaolostaan yöpöydälläni, mutta muutama keskustelu piti itseni kanssa käydä, ennen kuin sain siihen uudelleen tartutuksi. Onneksi luin kirjan loppuun, sillä loppujen lopuksi siitä jäi ihan hyvä fiilis, vaikka aika ajoin lukeminen takkusikin pahasti. Miksi? Muun muassa sitä yritän selvittää seuraavissa kappaleissa.

Viime vuoden puolella luin Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjän, myös Finlandia-palkintoehdokas. Se on fiktiivinen elämäkerrallinen tarina, joka suurelta osin tapahtuu kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin päässä. Runebergin ajatusten ja muisteluiden kautta pääsemme tutustumaan hänen ja hänen läheisimpiensä elämään. Wahlströmin antama tulkinta suuren runoilijan elämästä ei ole mitenkään imarteleva vaan melko raadollinen kuvaus kansakunnan kaapin päälle asetetun miehen ajatuksista ja maailmankuvasta. Pidin ja en pitänyt kirjasta, mutta sen kautta kiinnostuin Wahlströmin tuotannosta. Kun Tanssiva pappi sitten osui silmiini kirpputorilla nappasin kirjan mukaani.

Idea Tanssivassa papissa on melko samanlainen kuin Kärpäsenkesyttäjässä. Myös se on fiktiivinen, elämäkerrallinen romaani, jonka pääosassa on kansakoulumme isäksi mainittu Uno Cygnaeus. Cygnaeuksen lisäksi mukana on muita aikakauden historiallisia henkilöitä, joista mielenkiintoisin oli ehdottomasti Emma Irene Åström, Unon suojatti, josta erinäisten vaikeuksien jälkeen tuli Suomen ensimmäinen naismaisteri. Wahlström kuvaa Unon elämää aina siitä päivästä asti kun hän valmistuu papiksi sukunsa perinteiden mukaan ja olisi täten valmis astumaan virkauralle. Unolla on kuitenkin levoton mieli ja suurempi viehtymys naisiin kuin pappisuran luomiseen. Tämä yhdistelmä ei ole hyväksi 1800-luvun puolivälin Suomessa, vaan Uno joutuu erinäisten skandaalien jälkeen lähtemään vähäksi aikaa ulkomaille pakosalle. Vuonna 1839 hän lähtee retkikunnan mukana Venäjän Alaskaan, paikkaa nimeltä Sitka, hoitamaan paikallisen seurakunnan jäsenten sieluja ja jossa hänet opittiin tuntemaan tanssivana pappina. Kuten Wahlströn kertoo: Uno viihtyi suurenmoisesti tanssiaisissa, mutta vääntelehti yksinäisessä kaipuussaan aina tanssiaisten välillä ( TP, s. 170).

Sitkasta Unon matka jatkui Pietarin, jonne hän pysähtyi 12 vuodeksi, kautta Suomeen. Pietarista, jossa hän toimi muun muassa suomalaisen kirkkokoulun rehtorina, hän sai kipinän opetuksen ja kasvatuksen kehittämiseen ja uudelleen organisoimiseen. Nämä ajatukset puhkesivat kukkaan hänen päästyään Suomeen ja hän alkoi tarmokkaasti ajaa kirkosta irrotetun kansakoulun ideaa. Monet hänen ajatuksistaan eivät olleet helposti nieltäviä ja esimerkiksi tyttöjen ja poikien yhteisopetus seminaareissa ja myöhemmin kouluissa herätti suurta vastustusta vanhoillisissa piireissä. Mutta taitavasti luovien erilaisten näkemysten ristiaallokossa ja välillä vähän periksi antaen Uno lopulta pääsi tavoitteeseensa ja hänestä tuli yksi patsas kansakuntamme kaapin päälle lisää.

Romaanissaan Wahlström taitavasti tomuttaa tätä kaapinpäällistä ja luo päähenkilöstään ristiriitaisen, lihaa ja verta olevan ihmisen, joka vielä vanhoilla päivillään jaksaa viehättyä vastakkaisen sukupuolen vetovoimasta, tällöin jo tosin oman asemansa (ja ikänsä) tuntien pidättäytyy kuitenkin toteuttamasta itseään ja kaikkia haaveitaan. Unon suojattia Emma Ireneä ajaa kohti yhä suurempaa oppineisuutta halu ja intohimo tietää "Mitä on totuus". Kirjan loppupuolella kertoja tarttuu tähän Emma Irenen kysymykseen ja toteaa sen olevan vaarallinen ja ainoastaan levittävän mielettömyyttä ympärilleen. Tästä hän johtaa ajatusta myös siihen, missä määrin historiallinen romaani on tosi kuva aiheestaan. Tämä oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista pohdintaa kirjassa ja nosti sen pisteitä omissa silmissäni monta pykälää. Kysymyksellä historiallisen romaanin totuudesta Wahlströmin romaani ikään kuin ottaa kantaa itseensä ja samalla myös hyvin laajaan kysymykseen historiallisesta totuudesta ylipäätään, oli se sitten kenen kertomaa hyvänsä. Tosin historioitsijana haluan puolustaa omaa tieteealaani sillä, että yhä selkeämmin historian tutkimuksen puolella tuodaan nykypäivänä esiin se, että se mitä historioitsija kirjoittaa on narratiivi ja yksi tulkinta aiheestaan muiden joukossa, ei koko totuus kyseessä olevasta asiasta.

Palaan nyt vielä tuohon ensimmäisessä kappaleessa esiin tuomaani ajatukseen siitä, että miksi kirjan lukeminen oli välillä vähän tuskastuttavaa. Mielestäni kirjan henkilögalleria on liian suuri ja sivuhenkilöiltä tuntuvien henkilöiden kohtaloita ja ajatuksia pohditaan vähän liikaa. Myös siirtymät ihmisestä ja/tai tilanteesta toiseen olivat ajoittain melko äkkinäisiä, jolloin ei vähän aikaan ollut selvillä kenestä tai mistä milloinkin oli kysymys. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti tietoisesti valittu tyyliseikka, mutta itseäni se häiritsi. Parhaiten kirja veti sen keskittyessä Unoon ja myös Emma Irenen mukana olo kirjan henkilökaartissa oli perusteltua. Paitsi että Emma Irene tavoitteellisella toiminnallaan toi esiin aikakauden sukupuolittuneita rakenteita niin hän myös vaikutti Unon ajatuksiin monella tapaa. Itse kiinnostuin Emma Irenen kohtaloista ja kävin lukemassa muun muassa tämän esittelyn hänestä.

Jos vino katse suomalaiseen kulttuurihistoriaan kiinnostaa, suosittelen Wahlströmin molempien mainitsemieni kirjojen lukemista. Aiemmin Tanssivan papin on lukenut ainakin Kirsi-Maria. Kärpäsenkesyttäjästä hienon arvion on tehnyt Minna vanhassa "Juuri tällaista" blogissaan.

Täti ja krokotiili

2011-10-18T15:35:00.002+03:00

Merete Mazzarellan teoksen Täti ja krokotiili (Tanten och krokodilen, suom. Kaarina Ripatti, Kirjayhtymä Oy 1995, 280 s.) luin jo pari kuukautta sitten, mutta lähtiessäni Moskovaan kirja jäi Suomeen enkä siksi saanut arviota tehtyä. Nyt syyslomalle tultuani löysin kirjan ja ajattelin siitä muutaman sanan mainita sillä pidin kirjasta kovasti. Jotain vielä on mielessä, vaikka lukemisesta onkin aikaa. Mazzarella on ikään kuin vahingossa hiipinyt suureksi suosikikseni, ensimmäinen häneltä lukemani kirja oli Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo, joka aivan ansaitusti nosti Fredrika Runebergin esiin miehensä varjosta. Lisää ihastuin Mazzarellaan lukiessani hänen osittain omaelämäkerralliset teoksensa Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Pidän hänen kirpeästä ja huumorintajuisesta, mutta samalla analyyttisestä tyylistään ja tavastaan tuoda asioita esiin.

Täti ja krokotiili on kokoelma kirjoituksia, joissa aiheet liikkuvat laidasta laitaan, Mazzarellan omin sanoin hän kirjoittaa:

Minä kirjoitan muistamisesta, kodista olemassaolon symbolina, suhteestamme esineisiin ja valokuviin. Kirjoitan ystävyydesta, yksinäisyydesta, onnesta ja surusta. Kirjoitan keski-iästä ja alakuloisuudesta - ja siitä miten sen voi voittaa. Pohdiskelen erityyppistä kirjoittamista: kirjoittamista matkoista - sekä ihmiskehosta.
Viimeisenä kappaleena on eräänlainen jälkikirjoitus kirjaa "Juhlista kotiin", ja siinä kerron äidistäni. (TJK s.13)

Mazzarella käsittelee aiheitaan tutkien niitä eri näkökulmista. Hän käyttää hyväkseen omia kokemuksiaan samoin kuin sukulaistensa ja ystäviensä kokemuksia. Myös erilaisista kirjallisuuden lajeista hän löytää ammennettavaa aiheidensa tarkasteluun, mikä onkin luonnollista kirjallisuuden professorille. Suuresta sitaattimäärästä huolimatta Mazzarellan teoksessa ei ole "leikkaa-liimaa-vaikutelmaa", sillä hän on valinnut sitaatit huolellisesti ja hän tuo niiden kautta esiin erilaisia teemoja uudenlaisessa kontekstisssa. Tämän vuorovaikutuksellisuuden kautta syntyy uusia oivalluksia ja uudenlaisia tapoja nähdä asioita.

Kirjan aiheiden kirjavuus, sen mosaiikkimainen rakenne, aiheuttaa sen, että mitään selkeää kokonaisnäkemystä tiivistetyssä muodossa en pysty kirjasta antamaan (varsinkaan enää kun sen lukemisesta tosiaan on aikaa), mutta varsinkin aiheissa, jotka tulivat lähelle itseä tuntui siltä, että Mazzarellan pohdiskelut usein tuntuivat omilta. Esimerkiksi pohtiessaan kodin merkitystä, yksinäisyyttä, matkalla olemista tai keski-ikäistymistä hän usein tavoittaa samoja tuntoja joita itsekin on pohtinut. Näistä voisi mainita muutamia esimerkkejä, kuten mitä koti meistä kertoo, mitä koti merkitsee sanana tai tunteena, miksei kaikilla ole oikeutta kotiin? Mitä on yksinäisyys ja milloin ihminen on yksinäinen ja kuka sen määrittelee? Onko yksinasuva itsekäs? Pitääkö ihmisen käyttäytyä tietyllä tapaa kun hän on ylittänyt jonkin määrätyn ikäpaalun, onko jotain yleisiä määreitä esimerkiksi keski-iälle ja mitä tapahtuu, jos ihminen ei "tottele" näitä määreitä? Tähän keski-ikäisyyteen liitty myös kirjan nimessä esiintyvä sana "täti". Ketä ja millaisia nämä tädit ovat, voiko stereotyyppistä käsitystä tädeistä murtaa? Kysymysten kautta erilaiset aiheet tulevat tarkastelluiksi useiden näkökulmien kautta ilman että mikään asia olisi niin mustavalkoinen, että se tulisi määritellyksi vain yhden näkökulman kautta. Yksinäisyydellä on hyvät puolensa, mutta sillä on myös varjonsa ja haittansa tai tätejä on erilaisia huolimatta siitä, että he (me?) kaikki ovat tätejä.

Kirjan viimeinen luku on eräänlainen jälkikirjoitus Mazzarellan aiempaa kirjaan Juhlista kotiin, jossa hän äitinsä kuoleman jälkeen kirjoittaa suruaan ulos (vaikka hän ei pidäkään sanasta surutyö) niiden muistiinpanojen pohjalta, joita hän alkoi merkitä muistiin kun hänen äitinsä sairastui. Jälkikirjoituksen ideana on tuoda esiin ensinnäkin ne monet erilaiset näkökulmat, jotka liittyvät toisten elämästä kirjoittamiseen. Jokainen kirjoitettu elämäntarina on vain yksi näkökulma siihen elämäntarinaan, jota kuvataan ja milloinkaan se ei ole täydellinen vaan koko ajan itseään täydentävä. Jälkikirjoitus kertoo myös siitä, miten kirjoittamalla voi jakaa kokemuksiaan ja auttaa muita ihmisiä, mutta myös itseään, ymmärtämään paremmin elämää - ja kuolemaa.

Ranskalainen ystävä

2011-10-14T10:47:00.001+03:00

Löysin Tommi Melenderin kirjan Ranskalainen ystävä (2009, WSOY, 238 s.) kirjakaupan alelaatikosta ja nappasin mukaani. Kirja oli yksi vuoden 2009 Finlandia-palkintoehdokkaista. Kirja jäi silloin lukematta, mutta muistan, että jonkin verran se herätti mielenkiintoani.

Ranskalaisen ystävän päähenkilö on intellektuellikirjailija ja luennoitsija Joel Raento. Hän on eräänlainen valtakunnan vastarannankiiski, joka saa palkkansa (ja korkean sellaisen) siitä, että hän ravistelee erilaisissa tilaisuuksissa yhteiskunnallisia instituutioita ja sen vallitsevia arvoja ja normeja. Hän itse kuitenkin kokee olevansa falski: Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu vaan minulle maksettiin siitä. (RY s. 32)

Erään tällaisen tilaisuuden aikana Raento kokee vahvasti, että hän ei enää pysty eikä halua olla se, joksi häntä kuvitellaan, ei olla enää valtakunnan virallinen ammattihumanisti. Hänen on päästävä pois ja siksi hän päättää lähteä Ranskaan. Ranskaan häntä vetää ennen kaikkea kiinnostus, jopa intohimo ranskalaiseen kirjailijaan Gustave Flaubertiin ja tämän ajatuksiin. Ranskassa hän päätyy erääseen pikkukaupunkiin, josta hän vuokraa asunnon ja jonka elämää hän alkaa syrjästäkatsojan näkökulmasta tarkastella, yleensä melko ivallisesti ja ylenkatseellisesti. Hän ei näe ympärillään ylistettyä ranskalaista maaseutua ja tyylikkyyttä vaan rähjäisen kaupungin täynnä pikkusieluisia ihmisiä ja väkivallan uhkaa.

Kirjassa on myös toinen juonne, johon liittyy ihmiskauppa ja rikollisliigojen armoton maailma. Tämän maailman armoille on joutunut Marcel Daigneult. Hän on Raennon kaltainen intellektuelli, jota elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, vaan paremminkin karkeaakin karkeammilla työhanskoilla. Kun Raento hakee maailmankatsomukselleen vahvistusta Flaubertin teksteistä niin Daigneult`lle oppi-isänä toimii Charles Baudelaide, jonka runoja ja päiväkirjoja hän nuoruudessaan ahmi omaan tuskaansa ja samastui tähän silloin niin, ettei enää erottanut omia ajatuksiaan mestarinsa ajatuksista.

Raento ja Daigneult tapaavat ja alkavat keskustella ja keskustellessaan he löytävät jonkinlaisen keskinäisen yhteyden, jota voisi kutsua ystävyydeksi. Kirjallisen ranskalaisen ystävän Flaubertin rinnalle Raento löytää siis lihaa ja verta olevan ihmisen, ihmisen josta huokuu sama ahdistus, josta Raento itse kärsii. Heitä yhdistää se, että he eivät löydä paikkansa siinä maailmassa ja siinä ajassa, jota he elävät ja siksi he etsivät opastusta omaan ahdistukseensa menneen vuosisadan kirjallisuudesta. Tämä näkyy myös kirjan lukuisissa intertekstuaalisissa viittauksissa, myös muihin kuin Flaubertiin ja Baudelaideen, ja joita läheskään kaikkia en varmaan edes tunnistanut.

Kirjan sävy on melko synkkä ja tämä synkkyys kumpuaa Raennon ja hänen ystävänsä maailmankatsomuksesta. Itseäni tämä intellektuellien maailmankuvan synkkyys ja heidän negatiivinen ja ylimielinen suhtautumisensa ympärillä oleviin ihmisiin ja maailmaan ylipäätään aika ajoin ärsytti. Loppua kohden kirjasta tosin löytyy myös positiivisia näkökulmia ja tämä näkyy ennen kaikkea siinä, mitä ystävyys lopulta ihmisen saa tekemään ja miten siitä syntyy hyviä ajatuksia ja tekoja toisen puolesta.

Aloittaessani lukemaan kirjaa ajattelin, että löydän jotain sofistikoitunutta puhetta kirjallisuudesta ja kulttuurista, mutta sen sijaan törmäsinkin raadolliseen maailmaan, joka ei tarjoa mitään hyvää millään saralla. Tämä maailman raadollisuus heijastui myös kirjan kieleen, joka ei todellakaan ollut sievistelevää vaan ajoittain jopa karkeaa. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin kaksijakoinen, jollain tasolla ymmärsin kaipuun pois nykyajasta menneeseen aikaan, mutta en ymmärtänyt ylimielistä suhtautumista muihin ihmisiin tai siihen, että nykyajasta ei ole löydettävissä mitään hyvää. Ehkä minussa on sitä pölvästeille tunnusomaista suruttomuutta, kuten Raento totesi työtoveristaan.

Hesarin arvio kirjasta täältä.

Tunnustuksia!

2011-10-11T09:33:00.001+03:00

Sain tehtäväksi tunnustaa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni ja sen jälkeen jakaa tunnustusta eteenpäin. Kiitos Liisa, Margit ja Mari A. muistamisesta. Blogeissa tunnustuksia on tehty kaikenlaisista asioista maan ja taivaan välillä. Itse ajattelin paljastaa suhdettani musiikkiin, tarkemmin sanottuna Suomirock-suosikkeihini vuosien varrelta.

1.1970-luvun puolivälissä minulla oli ilo käydä kuuntelemassa pienen paikkakuntamme urheiluhallissa erinäisiä suomalaisen musiikkitaivaan tähtiä. Ensimmäinen esiintyjä oli Hullujussi ja tunnelma oli kuin suuresta maailmasta kirkumisineen ja muineen. Hullujussien jälkeen meitä kävivät viihdyttämässä myös Juice bändeineen ja Tuomari Nurmio Köyhien ystävineen. Muistan miten kateellinen olin siskolleni joka sai Tuomarilta nimmarin ja pääsi vielä staran kanssa paikallislehteen. Juice ja Tuomari Nurmio ovat edelleen suosikkejani, Juicea ei tosin enää ole mahdollista livenä nähdä, mutta Tuomarin näin muutama vuosi sitten ja rokkasi edelleen.

2.1980-luvulla siirryin fiftarivaiheen jälkeen vähitellen kotimaiseen musiikkiin ja suurimmaksi suosikiksi nousi Eppu Normaali, varsinkin albumin "Kahdeksas Ihme" jälkeen. Eputkin on tullut bongattua melko monta kertaa livenä ja Martti Syrjän energisyyttä on pakko ihailla, mieshän ei nyt ihan nuori jäbä ole enää.

3. 1980-luvulla vaikutti myös bändi nimeltä Kolmas Nainen, mutta en vielä silloin muodostanut kovin kummoista suhdetta siihen vaan löysin bändin musiikin vasta 1990-luvulla, jolloin Pauli Hanhiniemi keikkaili jo Perunateatterin kanssa. Ilo oli suuri kun Kolmas Nainen päätti palata lavoille. Oli mahtavaa todistaa kahden suomalaisen huippubändin, Kolmannen Naisen ja Eppu Normalin keikkaa Tampereen Ratinan stadionilla. Kun nyt on tunnustuksia lähdetty tekemään on pakko myöntää, että yhtä paljon kun pidän Kolmannen Naisen musiikista, pidän sen laulusolistista, Pauli on vaan niin ihanan symppis.

4- Lisää lavoille palanneita. Ismo Alanko on ollut suosikkini ja miehen lähes kaikkia kokoonpanoja on tullut kuunneltua enemmän tai vähemmän. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt Ismon kahdesti. Ensin viime syksynä Moskovassa paikallisella rockclubilla ja kesällä Ilosaarirockissa, jossa Sielun Veljet teki paluun. Ja millä tavalla: aivan uskomattoman hieno ja energinen keikka. Olin aivan mykistynyt.

5. Seurava jonka paluuta lavoille odotetaan on Ultra Bra, joka Kroketti-levyllään onnistui ihastuttamaan minut. Ultra Brassa kaikuivat 1970-luvun poliittisen laululiikkeen soundit, jotka olivat tuttuja lapsuuden vappujuhlista, mutta uudella raikkaalla tavalla. Bändi onnistui tuomaan jotain uutta suomalaiseen rock-musiikkiin ja hajoamisensakin jälkeen bändin jäsenet tahoillaan, ennen muuta Vuokka Hovatta ja SMG, ovat olleet ahkerassa kuuntelussa.

6. Maija Vilkkumaahan ihastuin, kun otin kerran tyttäreni "Ei"-levyn kuunteluun silittäessäni. Ihastuin nuoren naisen enrgiseen tyyliin ja sanoituksiin ja keikalla ollessani huomasin, että sama energia näkyi myös esiintymisessä. Aika monta keikkaa on tullut nähdyksi ja aika monta levyä löytyy hyllystä, mutta myönnettäköön, että viimeiset levyt eivät ole enää iskeneet samalla tavalla kuin "Ei" ja sen jälkeen tullut "Se ei olekaan niin", joka on mielestäni Maijan paras levy.

7. Lisää energisia naisia ja myös nämä tyttären opastuksella. Tämän hetken suurin suosikkini on PMMP. Kun voitin ennakkoluuloni ja rupesin kuuntelemaan Paulaa ja Miraa ja näin yhden keikan, huomasin, että näissä naisissa on potkua (teksi jopa mieleni sanoa munaa, mutta en sano kuitenkaan). Haluan nähdä keikkoja lisää, mutta niitä on ollut vähän hintsusti eikä ainakaan täällä Moskovassa.

8. Paleface on myös uusi tuttavuus, josta voikin lukea aikaisemman kirjoitukseni täältä.

Kaikkia yllämainittuja artisteja ja bändejä yhdistää se, että he ovat onnistuneet yhdistämään erinomaisen musiikin ja erinomaiset tekstit. En voisi kuvitella kuuntelevani musiikkia, ainakaan kovin intensiivisesti, jos lyriikat ovat mitäänsanomattomia tai jopa korneja. Myös eräänlainen "tekotaiteellisuus", jota myös on Suomi-rockin nykylyriikoista löydettävissä ärsyttää.

Tunnustus lähtee eteenpäin seuraaville:
Anna Elinalle, Suketukselle, Booksylle, Pirkolle ja Paulalle

Minne tytöt ovat kadonneet toisen taivaan alta

2011-10-09T13:00:00.000+03:00

Pitkästä aikaa kirja-arviota. Luettuja kirjoja on kertynyt, kun en ole ehtinyt niistä kirjoitella. Päätin nyt yhdistää kahden kirjan arviot samaan postaukseen ja käytän aasinsiltana niiden tietynlaista temaattista samanlaisuutta. Kirjat ovat Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010, 342 s.) ja Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla (Otava 2010, 383 s.). Molempia kirjailijoita olen lukenut aikaisemminkin ja heidän tuotannostaan pitänyt. Tosin täytyy myöntää, että Hämeen-Anttilan viimeiset teokset ovat olleet jonkin verran pettymyksiä. Lehtolaisen Maria Kallio sen sijaan pitää edelleen pintansa.

Teema joka kirjoja yhdistää on monikulttuurisuus ja se mitä siitä seuraa sekä hyvässä että pahassa. Aloitan Hämeen-Anttilan kirjalla, jota kuvailee hyvin kirjailijan kirjalle motoksi ottama Paul Gauguinin kysymyssarja: Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme? Tämän kysymyssarjan mukaisesti erilaiset ja erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset pyrkivät selvittämään omaa identiteettiään ja suhdetta toiseen. Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi eri tapahtumasarjaa ja välillä haetaan selvyyttä asioihin myös takautumien kautta. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan niin monissa eri ympäristöissä, että sen tuntuu jo vähän liioittelulta vaikka romaanin teema onkin eräänlainen globalisoitumisen kuvaus.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa varttunut skotlantilaisen isän ja tahitilaisen äidin tytär Olivia asuu nyt Lontoossa ja johtaa vanhoihin kirjoihin erikoistunutta liikettä. Hän on ollut naimisissa suomalaisen Henrikin kanssa, mutta jäänyt leskeksi. Myöhemmin hän on tutustunut ja rakastunut argentiinalaiseen kirjallisuuden professoriin Albertoon, joka on tullut Englantiin pakoon sukuaan, mutta ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä vaan joutunut tyytymään toisen luokan hanttihommiin. Olivian ja Alberton suhde on kuitenkin katkolla, sillä Olivian on vaikea rikkoa kuorta, jonka hän on rakentanut itselleen ja itsestään perienglantilaisena, jopa niin perinteisenä, että hän on halunnut kätkeä itsestään äitinsä ihonvärin ja kansallisuuden eikä myöskään ole voinut esitellä miesystävänään tähän kuvaan sopimatonta argentiinalaista. Kirjan mittaan Olivia joutuu kohtaamaan menneisyyttään uudelleen ja vähitellen hän pääsee irti omista pakkomielteistään ja hyväksyy itsensä ja myös Alberton sellaisina kuin he ovat. Happy end siis!

Toisaalla Olivian poika Matti (Matthew) on lähtenyt hakemaan juuriaan Suomesta ja päätynyt mukaan työhön elokuvaprojektiin, jonka tiimoilta hän tutustuu ja rakastuu suomalaiseen Miiaan. Elokuva jota molemmat ovat tekemässä kertoo suomalaisen pojan ja kurditytön onnettomasti päättyvästä rakkaudesta. Ennen kuin Matti ja Miia löytävät toisensa Miiaa on ehtinyt piirittää elokuvan kurdiasiantuntija Ferhat Bidlisi. Huolimatta Ferhatin hurmaavasta ulkonäöstä ja kohteliaasta käytöksestä Miia ei kuitenkaan syty miehelle. Sen sijaan Essi, joka on elokuvassa maskeerajana haluaa ja saakin Ferhatin, mutta yllättäen Ferhatista paljastuu mustasukkaisia ja väkivaltaisia piirteitä. Kuulostaako stereotyyppiseltä muslimimiehen kuvalta? Tästä ei kuitenkaan ilmeisesti ole noussut samalaista kohua kuin Tervon Laylasta muun muassa täällä. Elokuva saadaan vihdoin valmiiksi huolimatta erinäisistä uhista, joita elokuvan tulenarka aihe tuottaa ja Matti ja Miia pääsevät matkaamaan kohti Matin juuria ja onnellista loppua.

Lehtolaisen romaanin alkuasetelmassa Maria Kallio on juuri palannut Afganistanista, missä hän on ollut kouluttamassa paikallisia poliiseja ja pelastuu nipin napin pommiattentaatista, jossa hänen hyvä ystävänsä ja saksalainen kollegansa Ulrike saa surmansa. Kansaivälisten koulutushommien jälkeen Kallio palaa takaisin Espoon poliisiasemalle tuttujen kollegoiden keskelle, mutta vähän uudenlaisiin tehtäviin. Hänestä tulee epätyypillisiin väkivaltarikoksiin erikoistuneen solun päällikkö ja alaisikseen hän saa entiset työkaverinsa Koivun ja Puupposen. Ensimmäiseksi tehtäväkseen he saavat tutkia kolmen eri kulttuuripiireistä tulevan muslimitytön katoamista ja kohta tulee neljäskin tapaus kun 16-vuotias iranilaistyttö Noor löytyy surmattuna. Selvittäessään kadonneiden tyttöjen kohtaloa ja Noorin murhaa Kallio alaisineen joutuu kohtamaan yhä uudelleen erilaisia näkemyksiä ja tunteita joita kulttuurien törmääminen toisiinsa aiheuttaa sekä heissä itsessään että lähipiirissä ja myös koko yhteiskunnassa.

Se mikä Lehtolaisen kirjassa ihastuttaa on nimenomaan se, että kirjailija ei yritäkään antaa mitään oikeita tai ainoita ratkaisuja näihin kysymyksiin, jotka yhä enemmän tälläkin hetkellä keskusteluttavat suomalaisia erityisesti netin keskustelupalstoilla. Kysymys on monimutkaisesta vyyhdistä, johon ei ole olemassa yhtä selvää vastausta, mutta selvää on kuitenkin se, että yhdellä puolella ei ole pelkästään hyviä ihmisiä ja toisella vain pahoja vaan kaikkialla kysymys on siitä, miten ihmiset voisivat parhaalla mahdollisella tavalla kohdata toisiaan kulttuureista riippumatta. Pidin erittäin paljon kirjan lopettavasta viimeisestä kappaleesta, jonka nyt lainaan tähän:

Pelle Miljoona oli laulanut pelosta ja vihasta, Luonteri Surf kysynyt pitikö rakastaa vai vihata. Ehkä olin kuten Sylvia Sandelin, vihaaminen ei sopinut minulle. Ja minulla oli monta ihmistä, joita rakastaa - ja kaksi kissaa, jotka kanniskelivat sydämenkappaleita pitkin keittiön lattiaa. Kaadoin niille vielä maitoa, sitten menin makuuhuoneeseen, jossa Antti lueskeli. Otin häneltä kirjan pois ja suutelin suulle. Pääsiäisloma saisi alkaa rakkaudella. ( MTK, 342)

Ehkä näiden kahden kirjan vertaaminen keskenään on epäreilua, sillä kysymys on eri genren kirjoista, mutta teen sen silti ja nostan Lehtolaisen selkeästi suosikikseni. Lehtolaisen dialogi on elävää, perheen arjen kuvaus lomittuneena poliisin työn kuvaukseen etenee luonnollisesti tilanteesta toiseen ja kirjassa monikulttuurisuus saa osakseen sen vaatimaa pohdiskelua. Hämeen-Anttilallakin on monia hyviä näkökulmia, mutta ne tavallaan hukkuvat kirjan miljöiden ja ihmisten moninaisuuteen ja myös sen romanttiseen kuorrutukseen.

Aikaisempia arvioita:

Minne tytöt kadonneet Leena Lumi, Kirjakirppu ja Sara

Toisen taivaan alla anni.M, linnea/pigeonnaire ja Susa P

Sitä sun tätä elämäkerroista ja pieni kysely

2011-10-04T21:20:00.001+03:00

Viime viikolla vietin kaksi päivää Oulussa seminaarissa, jossa käsiteltiin biografista eli elämäkerrallista tutkimusta historiantutkimuksen osa-alueena. Ohjelma seminaarissa oli hyvin tiivis (yhteensä 3 keynote-puhujaa ja 25 puheenvuoroa omien etukäteen lähetettyjen paperien perusteella), mutta samalla myös erittäin antoisa. Varsinkin itseni kaltaiselle väitöskirjan väsääjälle, joka tekee työtään kotoa käsin ja nykyää vielä toisesta maasta käsin tällaiset tapaamiset muiden samasta asiasta innostuneiden kanssa antavat potkua ja uutta intoa, puhumattakaan tiedollisesta puolesta. Samalla on myös mahdollisuus solmia uusia tuttavuuksia ja laajentaa sosiaalisia verkostoja uusiin suuntiin. Seminaarin kielenä oli englanti, jota etukäteen vähän jännitin, etenkin omasta puheenvuorosta selviämistä, mutta kaikki meni kuitenkin yllättävän hyvin, kieli vertyi eikä tiedollinenkaan puoli peittynyt kieliverhon taakse.

Akateemisen historiantutkimuksen sisällä biografia on ollut lapsipuolen asemassa, sitä on siedetty, mutta kunnioitusta ja omaa arvoa sille ei välttämättä ole suotu. Sen sijaan populaarissa historiankerronnassa biografia on aina ollut yksi suosituimmista historiantutkimuksen lajeista ja se on myös kaupallisesti myynyt parhaiten. Viime vuosina biografia on kuitenkin alkanut nostaa päätään myös akateemisen historiantutkimuksen piirissä ja se on saanut jalansijaa yhtenä tutkimussuuntauksena muiden joukossa. Yhteiskunnallisten ja valtiollisten rakenteiden, yhteiskuntaluokkien ja erilaisten kollektiivisten yhteisöjen tutkimuksen lisäksi on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota yksilöön ja yksilön kautta on pyritty löytämään uudenlaisia näkökulmia laajempiin historiallisiin tapahtumiin, ilmiöihin ja mentaaleihin. Asenteiden muutoksen takana ja eteenpäinviejinä ovat olleet erityisesti naishistorian ja mikrohistorian piiristä tulleet tutkijat. Naishistoria näkyi myös seminaarin osallistujalistassa (kaikki kolme keynote-puhujaa oli naisia ja 25:stä paperin pitäjästä naisia oli 18, sen lisäksi seminaarin kolme järjestäjää olivat naisia). Jo ennen naishistorian nousua elämäkerrallinen kirjoittaminen oli ollut tärkeä väylä naisille tuoda julki omaa historiaansa. Esimerkiksi Sylvi-Kyllikki Kilpi, jota itse tutkin, oli poliitikkona erityisen kiinnostunut aiemmista työväenliikkeen naisista ja hän etsi heidän elämästään ja toiminnastaan samaistumiskohtia omalle elämälleen ja toiminnalleen.

Populaarissa elämäkerrassa tyypillinen tapa on kuvata henkilön elämänkaari kehdosta hautaan ja näiden kahden ääripään välillä kiinnittää huomio tutkittavan aikaansaannoksiin, niihin joiden vuoksi elämäkertaa on lähdetty kirjoittamaan. Tällaisia "kehdosta hautaan" elämäkertoja löytyy myös akateemisen historiantutkimuksen puolelta ja tällöin kysymyksessä on yleensä jonkin merkittävän henkilön, suurella todennäköisyydellä miespuolisen poliitikon tai sotilaan elämäkerta. Naishistorian ja mikrohistorian ansiosta huomiota on ryhdytty kiinnittämään entistä enemmän alemmista kansankerroksista tulleiden ihmisten elämäntarinoiden esille tuomiseen ja myös naiset ovat saaneet yhä suuremmissa määrin tilaa. Nämä elämäkerrat eivät välttämättä ole perinteisiä "kehdosta hautaan" tutkimuksia vaan niissä yksittäisen ihmisen kautta pyritään saamaan selville joitakin laajempia kokonaisuuksia unohtamatta kuitenkaan jokaisen yksilön ainutlaatuisuutta. Tällaista tutkimusta edustaa esimerkiksi Maarit Leskelä-Kärjen väitöskirja, jossa hän Krohnin sisarten välityksellä tarkastelee naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa.

Kuten jo mainitsin, seminaarin kolme keynote-puhujaa olivat naisia. Ruotsalainen Christina Florin puhui tutkimuksistaan, jotka liittyivät erilaisten ruotsalaisen yhteiskunnan vaikuttajanaisten toimintaan pääasiassa poliittisella ja akatemisella kentällä. Itseäni hänen tuotannostaan jäi kiinnostamaan erityisesti teos, jossa paneuduttiin 10 ruotsalaisen "julkkispariskunnan" toiminnan tutkimiseen ja arvioitiin heidän vaikutustaan ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Oma kiinnostukseni johtuu siitä, että myös omien tutkimuskohteideni aviopuolisot olivat aktiivisesti julkisuudessa toimineita miehiä ja Suomesta tämän tyyppinen tutkimus puuttuu. Lähemmäs vastaavaa on päässyt kenties Katarina Eskola Valistuksen sukutarinassaan, jossa hän tarkastelee vanhempiensa Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion elämää ja toimintaa näiden jättämien omaelämäkerrallisten dokumenttien valossa ja kontekstoi heidät erinomaisella tavalla ympäröivään yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen todellisuuteen.

Maarit Leskelä-Kärjen keynote-esityksen aihe oli biografisen tutkimuksen eettisyys ja historiantutkijan vastuu ja valta suhteessa tutkittavaan. Tähän asiaan on viime vuosina kiinnitetty paljon huomiota ja Suomessa asiaa on pohtinut erityisesti juuri Leskelä-Kärki. Hän puhuu empaattisuudesta tutkittavaa kohtaan, mikä ei kuitenkaan tarkoita tarpeetonta "päänsilitystä" vaan tutkittavan tuomista esiin mahdollisimman oikeudenmukaisessa valossa ja sijoittamista siihen historialliseen aikaan ja paikkaan, jossa hän on toiminut. Tähän liittyy myös tutkijan omien tunteiden reflektointi usein hyvinkin intiimien aineistojen äärellä ja näiden tunteiden ja tuntemusten tuominen jollain tasolla esiin. Empaattisuutta ja omien tunteiden reflektointia puitiin muissakin seminaaripapereissa mielenkiintoisella tavalla, esimerkiksi Veli-Pekka Lehtola Oulun yliopistosta toi esiin, miten hän oli suorastaan inhonnut tutkittavaansa fasistista Lapuan liikkeen jäsentä ja ammattisotilasta Kurt Matti Walleniusta ja miten hän oli omien tunteidensa kanssa saanut tehdä paljon töitä, jotta ne eivät olisi vaikuttaneet lopputulokseen.

Mielenkiintoisia olivat myös puheenvuorot, joissa käsiteltiin niitä ryhmiä, jotka harvemmin ovat bigrafisen tutkimuksen aiheina esimerkiksi lapsia, alemmista kansankerroksista tulevia ja hevosia. Kyllä, luitte oikein: hevosia. Katri Helminen Oulun yliopistosta puhui puheenvuorossaan suomenhevonen Lapukasta, jota hän on tutkinut. Kaikissa näissä puheenvuoroissa esiin nousi se, miten on mahdollista tavoittaa tämntyyppisten tutkittavien "oma ääni", sillä heiltä ei juurikaan ole jäänyt henkilökohtaisia lähteitä (ei varsinkaan hevosilta). Tähän aiheeseen liittyy myös tämän postauksen kuva, joka on osa kirjeestä, jonka 7-vuotias poika kirjoitti äidilleen jatkosodan aikana.

Yksi biografisen tutkimuksen ikuisista kysymyksistä on se, mikä on yksilön ja ympäristön välinen suhde ja myös se voiko yksilön yksityiselämän erottaa hänen julkisesta elämästään. Se miten näitä kysymyksiä painotetaan riippuu tietenkin paljon kysymyksenasettelusta, siitä mitä halutaan tutkia. Itse pohdin omassa puheenvuorossani juuri tätä yksityisen ja julkisen välistä kysymystä. Tutkimuskysymykseni liittyvät tutkittavieni julkiseen toimintaan, mutta heidän elämässään yksityinen ja julkinen kietoutuivat hyvin vahvasti toisiinsa, jolloin pelkästään julkisen toiminnan analysoimisella ei ole mahdollista päästä tasapainoiseen lopputulokseen. Esimerkkinä voisi jälleen käyttää Katariina Eskolan toimittamaa sarjaa Elsa Enäjärvestä ja Martti Haaviosta, jotka monella tasolla samaistivat yksityisen ja julkisen elämässään.

Tämän polveilevan ja pitkän esityksen päätteeksi haluaisin udella teiltä, kenestä te haluaisitte lukea elämäkerran ja minkä tyyppinen se olisi?

Sanoja Marialta!

2011-10-04T08:42:00.000+03:00

Sain Marialta mamman uunista viisi sanaa, joiden merkityksiä itselleni pyrin nyt tässä avaamaan ja samalla teen paluun blogimaailmaan viikon poissaolon jälkeen. Monta kirjaa on postaamatta ja sen lisäksi lupaamani seminaarireferaatti, mutta verryttelen nyt kirjoittamista tällä mukavalla haasteella:

Tarvitsen paljon hiljaisuutta. Hiljaisuudessa on mahdollista ajatella, tunnelmoida, lukea, kuulla hengittävänsä. Nykyään kuitenkin lähes joka paikka on täynnä erilaisia ääniä ja hiljaisuuden löytäminen voi joskus olla vaikeaa. Hiljaisuuden vastapainona on myös hyviä ääniä, kuten kaunis musiikki, lapsen nauru, läheisen puhe.

Se että vieressä ovat rakkaat ihmiset, vaikka eivät aina konkreettisesti läsnä, on elämän kantava voima.

Kirjaimista tulee sanoja, sanoista tekstejä, teksteistä kirjoja, joista nauttiminen on yksi elämän suola.

Leipä. Ruisleipä symboloi suomalaisuutta, jota kauempaa voi katsoa välillä kriittisesti välillä ikävöiden, jotakin josta ei voi eikä halua luopua.

Rakas. Aviomies ja lapset.

Seminaarin kutsu!

2011-09-26T15:55:00.000+03:00

Tänään lähden yöjunalla kohti Suomea. Helsingissä olen huomenna puoliltapäivin ja siitä jatkan kotiin Porvooseen. Suomen matkan syy on 29.9-30.9.2011 Oulussa pidettävä seminaari, jonka aiheena on biografinen tutkimus. Ennakkotietojen perusteella seminaarista on tulossa todella mielenkiintoinen, mukana on yhteensä 25 paperia kahden päivän aikana ja sen lisäksi keynote puhujana on muun muassa Maarit Leskelä-Kärki. Itse puhun luonnollisesti Sinervon siskoistani.

Tässä lyhyen "blogiurani" aikana olen huomannut, että täältäkin löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita (oma)elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja siksi ajattelin myöhemmin kirjoittaa seminaarin annista pienen referaatin tänne blogiini. Muistoksi itselleni ja tiedoksi kiinnostuneille.

Postauksen kuvat ovat tyttäreni kesäisiä otoksia Porvoosta ja niiden kautta haluan muistuttaa P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saran ihanista Porvoo postauksista.

Kuvanveistäjän tytär

2011-09-25T15:51:00.003+03:00

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär ( Bildhuggarens dotter 1968, suom. Kristiina Kivivuori) WSOY 2008, 127 s. on osin omaelämäkerrallinen novellikokoelma, jossa Jansson sukeltaa lapsuutensa maailmaan ja tarkastelee lapsen silmin ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Kirjan tapahtumapaikkoina ovat 1900-luvun alkupuolen Helsinki ja kesäisin tietenkin meri ja saaristo Porvoon Pellingissä, jossa perheellä on kesämökki. Tärkeä on perheen ateljeeasunto, jonka parvelta lapsella on mahdollisuus seurata perheen elämän erilaisia puolia. Vanhempien, kuvanveistäjäisän ja piirtäjä-kuvittajaäidin hahmot muistuttavat monilta piirteiltään Muumimammaa ja Muumipappaa. Joko Tove Jansson on luonut Muumeihin vaikutelmiaan vanhemmistaan tai vanhemmat ovat saaneet vaikutteita Muumeilta, mutta selkeitä yhtäläisyyksiä on löydettävissä. Äidin lempeys, ymmärtäväisyys ja suvaitsevaisuus tuovat mieleen Muumimamman samoin kuin isän spontaanius, seikkailunhalu, boheemius ja eräänlainen oman arvon tunto ja jopa pieni itsekeskeisyyskin tuovat mieleen Muumipapan. Myös perheen rakkaus mereen auttaa vetämään yhtäläisyysmerkkejä Muumeihin ja toisin päin.

Yksittäisissä novelleissa kietotuvat lapsen maailmankuva mielikuvituksineen ja pelkoineen havaintoihin ympäröivästä maailmasta. Asiat, joita hän kuulee ja näkee ympärillään, hän liittää omaan todellisuuteensa ja luo näin niille uusia merkityksiä. Lapsi samaistuu voimakkaasti taiteilijaisäänsä ja pitää tätä sankarinaan, ihailee tämän taidetta ja elämänasennetta. Pikkuvanhasti hän kommentoi ympäröivää maailmaa ajatuksilla isän äänenpainoja mukaillen:

Kauneinta on pöytä. Joskus minä nousen ja katselen sitä kaiteen yli silmät rakosellaan, ja silloin kaikki alkaa hohtaa, siinä ovat mukana lasit ja valot ja kaikki tavarat ja ne menevät sisäkkäin ja luovat kokonaisuuden niin kuin tauluissakin on. Kokonaisuus on tärkeä. Eräät vain tekevät esineistä kuvia ja unohtavat kokonaisuuden. Minä tiedän kyllä. Minä tiedän paljon sellaista mitä en sano.
Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi, mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia. Anteeksisaaminen on hyvin kiusallista. (KVT, s.27-28)

Isän vastavoimana on äiti, joka antaa asioille oikeat mittasuhteet, huomaa kaiken olennaisen ja osaa järjestää asiat niin, että kaikilla on hyvä olla:

Äiti on etevä järjestämään juhlia. Hän ei pane kaikkea pöytään eikä koskaan kutsu meille ketään. Hän tietää että tunnelmaa saa syntymään vain improvisoimalla. Kaunis sana. [...] Sitten sanotaan että mennäänpä katsomaan, mitähän komerossa olisi. Ja sitten mennään hiljaa katsomaan ja siellä on vaikka mitä! Kallistamakkaraa, pulloja, limppuja, voita, juustoa, vichyvettäkin jopa, ja kaikki viedään sisään ja improvisoidaan. Äiti on laittanut kaiken valmiiksi. (KVT, s. 29)

Molemmat ylläsiteeraamani pätkät ovat novellista "Juhlimisista", joka oli yksi suosikkejani kokoelmasta ja joka sai toivomaan, että pääsisi itsekin yhtä inspiroiviin juhliin vieraaksi. Kirjassa oli yhteensä 19 novellia, joista osa oli sellaisia, että ne luki läpi ilman suurempia ihastuksen huokauksia, muutamissa mentiin puolestaan niin syvälle lapsen mielikuvituksen syövereihin, että niistä oli vaikea saada kiinni. Näitä muutamia novelleja lukuunottamatta pidin kirjasta paljon. Novelleissa oli lämpöä, huumoria, iloa ja löytämisen riemua. Kerronta oli kaunista, mielikuvitusrikasta ja vivahteikkaasti erilaiset tunnelmat tavoittavaa kuten esimerkiksi novellissa "Lumi":

Kun tulimme perille sen vieraan talon eteen, alkoi lumi pudota uudella tavalla. Joukko väsyneitä vanhoja pilviä aukesi meidän päämme päällä ja kaatoi lumen ulos yhdellä kertaa, sikin sokin. Se ei tullut tavallisisina hiutaleina, se putosi suoraan alas isoina yhteenliimautuneina liuskoina, ne takertuivat toisiinsa ja vajosivat nopeasti alas, ja ne olivat harmaita, eivät valkoisia. Maailma oli lyijynraskas.(KVT, s.104)

Ehdoton suosikkini "Juhlimisista" novellin lisäksi oli kokoelman viimeinen novelli "Joulu", jossa joulu ja sen tunnelma saavat lapsen perspektiivistä katsottuna taianomaisia sävyjä. Joulua rakastavana tulen varmasti lukemaan tämän novellin usein joulujen alla, sillä sen avulla on helppo tavoittaa ainakin osa joulun kiehtovasta ja jännittävästä tunnelmasta.

Kuta pienempi on, sitä isompi joulu tulee. Kuusen sisässä joulu on suunnaton, se on vihreä viidakko jossa on punaisia omenoita ja surumielisen harmonisia enkeleitä jotka ompelulangan varassa pyörivät itsensä ympäri ja vartioivat aarniometsän sisäänkäytävää. Ja aarniometsä jatkuu äärettömiin lasipallojen sisässä, joulu on kuusen ansiosta ehdottoman turvalline asia. (KVT, s. 120)

Kirjan ovat aiemmin lukenee ainakin Jenni ja Ideanus.

Ruusuisia tunnustuksia

2011-09-22T18:00:00.003+03:00

Sain tämän kauniin tunnustuksen Sinisen linnan Marialta ja Tarukirjan Margitilta.Kiitos paljon molemmille! Ruusujen saajan tehtävän on kertoa itsestään viisi lempiasiaa ja tässä ne tulevat:

Lempiruoka: Listasin jo aiemmin lempiruokiani ja jotta tulee jotain uutta tietoa, sanotaan vaikka sienestysajan kunniaksi että kermainen herkkutattipasta on aivan ihanaa, samoin kuin venäläisalkuperäinen ruoka "tattijulienne".

Lempimakeinen: Olin aiemmin kauhea karkkihirmu, mutta nykyään jo maltillisempi. Välillä maistuu suklaa, joista klassikko Fazerin sininen on vain kertakaikkisesti paras. Välillä mieli tekee salmiakki-hedelmäkarkkisekoitusta ja siihen tarkoitukseen sopii esimerkiksi ässä-mix-pussi.

Lempilukeminen: Kuten blogistanikin huomaa, pidän paljon (oma)elämäkerrallisista kirjoista, varsinkin jos ne liittyvät jotenkin kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Realistinen romaani on myös makuuni ja tästä esimerkkinä olkoon kaikkien aikojen tärkein kirjani Täällä Pohjantähden alla. Myös se, että kirja antaa jotain kielellisesti, esimerkiksi esteettisiä elämyksiä, vetoaa nykyään yhä enemmän ja odotankin uusimman Carpelanin lukemista vesi kielellä.

Lempipaikka käsitöiden tekoon: Viimeksi olen tehnyt käsitöitä peruskoulussa ja siitä lienee muutama vuosi, joten tästä voi päätellä vastauksen.

Lempielokuva: Näitä on sitten taas niin paljon, kuten esimerkiksi "Olemisen sietämätön keveys" ja "Kolme väriä:Sininen", molemmissa pääosassa lempinäyttelijäni Juliet Binoche. Myös "Tunnit" on aivan loistava elokuva, jonka voisi katsoa vaikka kuinka monesti. Ja loppukevennyksenä "Bridget Jones. Elämäni sinkkuna", jossa taasen kaksi lempimiesnäyttelijääni: Colin Firth ja Hugh Grant (tämä vähän nolostellen).

Laitan tunnustuksen eteenpäin vain yhdelle Marialle Mamman uuniin, sillä luulen, että tunnustus on jo aika kattavasti kiertänyt kirjablogistaniassa. Marialle toivon voimia näiden kauniiden kukkien myötä.

Sama joki

2011-09-20T21:07:00.004+03:00

Listatessani kirjallisia mielipaikkojani maantieteellisessä mielessä mainitsin yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi Viron, johon olen viime vuosien aikana jonkin verran tutstunut. Sekä käymällä maassa että lukemalla maan historiaa ja kirjallisuutta. Aino Kallaksen arkaaisen ja Hella Wuolijoen kansallisen heräämisen Viron rinnalle on päässyt myös Neuvosto-Viron todellisuus erilaisten muistelmien ja populaaritieteellisten tekstien myötä. Omalta osaltaan kuvaa on avannut myös Sofi Oksanen. Huolimatta tästä kaikesta, tuntuu, että kuvani on vielä hävettävän samea ja siksi janoankin lukea lisää.

Viron historiaa on mielenkiintoista verrata Suomen historiaan, mutta se, että otetaan jonkinlainen holhoavan isoveljen tai viisamman ja kauaskatseisemman rooli on ärsyttävää. Siitä eivät myöskään virolaiset itse pidä. Nykyinen itsenäinen Viro joutuu tekemään vielä pitkään töitä, jotta se pystyy kiihkotta suhtautumaan siihen mitä Neuvostovuosina tapahtui. Tämä ei kuitenkaan tarkoita niiden järkyttävien asioiden mitätöimistä, joita virolaiset joutuivat kohtaamaan ja kokemaan vaan niiden tarkastelemista nykyajan näkökulmasta yrittäen yhdistää menneen nykyisen kautta tulevaan. Tietyllä tapaa Viro on samalaisessa tilanteessa kuin Suomi 1920-1930-luvulla, jolloin täällä oli pyrkimys kaikin voimin irtautua niistä vaikutuksista, joita Venäjän-vallan aika oli aiheuttanut.

Hän astui joen suistuneelle rannalle ja jäi katsomaan veteen. Niin, Herakleitos, vai kuka se nyt olikaan, oli oikeassa: et voi astua kahdesti samaan virtaan. [...] Kaikki virtaa. Eikö sitten hän itse, hänen ajatuksensa, hänen tunteensa, hänen ruumiinsa. Niin varmaan myös hänen uskonsa ja rakkautensa, hänen Jumalansa. Vaikka me uskomme, haluamme uskoa, että Jumala ja rakkaus eivät virtaa. Tahdomme jotain ikuista, mutta tuo tahtominenkin virtaa.( SJ, s. 432-432)

Nyt käsillä oleva kirja, Jaan Kaplinskin Sama joki ( Seesama jogi 2007, suomennos Kaisu Lahikainen) Otava, 2010, 457 s. avaa yhden ikkunan Neuvosto-Viron elämään. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen romaani, jonka kautta avautuu näkymä 1960-luvun Tarttoon nuoren yliopisto-opiskelijan silmin. Romaanin varsinainen aika käsittää puolen vuoden jakson keväästä syksyyn, jonka aikana kirjan päähenkilö, nuori intellektuelli ja Kaplinskin eräänlainen omakuva etsii itseään ja omaa tietään maailmassa, kuten niin monet muutkin nuoret ihmiset ovat tehneet ja edelleen tekevät historiallisista ajoista riippumatta. Hän löytää ohjaajakseen Opettajan, itämaisiin kieliin perehtyneen kielitieteilijän ja runoilijan, jonka luona hän käy tankkaamassa ajatuksia ja käsityksiä erilaisista asioista.

Opettaja saattoi heidät eteiseen, kumarsi juhlallisesti ensin Aleksille, sitten hänelle, ja sanoi:
"Katsoisin oikein mielelläni jossain vaiheessa teidän runojanne."
Sitä hän oli salaa odottanut uskaltamatta tunnustaa toiveitaan itselleenkään. Päästä lähelle Opettajaa, tämän sisäpiiriä, oppilaiden ja ystävien joukkoon, istumaan tämän jalkojen juureen ja kuuntelemaan tämän viisautta, joka jo ensimmäisellä tapaamisella sai hänen päänsä pyörälle. (SJ, s. 25-26)

Päähenkilöä, jolla ei ole nimeä ja jota kirjailijakin etäännyttäen kutsuu "häneksi", vetää Opettajan luo hänen oma kiinnostuksensa kielitieteeseen ja runouteen, mutta myös eräänlainen isän kaipuu, sillä omaa isäänsä hän ei ollut koskaan tuntenut, sillä tämä oli kyyditetty vuonna 1941 ja kuollut myöhemmin vankileirillä.

Yhtä tärkeänä juonteena kuin älyllinen etsintä, kirjassa on rakkauden ja seksuaalisen täyttymyksen tavoittelu. Ajoittain nämä etsinnät kokemuksineen vertautuvat jopa ekstaattiseen ja uskonnolliseen kokemukseen. Tytöt, joita hän tapaa, Malle, Ester ja Aija merkitsevät kaikki hänelle eri asioita ja heidän kauttaan päähenkilö vähitellen tavoittaa erilaisia tunteita, jotka vaihtelevat pettymyksestä rakkauteen ja nöyryyttävistä tuntemuksista vapautumiseen. Lopultakin.

Tärkeässä roolissa kirjassa ovat runot. Niitä kirjoittavat sekä päähenkilö että Opettaja, lisäksi luetaan paljon myös muuta runoutta, myös sellaista, joka virallisen Neuvosto-Viron silmissä on arveluttavaa ja vihamielistä. Lopulta runot myös tietyllä tavalla koituvat päähenkilön kohtaloksi avaten samalla paradoksisesti myös uusia mahdollisuuksia. Paljastuttuaan kiellettyjen runojen lähteeksi päähenkilö joutuu tekemisiin turvallisuuspalvelun kanssa ja tämä johtaa lopulta siihen, että hänen on jätettävä Tartto ja se maailma, joka siellä vallitsee ja hypättävä uuteen tuntemattomaan.

Kirja on mielenkiintoinen matka nuoren intellektuellin sielunmaisemaan, samalla kun se kuvaa Stalinin kuoleman jälkeistä Neuvostotodellisuutta. Se kuva jonka Kaplinski antaa ei ole täysin toivoton, se on kuva siitä todellisuudesta, jossa hänen sukupolvensa oli kasvanut ja jossa heidän oli elettävä. Sofi Oksasen Puhdistuksen yhteydessä Kaplinski onkin tuonut esiin sen, että kuva, jonka Oksanen kirjassaan luo ei vastaa hänen omaa kokemuksellista todellisuuttaan. Hänen näkemyksensä mukaan maalaamalla täysin mustan kuvan Viron menneisyydestä Oksanen on samalla vienyt sen kokeneilta ihmisiltä heidän menneisyytensä ja mitätöinyt heidän elämänsä pelkäksi peloksi ja ahdistukseksi.

Kirjassa erilaiset maailmankatsomukselliset, filosofiset ja tieteelliset pohdinnat ovat usein pitkiä ja monipolvisia ja sellaisina ajoittain melko raskaita seurata. Samoin päähenkilön mielenliikkeiden kuvaukset paisuvat välillä laveiksi ja harhautuvat erilaisille sivupoluille, jolloin lukijaa uhkaa vaara tipahtaa kärryiltä. Niille takaisin kiipeäminen on kuitenkin melko helppoa, sillä mielenkiinto päähenkilön kohtaloita kohtaan pysyy kuitenkin koko ajan yllä. Minusta kirja kaikkineen oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja palkitseva kokemus.

Tästä voi käydä lukemassa Hesarin arvion kirjasta.

Runo Söörnäisistä

2011-09-16T13:50:00.002+03:00

Tehdessäni aikoinaan gradua eräästä työväenliikkeen naistenlehdestä 1920-1939-luvulta törmäsin ensimmäistä kertaa Elvi Sinervon (s. 1912) teksteihin. Tosin hänen nimensä oli entuudestaan hämärästi tuttu, muistelin muun muassa että Kaj Chydeniuksen säveltämä laulu Natalia perustui Elvi Sinervon runoon ja oikein muistin. Rakastin tuota laulua lapsena ja rakastan edelleen.

Lähetellessään novelleja eri työväenlehtiin vähän yli parikymppinen Elvi haaveili kirjailijan urasta. Tunnustustakin hän sai, kun hänen novellinsa "Lapsi katselee" voitti Tulenkantajat lehden järjestämän yhteiskunnallisen novellin kirjoituskilpailun ja kun lehtinovelleja oli kertynyt tarpeeksi alkoi syntyä ajatus kerätä ne yhdeksi novellikokoelmaksi. Kustantajaksi Elvi sai Gummeruksen ja vähitellen kokoelma alkoi hahmottua ja tuloksena oli Runo Söörnäisistä, joka ilmestyi 1937.

Kokoelma koostuu 14 novellista, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisimmällä on mittaa 17 sivua. Ne ovat tiukasti aikaansa, 1930-lukuun sidottuja samoin kuin ne ovat teemallisesti sidottuja työväenluokan arkiseen elämään. Vaikka niminovelli antaa olettaa että novellien ympäristönä olisi Helsinki työläiskaupunginosineen niin Elvi Sinervo on haastatteluissa kertonut että osalla keromuksista on taustansa myös Vaasan Palosaaressa, jossa Elvi perheineen asui hänen ollessaan pikkutyttö. He olivat kansalaissodan jälkeen lähteet pakoon valkoisten mahdollisia kostotoimia Pohjanmaalle, josta perheen isä oli kotoisin. Takaisin Helsinkiin perhe palasi 1920-luvun puolivälissä.

Tyttö portailla kuivaa jalkojaan valkeaan säkkikankankaiseen pyyhkeeseen. Hän katsoo akkunaan, josta äsken kuului gramofonin soitto. Mies ja nainen seisovat siellä ylhäällä toisiinsa painautuneina. Hän ojentaa puhtaat jalkansa vierekkäin eteensä, katselee niitä arvostellen, liikuttelee varpaitaan. Sitten hän nousee ja heittää pesuveden porraskaiteen yli ruohikkoon. Saippuakuplat sihisevät särkyessään korsiin. Tyttö istuu takaisin portaille, pyyhe heitettynä harteille, kiertää ruskeat käsivartensa jalkojensa ympärille ja nojaa leukaansa polviin.(RS, s.11)

Kokoelman aloittaa yläpuolella siteerattu niminovelli, joka on tuokiokuva söörnäisläisen työläisasuntokompleksin elämästä ja ihmisistä. Pidän paljon tämän novellin tunnelmasta, jossa kaikkitietävä kertoja kuvailee pienten huomioiden avulla myötätuntoisesti talon ihmisten elämää, heidän ilojaan ja surujaan kesäisenä lauantai. Monissa novelleissa annetaan paljon tilaa lasten kokemuksille, sille miten he kokevat oman asemansa omassa elinympäristössään, perheessä, koulussa, muiden lasten kanssa ollessaan. Näiden kautta nousevat esiin laajemmat teemat perheiden köyhyydestä, omanarvontunnosta suhteessa sosiaaliseen ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä työväenliikkeen työstä ja ihmisten suhtautumisesta siihen. Monet novelleista sisältävät omaelämäkerrallisia kuvia ja tunnelmia lapsuuden maailmasta. Se, että Sinervon perheessä vanhemmat kannustivat lapsiaan lukemaan näkyy myös novelleissa ja näin ne osaltaan luovat kuvaa lukemisen ja ylipäätään koulunkäynnin ja opiskelun merkityksestä. Yleensä ne lapset, joilla oli kirja kädessä omasivat paremmat mahdollisuudet menestyä maailmassa. Esimerkiksi novellissa Veera Sinervo kirjoittaa:

Veera ja minä olimme aloittaneet koulunkäyntimme, oppineet lukemaan. Ja silloin alkoi minun valta-asemani meidän kahden välisessä taistelussa. Minun kotonani oli kirjoja ja minun tietämiseni ala alkoi laajentua sitä tietä nopeammin kuin hänen. (RS, 29).

Elvi Sinervoa on kirjailijana pidetty tendessimäisenä työväenkirjailijana ja siksi hän on suurelta osin vaipunut unholaan eivätkä nykyajan ihmiset tunne hänen tuotantoaan, saati että olisivat sitä lukeneet. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä on totta että hänen tuotantonsa on teemoiltaan ja käsittelytavoiltaan melko tiukasti kiinni kirjoitusaikansa poliittisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Hän itse oli kotoisin työväenluokasta ja oli poliittiseti aktiivinen vasemmistolainen. Mutta hän oli myös kirjoittamiseensa vakavasti suhtautuva kirjailija, joka osasi herkästi kuvata niitä maisemia ja mentaliteetteja, jotka nousivat työväenluokan elämästä ja siitä maailmassa, jossa puute, kurjuus ja toivottomuus ei ollut vierasta. Itse pidän erityisen paljon siitä, miten tarkkaan hän kuvaa tätä maailmaa niin, että nykylukijakin joka ei sitä ole kokenut pääsee (tai joutuu) osalliseksi esimerkiksi siitä miten köyhyys haisee, miten äiti joutuu varastamaan hiiliä, koska niitä ei ole varaa ostaa talven paukkupakkasilla ja siitä miten nuori äiti on vaipua toivottomuuteen lapsilauman lisääntyessä samaan aikaan kun aviomiestä uhkaa työttömyys. Karuja kuvia, mutta todellisia, monien ihmisten todellisuutta 1930-luvulla ja myöhemmin sen jälkeenkin.

Luin novellikokoelman nyt parin vuoden tauon jälkeen taas uudelleen viime viikolla ja mietin pitkään kirjoittaisinko siitä jotain tännekin, sillä tiedän, että kirjailija on itseäni vähän liian lähellä ja hänen tuomisensa tähän maailmaan tuntui jotenkin ristiriitaiselta. Päädyin kuitenkin tekemään postauksen, sillä ajattelin, että tätä kautta voin saada edes jonkun muunkin kiinnostumaan Elvi Sinervosta ja hänen kirjoistaan.

Kuva google-kuvahaku.

Emma ja Uno - Rakkautta totta kai

2011-09-12T10:51:00.007+03:00

Märta Tikkasen henkilöhistoriallinen romaani Emma ja Uno. Rakkautta tottakai ( Emma & Uno - Visst var det kärlek. 2010. Suom. Liisa Ryömä Tammi 2010. 250 s.) kertoo hänen isoäitinsä Emma Sjödahlin ja isoisänsä Uno Stadiuksen tarinan siitä, miten he tutustuviat, menivät naimisiin, perustivat perheen saamalla yhteensä kuusi lasta ja vihdoin erosivat, jolloin Emma jäi yksin lastensa kanssa. Tosin hän oli jo tätä ennen hoitanut yksin lapsikatraan, sillä Uno vietti useita vuosia Ruotsissa yrittäen luoda itselleen uraa ja pysyvää asemaa kansanvalistajana ja opettajana, kun taas Emma oli lapsineen Suomessa, asuen ajoittain isänsä kartanossa Kirkkonummella, ajoittain Unon äidin Julian luona Helsingissä ja myöhemmin omassa asunnossaan lapsiensa kanssa.

Miksi asiat sitten johtivat siihen, että perheen jäsenet asuivat erossa toisistaan, sillä 1890-luvun viimeisinä vuosina, jolloin Emma ja Uno olivat tutustuneet kaikki oli näyttänyt valoisalta, rakkautta oli ollut ilmassa, ainakin Emman puolelta näin jälkikäteen katsoen. Unon motiivit jäävät todisteiden puuttuessa hämärän peittoon, tosin jotain voi lukea Unon melko suorasukaisesta kirjeestä äidilleen Julialle:

Syy löytyy oheisesta valokuvasta. Olen nimittäin ottanut ja mennyt kihloihin, kihlaus julkaistaan viikon päästä. Tarina on kehittynyt talven mittaan, viides näytös esitettiin Tammisaaren musiikkijuhlilla ja kaikesta sovittiin juhannusaattona hänen kotonaan.
Kuka hän on? Hän on nimeltään Emma, hänen isänsä on tilanomistaja Carl Arkadius Sjödahl, joka omistaa Öfverbyn kartanon Kirkkonummen pitäjässä. [...]
Voisin hyvinkin mennä syksyllä naimisiin. Emman myötä saan Kirkkonummelta Hulluksen tilan, jonka hän on perinyt. Ukon kuoleman jälkeen voin odottaa toistakin perintöä, luultavasti minusta tulee Öfverbyn omistaja, sillä ainoa poika on asunut jo monta vuotta ulkomailla. Naimakauppa on siis taloudelliselta kannalta varsin edullinen. ---Niin, unohdin sanoa että Emma on läpikotaisin terve. (E&U, s. 19.)

Toisaalta vielä 1800-1900-luvun vaihteessa tällaiset järkiavioliitot eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia. Jäin miettimään, miksi Märta Tikkanen on kirjansa nimessä halunnut tuoda esiin rakkauden avioliiton solmimisperusteena, vaikka hän läpi koko kirjan kuitenkin miettii isoisänsä motiiveja ja yrittää löytää edes pientä vihjettä siitä, että Uno olisi joskus rakastanut vaimoaan. Ehkä kirjailija vain halusi uskoa rakkauteen, siihen, että sitä on ainakin joskus ollut.

Vaikka avioliitto kestää vuodesta 1898 vuoteen 1913 ei aviopari juurikaan elä yhdessä muutamia ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta. Uno ei pysty pitämään talouttaan tasapainossa ja hän saa appensa halveksunnan osakseen, kun ei pysty pitämään huolta perheestään ja kaiken kukkuraksi hävittää Emman äidinperinnön taivaantuuliin. Maallisen omaisuuden liukuessa sormien välistä Uno pitää sitäkin tiukemmin kiinni "henkisestä omaisuudestaan". Hän on täynnä ajan aatteellisia virtauksia kirkonvastaisuudesta raittiuskysymyksen kautta kansanvalistuksen kehittämiseen. Vaikka hän Ruotsissa ollessaan saakin aikaan otsikoita ja kansan kuuntelemaan itseään, hän samalla saa vastaansa maan konservatiiviset piirit, jotka lopulta pystyvät estämään hänen lopullisen sijoittumisensa Ruotsiin. Suomeen palaa osin katkeroitunut mies ja ennen kuin hän huomaakaan, hän on myös eronnut mies.

Se, mistä ero johtui ei täysin selviä Tikkaselle hänen käyttämistään dokumenteista. Mahdollisesti kuvassa on ollut toinen nainen, mutta kyse on saattanut olla myös siitä, että kaikkien erossa vietettyjen vuosien jälkeen yhteenasettuminen ei enää onnistunut. Eikä sitä varmaan helpottanut myöskään Emman isän testamentti, jossa Uno tehtiin kokonaan osattomaksi perinnönjaossa. Avioero 1910-luvulla ei enää ollut täysin poikkeavaa, mutta siihen päätyminen ei varmaankaan ollut helppoa. Kirjoittaessaan Helmi Krohnin ja Emil Nestor Setälän avioerosta, joka tapahtui samoihin aikoihin kuin Emman ja Unon ero, Maarit Leskelä-Kärki tuo esiin sen, miten avioerokäytännöt olivat tällöin melko vaihtelevia. Helmin ja Eemilin eron syynä oli ns. "omavaltainen hylkääminen", jossa Helmin tuli poistua maasta tietyksi aikaa. Samoin Emma joutui tekemään, sillä Uno ei halunnut ottaa syytä niskoilleen, sillä "koulumiehenä ja julkisuuden henkilönä Unon on oltava moraaliltaan moitteeton". Nykyajan näkökulmasta katsottuna asia on pöyristyttävän väärin, mutta jotenkin tämä tapaus viimeistään tuo esiin Emman vahvuuden ja hänen ja lasten välisen vahvan siteen, joka jatkui aina Emman kuolemaan asti ja heijastui vahvana myös lastenlapsiin, kuten Märtaan.

Vaikka Märta Tikkanen tuo kirjan alussa esiin sen, miten hän haluaa kirjoittaa isoäitinsä tarinan, niin kirjan myötä keskiöön nousee yhä enemmän Uno. Osittain tätä varmasti perustelee se, että Unosta julkisuuden ihmisenä on löydettävissä paljon enemmän dokumentteja, jotka tuovat esiin hänen hänen korkealentoisia tavoitteitaan ja pyrkimyksiään. Emman arkisesta elämästä ainoat suorat lähteet ovat hänen Unolle kirjoittamansa kirjeet ja tietenkin myös suullinen perinne, joka kuitenkin vaikenee melko totaalisesti Emman ja Unon välisistä suhteista.

Kirjallaan Märta Tikkanen asettaa itsensä osaksi sukunsa naisten ketjua ja löytää paljon yhtäläisyyksiä omaan elämäänsä. Myös hänen miehensä kirjailija Henrik Tikkanen, josta Märta on kirjoittanut teoksessa Kaksin, oli monessa suhteessa samanlainen kuin isoisä Uno Stadius ja Märtan suhde aviomieheensä samanlainen kuin isoäidin suhde Unoon.

Sen lisäksi että pidin äidinäidistä valtavasti ja tunsin että hän oli taustatukenani, minun on aina ollut helppo nähdä yhteneväisyyksiä hänen ja minun elämäni välillä. Olenhan minäkin koko elämäni onnistunut rakastumaan mahdottomiin miehiin, äkkipikaisiin egosentrikkoihin jotka ryntäävät yli kivien ja kantojen miettimättä lainkaa seurauksia tai huomaamatta kenen päälle ohimennen tallaavat. Tulisieluihin, tulisoihtuihin, myrskylintuihin, itsetietoisiin ristiriitaisiin kaistapäihin - (E&U, s. 228)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti. Märta Tikkanen ei missään vaiheessa tuo esiin, että asiat olisivat tapahtuneet juuri niin kuin hän kirjoittaa vaan hän tuo esiin, että hän kirjoittaa omaa tulkintaansa isoäitinsä elämästä ja tekee sen rakkaudella ja kunnioituksella isoaitiään kohtaan ja isoisänsä ilmiselvän itsekeskeisyyden takaa hän halusi löytää myös jotain muuta, jotain herkempää. Kaikki tämä on aistittavissa ja luettavissa kirjan sivuilta.

Emmasta ja Unosta ovat lisäksi kirjoittaneet Mari A, Ilse, Kirsi, Jenni, Sanna ja Erja

Päiväkävelyllä puistossa

2011-09-07T13:14:00.001+03:00

Suurkaupungeissa puistot ovat henkireikiä, joissa voi rauhoittua, kuljeskella, tavata ystäviä, leikkiä, syöttää sorsia ja paljon muuta. Niin myös Moskovassa. Luulen, että jossain määrin puistot ovat moskovalaisille vielä tärkeämpiä kuin useiden muiden suurkaupunkien asukkaille. Varsinkin pienten yhteisasuntojen aikaan puistosta oli mahdollista löytää yksityisyyttä, vaikkakin joukkojen keskellä. Puisto oli ja on edelleen kansalaisten olohuone, jossa voi lukea, pelata shakkia, kuunnella radiota ja nauttia virvokkeita.

Meillä on onni asua suuren ja kauniin puiston vieressä, jota koko ajan ehostetaan parempaan suuntaan. Vaikka ihan lähellä on kauppoja valitsen usein puiston toisella laidalla olevan kaupan ja saan samalla kulkea kauniin puiston halki. Tänään nappasin muutamia kuvia tännekin laitettavaksi. Tervetuloa meidän lähipuistoon.

Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004

2011-09-06T12:05:00.003+03:00

Aila Meriluodon edellinen julkaistu päiväkirja Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975 on ollut itselleni tärkeä kirja, jonka olen lukenut useaan otteeseen. Ajattelin, että se kosketti siksi, että olimme päiväkirjan Ailan kanssa suunnilleen saman ikäisiä ja samanlaisessa elämänvaiheessa pienten lapsien kanssa. Tämä saattoi olla myös se syy miksi en heti innostunut tästä käsillä olevasta kirjasta Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Toim. Anna-Liisa Haavikko. Siltala 2010. 413 s. Kuvittelin, että en löydä samaistumiskohtaa näistä vanhemman naisen kirjoituksista. Vähitellen mieleni kuitenkin muuttui ja syksyllä päätin napata tämän kirjan mukaani kirjakaupasta.

Voi miten väärässä olin ennakkoluulojeni kanssa ja oli tosiaan onni, että muutin mieleni. Totta kai kirja on kuvausta vanhenevan naisen elämästä, joka ei todellakaan aina ole niin kaunista, välillä se on jopa rujoa, mutta se on myös paljon muuta. Se on kirjailian työn reflektointia, ammatti-identiteetin jatkuvaa vahvistamista, nousemista ylös pettymyksistä, mutta myös hämminkiä ja onnea suuren menestyksen keskellä. Tämän lisäksi kirja on myös kaiken nielevän ihmissuhteen kuvausta, ihmissuhteen, jossa tunteet vaihtelevat voimakkaina laidasta laitaan. Koko ajan taustalla ovat myös tärkeät suhteet "uusioperheen", "klaanin" lapsiin ja myöhemmin myös lastenlapsiin. Kaikkia ajatuksia, joita kirja herätti en saa koskaan kirjattua ylös, mutta yritän seuraavaksi käsitellä kirjaa muutamien teemojen kautta.

Päiväkirja

Minä kirjotan tähän pahat asiat. Sillä tavoin voin kokea sinut puhtaana. Sillä tavoin voin rakastaa sinua todesti. Päiväkirja on seula: siihen jää pois heitettävä kuona. Elämä, kokeminen, virta kirkkaana eteenpäin. (TK s. 121)

Ailan päiväkirjoissa toteutuu ajatus päiväkirjasta "mielen kaatopaikkana", jonne puretaan ne pahat asiat, jotka ahdistavat ja joille ei muuten voi sillä hetkellä mitään. Purkautumisen jälkeen on mahdollista taas elää eteenpäin puhtaimmin mielin, ainakin hetken aikaa. Toisen päiväkirjan lukeminen on aina tirkistelyä, halua päästä sisään toisen ihmisen salatuimpiin maailmoihin. Silloin on kuitenkin hyvä muistaa se, että päiväkirjat eivät koskaan ole koko toisen elämä, sillä niissä tavallinen arki peittyy ja keskukseen nousee "minä" ja "minän" tunteet ja kokemustavat, ne ovat "purkautumisen terapiaa", kuten Ailakin sanoi omista merkinnöistään.

Kun ajatus Vaarallista kokea-kirjasta alkoi hahmottua Aila joutui alkuun miettimään myös päiväkirjan julkaisemisen eettisiä puolia, sitä miten läheiset ihmiset kokevat sen, erityisesti lapset. Todennäköisesti hän on joutunut käymään läpi samalaisen ajatusprosessin julkaistessaan tätä käsillä olevaa kirjaa. Ajoittain hänen päiväkirjamerkinnöistään käykin ilmi, että jollain tasolla julkaisu on ollut mielessä, ainakin alitajuisesti, jo kirjoitusprosessin aikana. Välillä hän on kauhuissaan siitä, mitä hän kirjoittaa ja millaisen kuvan hän antaa itsestään ja lähimmäisistään. Välillä hän taas irvailee, miten perikunta on ihmeissään hänen tekstiensä kanssa.

Mitä lukija sitten saa toisten päiväkirjojen lukemisesta, tai ainakin mitä itse saan? Minulle päiväkirjat ovat paitsi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia, niin ne myös tarjoavat samaistumiskohteita ihmisenä olemiseen. Monesti myös eletty elämä on paljon mielenkiintoisempaa kuin täysin sepitetty elämä.

Kirjoittaminen/kirjailijana oleminen

Vaikka kirjailijuus oli Aila Meriluodolle jo nuoruudesta alkaen ainoa mahdollinen tie ja vaikka hän löi itsensä läpi jo 22-vuotiaana Lasimaalaus-kokoelmallaan tarvitsi hänen kirjailijaidentiteettinsä jatkuvaa vahvistamista. Päiväkirjan mukaan hän usein luki läpi vanhoja kaunokirjallisia tekstejään ja psyykkasi itseään uskomaan omaan kirjoittamiseensa, tekstiensä hyvyyteen ja omaan arvoonsa kirjailijana. Hän myös suhteutti ja vertaili omia tekstejään muiden kirjailijoiden teksteihin, mikä lienee täysin luonnollista kirjailijoiden keskuudessa yleisemminkin.

Päiväkirjan lukijalle mielenkiintoista on seurata miten kirjat syntyvät vähitellen ajatuksen alkuidusta, josta ne vähitellen siirtyvät paperille ja siitä erilaisten kirjoitusprosessien jälkeen kirjaksi tai miten runot syntyvät nopeasti jonkin inspiraation tai muun sysäyksen seurauksena ja vähitellen muotoutuvat kokoelmaksi. Osa ideoista jää pelkästään suunnittelun asteelle ja harmittelinkin, ettei esimerkiksi Ailan suunnitelma porvaristoromaanista 1930-luvulta ikinä edennyt alkuideaa pitemmälle. Aila koki myös päiväkirjan kirjoittamisen auttavan kaunokirjallisessa prosessissa:

Minussa on kaksi maailmaa - ulottuvuutta. Toinen minä kirjoittaa kirjojani, runoa, proosaa. Toisessa kirjoitan päiväkirjaa, sitä konkreettista toimivaa - ja toimimatonta. Ne kaksi painivat keskenään, ehkä auttavatkin toinen toistaan, kun niikseen sattuu. Ei ehkä pitäisi lukea pelkästään näitä päiväkirjoja. Ja ehkä ei pelkästään runojakaan. Ne tukevat toisiaan. Ainakin minussa. Sitä luovaakin puolta.(TK s. 158)

Myös pettymykset kuuluivat kuvaan, Ailakin joutui kokemaan miten kauan vireillä ollut nuorisokirja sai tylyn tuomion kustantajalta. Päiväkirjojen perusteella tuntuu, että Aila koki, että hänen kustantajansa WSOY ei aina ollut tarpeeksi kirjailijansa tukena ja kannustajana ja että häntä vanhenevana kirjailijana oltiin työntämässä sivuraiteille kirjallisesta maailmasta.

Vanheneminen

Kun nykyisin katson peiliin, näen siellä jonkinlaisen "vanhan armon", lähes ruustinnan tai - herra paratkoon - professorskan! En kyllä koskaan ajattele itseäni professorskana. Lyhyt kampaus ja lähes lumivalkoinen tukka (aito - mistä mä sen sain?) korostavat vaikutelmaa. Niinpä niin. Olen hypännyt nuoresta ja nuorekkaasta keski-iästä suoraan arvokkaaseen vanhuuteen. Huvittavaa, kuin näyttelisi jotain roolia. Eikä kuitenkaan näyttele. Huomaan sen kyllä muitten käyttäytymisestä, nuorempien, siihen on tullut jotain kunnioittavaa, holhoavaakin. Omasta mielestäni olen nuori ihminen, joka kävelee vähän huonosti. Ajatteleekin vähän huonosti.(TK, s. 292)

Tekstistä käy hyvin ilmi vanhuuden yllättävyys, se miten Aila koki itsensä toisin kuin peilikuva tai ympäristönreaktiot antoivat ymmärtää. Kuva, jonka hän antaa vanhenemisesta ei ole mieltä ylentävää, erilaiset krempat vaivaavat ja suuri huoli on myös mielen hallinnan menettäminen. Aila tarkkailikin lähes jatkuvasti itsessään oireita dementiasta tai alzheimerista. Vaikka synkkiä sävyjä on paljon, niin ainakin itselleni kuva ei ollut täysin musta ja sellaisena pelottava, sillä päiväkirjan perusteella Aila kuitenkin säilytti mielensä kirkkauden, hän oli aktiivinen ulospäin, seurasi aikaansa ja hänen kykynsä nähdä asioita humoristisesti ja itseironisesti, josta itse pidin paljon läpi koko kirjan, oli tallella. Tosin se, että kirja päättyy puolison kuolemaan rankan sairasteluvaiheen jälkeen jättää jälkeensä surullisen tunnelman kirjan päättävälle lukijalle. Mutta siihenhän se meidän kaikkien elämä päättyy.

Ihminen kuolee liian varhain, hän ei ehdi kypsyä näkemään ohi tavanomaisten, juuri tässä vaiheessa fiksuiltakin tuntuvien käsityksien. Syvemmällä piilee jotakin, yllätyksiä, hurjia ennen aavistamattomia näkemyksiä. Juuri nyt, vanhana, on vapaa ymmärtämään uutta. Ehkä se tapahtuu aivoissa, jotka irtautuvat entisistä totutuista radoistaan. Tämä on komea uusi kokemus, mutta pystyykö sitä enää ilmaisemaan. Ilmaisu on helvetin tärkeää, koko elämäni ajan olen tavoitellut ilmaisua. Miten muuten voisi solmia kontakstia ihmiseen, entiseen, tämänhetkiseen tai tulevaan.

Ilmaisu ja sen kautta saavutettava yhteys toisiin ihmisiin on ollut Aila Meriluodon elämän kantava voima, jota hän läpi elämänsä on tehnyt ja johon oman osansa antavat nämä ajatuksia herättävät päiväkirjat.

Osallistun tällä kirjalla Paulan kirjallista elämää-haasteeseen.

Aikaisemmin kirjasta ovat kirjoittanet Leena Lumi ja Karoliina

Mustaa kahvia, keksinmuruja

2011-09-01T17:55:00.001+03:00

Vivi-Ann Sjögrenin kirja Mustaa kahvia, keksinmuruja (Kocken, turisten, persikorna 1994, käänt. Inkeri Lamer ja Juha Virkkunen Shildts 1998, 203 s.) on maistuva teos, jota ei kannata nälkäisenä lukea. Ja vaikka olisi juuri syönytkin alkaa tehdä mieli maistella niitä herkkuja, joista Sjögren kirjoittaa. Paitsi ruokahalua kirja herättää (tai ylläpitää, miten vain) matkustushalun, vaikka totta puhuakseni en olisi kuunaan niin rohkea menemään uusiin paikkoihin ja tutustumaan uusiin ihmisiin kuin Sjögren on ollut. Mutta siksi onkin mukavaa, että hän on kirjoittanut matkoistaan ja kokemuksistaan, että me arkajalkaisemmat ja herkkähipiäisemmätkin pääsisimme välillä vähän harvinaisempiin kohteisiin, vaikka sitten vain mielikuvissamme. Tässä hän tuo mieleen Kyllikki Villan ja hänen julkaistut matkapäiväkirjansa. Kyllikki Villa ei tosin pitänyt itseään rohkeana, häntä ajoi pitkille laivamatkoille jokin sisäinen tarve kokea uutta, päästä välillä irti tutusta ja hypätä tuntemattomaan. Sjögren puolestaan perustelee omaa matkustamistaan seuraavalla tavalla:

Mikä saa ihmiset lähtemään tällaiselle matkalle? Kun ei ole mikään pakko. Minä voin vastata vain omalta osaltani: halu nähdä ja aistia omalla iholla jotakin siitä miten toiset elävät, ne joilla ei ole valinnanvaraa. Tulevatko he tai me siitä paremmiksi, onkin jo toinen juttu. Matkakokemukset asettavat omat länsimaiset "arvomme" - aineelliset - hieman toisiin mittasuhteisiin. (Mustaa kahvia, keksinmuruja s. 115)

Mustaa kahvia, keksinmuruja on Vivi-Ann Sjögrenin ensimmäinen suomennettu teos ja myös ensimmäinen, jonka minä olen häneltä lukenut. Mutta ei viimeinen, sillä haluan lukea lisää hänen suomennettua tuotantoaan, joista googlaamalla löysin ainakin seuraavat: Andalusian karkea suola, Meksikon päiväkirja ja Vivi-Annin keittiössä (onko tämä viimeinen "perinteinen" keittokirja, tietääkö joku?).

Mutta uteliaisuus, halu valloittaa puoli maailmaa, joka minusta aina oli kuulunut kaikille sai minut tutkimaan myös vieraita keittiöitä.
Siitä tuli minulle yksi monista tavoista tutustua "vieraiden" kansojen ajattelutapaan, olemiseen, suhtautumiseen arkeen ja juhlaan, historiaan ja nykyaikaan. Keittiön maailma ei ole sen vähäisempi kuin kirjallisuuden tai taiteen, kun tavoitteena on ilmaista ja välittää ihmisten elämää ja ajatuksia, olemassaolon edellytyksiä. (Mustaa kahvia, keksinmuruja s. 125)

Ylläoleva lainaus tiivistää sen, mistä kirjassa on kysymys. Sen sivuilla Sjögren aikamatkailee historiassa edestakaisin lapsuudesta nykyaikaan, hän matkailee myös maantieteellisesti laajalla alueella Siperiasta Nicaraguaan ja Keniasta Norrlantiin. Kaikkia näitä kertomuksia yhdistää se, että niissä on keskeisenä elementtinä ruoka, joskus myös sen puute. Sjögrenin mukaan paikallisten keittiöiden avulla on mahdollista tutustua eri maiden kulttuureihin ja ihmisiin ja hänellä onkin uskomaton taito päästä osalliseksi paikallisten ihmisten, välillä täysin tuntemattomienkin ihmisten arjesta, vaikkapa vain pienen hetken verran. Hän tuo esiin myös sen, miten ruoka, juoma ja niihin liittyvät kokemukset ovat pitkälti sidottuja paikkaan, siihen ympäristöön, jossa makunautinto on alkuperäisemmillään. Sherry ei maistu samalta Suomessa kuin Etelä-Espanjassa, jossa sitä valmistetaan paikallisten perinteiden mukaan. Sjögrenin mukaan jotakin tapahtuu matkalla ja tärkein jää puuttumaan: ilma, äänet, ympäristö, viinin sydän. Itse voin omana kokemuksena paljastaa, ettei Becherovka maistu yhtään niin hyvältä kotona (itse asiassa maistuu pahalta) kuin prahalaisissa oluttuvissa paikallisten ympäröimänä :)

Samoin kuin nautin Sjörenin ruokakuvauksista nautin myös hänen kyvystään loihtia esiin maisemia ja tunnelmia samoin kuin niitä ihmisiä, joita hän oli matkoillaan tavannut, vain muutamilla lauseilla. Olkoon tästä esimerkkinä seuraava lainaus Siperian matkalta:

Joskus saimme tuulahduksen paikallisistakin ruokatavoista, kuten silloin kun meille ensimmäisenä hyytävän kylmänä iltana tarjottiin pelmenejä. Hyytävänä siksi, että sitä mukaa kun lämpömittari laski (oli helmikuu, joten se laski aika alas), tiheni huuru ja kohosi Ankarajoen ylle, jolla on merkillinen ominaisuus pysyä sulana "tavallisena" Siperian talvena. Pian oli kaikki kietoutunut läpinäkymättömään jäiseen ilmaan, johon ilta-aurinko onnistui heittämään muutaman punaisen sävyn ennen häipymistään. Pystyi näkemään vain lähinnä seisovan kasvot, jotka nekin häipyivät jääkristallien kasvaessa kulmakarvoihin, otsatukkaan ja viiksiin.( Mustaa kahvia, keksinmuruja s. 68)

Tällaiset rohkeat naiset ansaitsevat hatunnoston, omalla toiminnallaan he auttavat ihmisiä ymmärtämään toisia kulttuureja ja niiden ihmisiä, hälventävät ennakkoluuloja ja saavat ymmärtämään toisen kunnioituksen tärkeyden. Ja kun he vielä kirjoittavat hyvin heidän tarinoitaan on ilo lukea.

Runohaaste - Anna Ahmatova

2011-08-28T00:00:00.001+03:00

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä
ja ero on tämän juhlan nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

Yllä oleva runo on Marja-Leena Mikkolan suomennosvalikoimasta Anna Ahmatova. Valitut runot. (Tammi 2008)

Monelle runo saattaa olla tuttu Ultra Bran laulusta Ero albumilta Kroketti, jolla on kaksi muutakin Ahamatovan runoa sävellettynä: Haikara ja Yöllä. Olen jostain joskus lukenut, että Anni Sinnemäki piti Ahamatovaa yhtenä esikuvanaan ja mielestäni molempien runoista onkin löydettävissä samanlaisia elementtejä: näennäistä yksinkertaisuutta ja tarinallisuutta.

Runo eroaa jonkin verran Mikkolan aikaisemmasta suomennoksesta, joka on myös UB:n version pohjalla. Mikkola perustelee runojen muodon muuttumista seuraavalla tavalla:

Muutama vuosi sitten luin Ahmatovan ystävän, runoilija Joseph Brodskyn kirjoituksen venäläisen runouden kääntämisestä. Brodskyn mielestä käännöksissä on ehdottomasti säilytettävä venäläiselle runoudelle niin tyypillinen rytmi ja loppusoinnullisuus. Venäjän kieli onkin joustavuudessaan erittäin sopiva rytmin ja riimin käyttöön, joten ne esiintyvät yhä modernissa lyriikassa. (AA.VR. esipuhe s. 38)

En tiedä, jotenkin omaan suuhuni vanhemmat käännökset ovat kotiutuneet niin hyvin, että itselläni oli alkuun vaikea mieltää tätä runoa ja pidin entistä versiota parempana. Vähitellen, hitaasti lukien pääsin siihen kuitenkin sisälle. Suosittelen jokaiselle lämpimästi tutustumista tähän Mikkolan suomennosvalikoimaan, joka sisältää kattavan esipuheen ja tuo esiin Ahmatovan vaiheita ja merkitystä venäläisessä kirjallisuudessa.

Tämän runon myötä siirryn myös kuuntelemaan "varisten juoruilua ympäri Moskovaa" ja toivon että "sateesta kostea päivä lokakuulla olisi ihanampi toukokuun kastetta". Jätän jäähyväiset joksikin aikaa kirjahyllylleni Porvoossa ja koitan tulla toimeen niillä kirjoilla, joita olen mukaani pakannut ja saan niistä jotain tännekin kirjoitettua.

Tällä runolla osallistun myös Jennin runohaasteeseen.

Paluu Rivertoniin

2011-08-25T11:53:00.003+03:00

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ( Bazar 2011, 613 s. alkuper. The House at Riverton, myös The Shifting Fog 2006, käänt. Helinä Kangas) iski silmääni ensimmäisen kerran Karoliinan Kirjavassa kammarissa. Ajattelin heti, että se olisi tyttärelleni, joka on menettänyt sydämensä Englannille ja pitää myös historiasta, oiva syntymäpäivälahja. Olin oikeassa, tytär piti kirjasta ja niin päätin itsekin lukea kirjan. Olinhan päässyt hyvään vauhtiin englantilaista yläluokkaa kuvaavien kirjojen, kuten Mitfordin tytöt ja Pitkän päivän ilta kanssa. Olin myös aiemmin lukemistani blogikirjoituksista saanut käsityksen, että kirja on kevyt ja oiva lukuromaani. Kaipasin jotain sellaista tiukkojen tutkimuskirjojen väliin.

Kun olin kirjan lukenut ja vasta alustavasti miettinyt bloggaavani siitä, ilmestyi teoksesta kaksi hienoa arvostelua samana päivänä. Tuli vähän sellainen olo, että tästä on jo kaikki sanottu, että viitsinkö ollenkaan enää liittyä jonon jatkoksi. Toisaalta alunperin perustin blogin nimenomaan lukupäiväkirjakseni ja siksi olisi kivaa, jos jokaisesta lukemastani kirjasta saisin sanotuksi edes jonkin sanan. Nyt kun pöly kirjan ympärillä on taas hieman laskeutunut ja muiden arviot häipyneet omasta päästäni unohduksen tuuliin, laitan minäkin lusikkani tähän soppaan.

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksia. (PR s. 12-13)

Paluu Rivertoniin tapahtuu kahdella ajallisella tasolla. Amerikkalaisen elokuvaohjaajan kirje on saanut yli 90-vuotiaan Gracen muistelemaan elämäänsä Rivertonin kartanossa englantilaisella maaseudulla. Grace palaa muistoissaan aina vuoteen 1914, jolloin hän 14-vuotiaana tyttönä aloitti Rivertonissa sisäkkönä. Vuosien aikana kartanon tavat tulevat tutuiksi, hän luo siteitä kartanon palvelusväkeen ja vähitellen myös kartanon nuoriin asukkaisiin, erityisesti ikätoveriinsa Hannahiin. Hannahin mennessä naimisiin Grace seuraa häntä Lontooseen, jossa hänestä tulee Hannahin uskottu ja lopulta he myös yhdessä palaavat Rivertoniin, kun Hannahin aloittaessa kartanon emäntänä.

Grace vie tarinaa muistoissaan eteenpäin aina siihen hetkeen asti, kun kaikki muuttuu lopullisesti. Tarina on ladattu salaisuuksilla, jotka vähitellen paljastuvat lukijallekin Gracen päästessä kertomuksessaan eteenpäin. Tosin lukija on kyllä melko todennäköisesti arvannut jo ennemmin ainakin osan salaisuuksista. Mortonin kunniaksi on kuitenkin sanottava etten ainakaan minä täysin arvannut lopun tapahtumia Rivertonissa.

Morton on tehnyt paljon taustatyötä saadakseen kirjaan todenmaikuisen historiallisen miljöön ja kulttuurisen ympäristön. Kirjan lopussa olevassa listassa hän mainitsee lähdeteostensa joukossa muun muassa yllä mainitsemani Mitfordin tytöt ja Pitkän päivän illan. Johtuneeko siitä, että itselläni nämä lukukokemukset ovat niin tuoreessa muistissa, että välillä tuntui kuin Morton olisi suoraan ottanut otteita etenkin Mitfordin tyttöjen elämästä. Tästä esimerkkinä voi mainita sekä Rivertonin että Mitfordin tyttöjen isät. Molemmat olivat olleet teenviljelijöinä Ceylonissa, innostuneet kullankaivuusta Atlantin toisella puolen ja nousseet perillisiksi vanhimman veljen kuollessa. Myös tyttöjen kasvatus Rivertonissa on kuin Mitfordin tytöistä. En voinut myöskään olla vertailematta Rivertonin hovimestaria Hamiltonia Pitkän päivän illan Stevensiin, niin paljon yhtäläisyyksiä heissä oli.

Tästä kaikesta tuli vähän sellainen olo, että historialliset tapahtumat, tavat ja kulttuuri olivat kuin tarinan päälle liimattua kontekstia eivätkä sujuvasti osa tarinaa, kuten hyvässä historiallisessa romaanissa pitäisi olla. Tämän vuoksi vähän väliä ärsyynnyin kirjaa lukiessani. Sama ärsyyntyminen koski myös kieltä, joka aika ajoin pyrki olemaan kirjallisempaa ja kukkuraisempaa kuin kertojan suuhun sopi. Kuten esimerkiksi seuraava:

Aamu on leuto, ilmassa on jo kevättä, istun puutarhassa rautapenkillä jalavan alla. Raikas ilma tekee minulle hyvää, Sylvia sanoo, joten tässä minä istun ja leikin kukkuluuruuleikkiä ujon talviauringon kanssa posket kylminä ja velttoina kuin jääkaappiin unohtuneet persikat. (PR, s. 27)

Kaikista moitteista huolimatta kirja täytti kuitenkin tehtävänsä kevyenä välipalalukemisena ja vei ajatukset pois taustalla vaanivista vaatimuksista. Ja tärkeintä oli tietenkin se, että tyttäreni piti kirjasta.

Kirjasta ovat kirjaittaneet yllämainitun Karoliinan lisäksi myös Maria, Katja, Norkku, Sonja ja Leena Lumi.

Syyskesä

2011-08-22T08:04:00.003+03:00

Johan Bargumin Syyskesä ( Sensommar, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1993, 124 s.) on saanut niin hyvät blogisavut kolmelta mainiolta bloggaajalta Marialta, Katjalta ja Joanalta, että tähän oli pakko tarttua. Myös ajankohta ja mielentila juuri nyt olivat oikeita kirjan lukemiselle.

Paljolti kirja oli niiden odotusten mukainen, jotka olivat syntyneet edellämainittujen blogistien kirjoituksista. Nautin lukemisesta, kirjan tunnelmasta ja sen herättämistä ajatuksista.

Kirjan kanteen on kuvattu vanha huvila. Se on sukuhuvila saaristossa ja sinne veljesten Olofin ja Carlin äiti haluaa palata elämänsä viimeisten päivien ajaksi. Siellä oli useita vuosia aiemmin, poikien ollessa vielä lapsia, kuollut myös heidän isänsä. Huvilalle saapuvat äidin ja hänen poikiensa lisäksi äidille läheinen Tom-setä, Carlin vaimo Klara ja heidän lapsensa, veljekset toisessa polvessa, Sam ja Sebastian.

Yhteiset päivät vanhalla huvilalla, joka rappeutuneisuudessaan muistuttaa Carlin mielestä vuosisadan vaihteen venäläistä aatelishuvilaa (oi, tällaiset mielleyhtymät vievät aina Tsehoviin), nostavat pintaan muistoja, kätkettyjä ristiriitoja ja niiden herättämiä tunteita, mutta lopulta myös uudenlaista lähentymistä perheen sisäisissä suhteissa. Näkökulma tarinassa on koko ajan Olofin, veljeksistä vanhemman, jonka silmin tapahtumat nähdään.

Elokuun lopulla kärpäset, paarmat ja ampiaiset katoavat kuin taikaiskusta. Minne ne menevät? Tietoni hyönteisten elämästä ovat puutteelliset. Ovatko ne kuolleet?
Sen sijaan täällä lentelee suuri joukko erikokoisia ja -näköisiä korentoja; pieniä puikkoja, joilla on valtavat siivet, usein pareittain, monimutkaiseen ja käsittämättömään ilmabalettiin antautuneina.
Isän valokuva on ajan mittaan kellastunut. Reunoissa on joitakin tummia läiskiä, peukaloni jälkiä.
Minua hämmästytti, ettei Carl lyönyt kertaakaan harhaan. Hänen kertomastaan en edelleenkään muista mitään. Hän puhui varmasti totta. Tietoni omasta elämästäni näyttävät olevan puutteellisia. Tiedänkö minä itsestäni yhtä vähän kuin hyönteisistä. (Syyskesä s. 45)

Luopumisessa on aina tilinteon hetki. Äidin vähitellen hiipuessa pois veljesten on vihdoin yritettävä käsitellä keskinäisiä ristiriitojaan, suhteitaan vanhempiinsa ja Olofin on vähitellen opittava tuntemaan omaa elämäänsä paremmin kuin hyönteisten elämää.

Kuten jo aiemmin mainitsin pidin kirjan tunnelmasta, vanhan saaristolaishuvilan luomasta miljööstä, perheen historiaan pureutuvasta vähäeleisestä, aukkoja jättävästä kerronnasta. Pidin myös siitä, miten tässä muistaminen ja unohtaminen kulkivat rinnakkain. Ihmisen muisti harvoin, jos koskaan on aukotonta tai kirkasta, kyse on enemmän muistkuvista, eräänlaisista tunnejäljistä, jotka usein jättävät jälkeensä kysymyksen miksi. Kysymyksen, johon harvoin saa vastausta. Toki kirjassa oli myös muutamia itsestäänselvyyksiä, asioita jotka lukija aavisteli jo kauan ennen kuin ne kerrottiin, mutta en antanut niiden juurikaan häiritä lukukokemusta.

Pienenä loppuhuomautuksena kerrottakoon, että minulla on näköjään menossa jonkinlainen suomen-ruotsalaisen kirjallisuuden buumi. Ensin Märta Tikkasta, nyt Bargum, lisäksi kesken on Merete Mazzarellan Täti ja krokotiili. WSOY:n myymälästä käteen tarttui Tove Janssonin Kesäkirja ja Kuvanveistäjän tytär sekä Claes Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti. Aiemmin olin hankkinut Märta Tikkasen Emman ja Unon. Jotta en nyt aivan täysin hurahda suomenruotsalaisen kirjallisuuden maailmaan, niin WSOY:n myymälästä ostin myös Martti Häikiön 2-osaisen elämäkerran V.A.Koskenniemestä. Pieni ripaus aitosuomalaisuutta joukkoon ;)

Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

2011-08-18T12:52:00.003+03:00

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (alkuper. Två - Scener ur ett konstnärsäktenskap, suom. Liisa Ryömä) Tammi 2004.

Kuten jo kirjan alaotsikko kertoo, kyse on taiteilija-avioliitosta, paino sanalla taiteilija, sillä niin määrittävää kirjailijuus ja ylipäätään taiteellinen luovuus oli kirjailija Märta Tikkasen ja kirjailija sekä kuvataiteilija Henrik Tikkasen avioliitossa. Se oli se, joka veti heidät yhteen, vaikka molemmat olivat jo tahoillaan naimisissa ja se heidät myös ajoi kauas toisistaan, riitoihin, jotka ravistelivat koko perhettä ja joista heidän kirjojensa myötä tuli myös julkisia.

Kirjan ensisivuilla Märta tuo esiin, miten se, että hän alkoi kirjoittaa rikkoi heidän keskinäisen suhteensa:

JOLLEN olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus, olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti.
Kenelläkään ei voinut olla parempia mahdollisuuksia kuin meillä. En vieläkään voi käsittää miksi siitä tuli niin vaikeaa. (Kaksin, s. 11)

Lähes samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei hänellä ollut valinnanvaraa.

Yhteiselämän alkuaikoina pariskunta inspiroi toisiaan ja he tekivät myös yhteistyötä. Usein tämä yhteistyö liittyi Henrikin töihin, joita Märta kommentoi ja oikoluki. Märtalla oli ensimmäisestä avioliitostaan lapsi ja nopeasti perheeseen syntyi kolme lasta lisää, joiden hoitamisessa Märta vähitellen oli täysin kiinni. Ei enää perheen ulkopuolista ansiotyötä, ei omia kirjallisia töitä, sillä 1960-luvulla kunnallinen päivähoito oli utopiaa, kotiapuakin oli hankala saada tai se oli kallista, puhumattakaan vallinneista sukupuolirooleista. Kodin- ja lastenhoito kuului äidille, isä hankki elatuksen perheelle. Näin oli myös Tikkasilla.

Märtan kirjoittamisvimma ei kuitenkaan laantunut ja vähitellen hänestä kasvoi myös hyvin tiedostava naisasianainen. Hän oli omassa elämässään ja laajemmin koko yhteiskunnassa huomannut naisen heikomman aseman paitsi perheessä ja kirjallisessa maailmassa niin myös koko yhteiskunnassa. Märta alkoi itse murtautua pienin askelin ulos tästä naiseuden muodostamasta kehästä, johon hän oli muiden naisten tavoin suljettu. Hän toi myöhemmin ajatuksiaan julki myös teoksissaan nostaen esiin erilaisia naisen elämän epäkohtia, kuten esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kirjassa Miestä ei voi raiskata.

Sitä mukaan kun Märta saavutti kirjallista menestystä muuttui myös Henrikin suhtautuminen Märtan kirjoittamiseen. Alkuaikojen rohkaisu ja kannustus vaihtui piiloteltuun vähättelyyn ja ajoittain myös kateuteen. Märta rinnastaa monin paikon hänen ja Henrikin suhteen J.L. ja Fredrika Runebegin suhteeseen kirjallisuuden kentällä:

Ei suinkaan tässä ilmennyt taiteellista kilpailua, jollaista ei kansallisrunoilijan tasolla sentää olisi tarvinnut käydä? Toisaalta: taiteellinen lahjakkuus ei välttämättä merkitse itseluottamusta eikä tarkoita inhimillistä kypsyyttä eikä suuripiirteisyyttä. [...]
Ratkaisevaa Fredrika Runebergille oli että hän jossakin vaiheessa tunsi olevansa miehensä silmissä ala-arvoinen. (Kaksin, s. 120)

Kun Märta edellisessä puhuu Runebergien suhteesta, hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänen ja Henrikin suhteesta.

Tyypillistä sekä Märtan että Henrikin kirjoittamiselle oli se, että he ammensivat hyvin paljon omasta elämästään ja kävivät jopa eräänlaista keskustelua, vai olisiko parempi sanoa väittelyä, teostensa välityksellä julkisuudessa. Vaikka Märta omien sanojensa mukaan pyrki pitämään lapset julkisuuden ulkopuolella, niin väistämättä nousee mieleen kysymys, miltä lapsista tuntui kun heidän vanhempiensa ja samalla myös lasten elämä kaikkine ristiriitaisuuksineen oli julkista riistaa. Ajoittain lapset myös reagoivat voimakkaasti, esimerkiksi kun Herik oli osoitesarjansa kirjassa Henrikinkatu tuonut esiin, että hänellä on rakastajatar.

-Mistä sitä sitten tietää mikä on totta ja mitä olet vain keksinyt? Luuletko sinä että tämä rakastajatar-juttu on sinun perheesi mielestä mukavaa?
-Kellään ei ole mitään sanomista siihen mitä olen kirjoittanut, ja perheestä en ole puhunut ennen kuin tässä viidennessä osassa...
-Ai sinä puhut siinä perheestäsi
-Onhan sitä pakko pitää puolensa kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
-Kostonko takia sinä kirjoitat? Että sinä siis kirjoitat ollaksesi ilkeä?
-Niinhän viikkoloehdet väittävät, joka lehdykäinenhän väittää että me kirjoitetaan toisiamme vastaan vain rahan takia... ( Kaksin, s. 313-314)

Tämä Märtan kirja Kaksin on jatkoa tälle julkiselle kirjoittamiselle. Hän tuo julkisuuteen hänen ja Henrikin 28 yhteistä vuotta, jotka päättyivät kun Henrik vuonna 1984 kuoli leukemiaan. Kuten Märta itsekin toteaa näkökulma on täysin hänen, Henrik nähdään kirjassa hänen silmiensä ja tunteidensa kautta, jotka todennäköisesti kirjan julkaisuajankohtana, 20 vuotta Henrikin kuoleman jälkeen, ovat jo hiukan tasaantuneet, vaikka kirja päättyykin sanoihin: Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin. ( Kaksin, s. 346)

Kirja oli mielenkiintoinen tutkimusmatka paitsi kirjailija-avioliittoihin, joista jokin aika sitten oli puhetta Sinisen linnan kirjastossa myös suomenruotsalaisuuteen. Se herätti myös mielenkiinnon Tikkasten tuotantoon, jota olen lukenut hävyttömän vähän, ainoastaan Märtan kirja heidän lapsestaan Sofiasta Sofian oma kirja, on tullut luettua. Märtan kirjoista kiinnostaisivat ainakin Miestä ei voi raiskata sekä Punahilkka, Henrikiltä olisi mielenkiintoista lukea osoitesarja kokonaisuudessaan, näin pääsisi tutustumaan Helsinkiin, kirjalliseen lempimaisemaani, uudesta näkökulmasta.

Kirjalija/taitelijapariskunnista myös näissä teoksissa

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Mereta Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo
Katarina Eskola: Valistuksen sukutarina osat 1-5
Riitta Konttinen: Taitelijapareja
Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe

Edit. Käykää myös katsomassa Karoliinan arvio ja osallistun tällä tekstillä tietenkin Paulan Kirjallistaelämää-haasteeseen.

Tänään TV:n ääreen kello 17.25

2011-08-15T09:13:00.001+03:00

Sarjassa "Pietarin myytti" (Teema klo 17.25) keskitytään tänään runoilija Anna Ahmatovaan ja hänen Pietariinsa

Viimeisen kerran kohtasimme silloin

rantakadulla, niin kuin ennenkin.

Nevassa vesi oli korkealla,

tulvaa pelkäsi koko kaupunki.

Hän puhui kesästä ja siitä, että naisen

on järjetöntä olla runoilija.

Pietarin-Paavalin linnoituksen muistan

ja tsaarin palatsin Nevan rannalla!-

koska ilma ei ollut lainkaan meidän

vaan Luojan lahja, täynnä ihmeitä.

Viimeisin mielettömistä lauluistani

annettiin haltuuni sillä hetkellä.

Anna Ahamatova, tammikuu 1914.

Herkutteluhetki muffinsilla

2011-08-13T11:42:00.001+03:00

Sain Meijerin Lumikolta tämän ihanan, herkullisen muffinssin ja sen mukana haasteen kertoa oma lempivärini ja-ruokani sekä paikoista joihin haluaisin juuri nyt matkustaa.

Aloitetaan väristä. Yksi pitkäaikainen värisuosikkini on ollut kirkas turkoosi, joka pieninä ripauksina vaatteissa ja sisustuksessa piristää kummasti mieltä. Muuten vaatetukseni menee melko yksinkertaisella kaavalla mustaa, valkoista ja farkunsinistä. Sisustuksessa pidän värikkyydesta, joita tuon tekstiileillä vuodenaikojen mukaan. Kesällä vähän pastellia, syksyllä maanläheisempää, keväällä valtaa vimmattu vihreän kaipuu ja sitä ilmestyy sisutukseen eri muodoissa.

Sitten ruokapuoleen. Itse en ole kummoinenkaan kokki, mutta onneksi mieheni on innostunut asiasta ja täyttää auliisti minunkin toiveitani. Hän muun muassa valmistaa erinomaisia pastakastikkeita. Pasta eri muodoissa onkin yksi suosikkini, mutta ikävän usein saa ravintoloissa pettyä niihin, jopa Italiassa. Onneksi on oma kotikokki, joka valmistaa mieleisiäni.

Moskovassa oloaikanani olen innostunut kaukaasialaisesta keittiöstä, sillä Moskovassa on pilvin pimein ravintoloita muun muassa Gruusiasta, Uzbekistanista ja Armeniasta. Näiden maiden keittiölle tyypillisiä ovat erilaiset kasvispainotteiset alkuruuat ja pääruokana shaslikit. Yrttejä käytetään paljon ja niitä tuodaan tuoreinakin pöytään ihan vain napsittavaksi.

Kuvassa on yksi lempiravintoloistani Moskovassa, gruusialainen Genatsvale kävelykatu Arbatilla, keskellä Moskovaa. Jos joskus eksytte kaupunkiin suosittelen käymistä täällä ;)

Minnekö sitten haluaisin matkustaa. Minun kestosuosikkikohteitani ovat Euroopan kaupungit, suuret ja vähän pienemmätkin. Kirjoitin muutama päivä sitten postauksen Tartosta ja sen myötä heräsi halu matkustaa sinne, kenties joskus vähän pidemmäksikin aikaa. Lissabon olisi myös hauska nähdä, samoin kuin Dublin, molemmat pitkäaikaisia toiveita. Seuraavaksi matkustan kuitenkin Moskovaan, loma on lopussa ja lapsilla alkaa koulu, joten "kaupunkikoti" kutsuu ja Porvoon rauha saa jäädä taakse taas vähäksi aikaa.

Laitan muffinsin eteenpäin ja tarjoilen sitä Tuulen naapurin Kirjailijattarelle, Raitapaidan Pirkolle, Luen ja kirjoitan-blogin Paulalle sekä Maijalle Kirjojen keskellä. Olkaa hyvää ja nauttikaa, jos maistuu.

Kuva täältä.

Pieni pala Katri Valan ja Elvi Sinervon Helsinkiä

2011-08-11T19:24:00.001+03:00

Viime aikoina kirjablogistit ovat innokkaasti kirjoittaneet kirjallisista maisemistaan. Itse nostin omassa postauksessani esiin Helsingin yhtenä kirjallisena lempimaisemanani. Helsinki on siitä mukava, että siellä saattaa silloin tällöin (ainakin helpommin kuin esimerkiksi New Yorkissa) kävellä maisemissa, jotka ovat kirjallisuudesta tuttuja.

Eilen nousin Sörnäisten rantatieltä kohti Sörnäisiä ja kuljin matkallani Marjatanmäen, nykyisen Katri Valan puiston poikki. Katri Vala asui vuosina 1931-1933 puiston toisella laidalla sijaitsevan Vilhonvuorenkadun varrella olevassa suuressa kerrostalossa. Talon seinässä on laatta, jossa asiasta kerrotaan ja sen lisäksi siinä on pätkä Valan runosta Kesäilta (kokoelmasta Paluu), joka tässä kokonaan:

Suuri talo helisee kuin soittorasia,
etelämeren lauluja,tanssin rytmiä,
hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.

Ikkunoista kurkottavat ihmiset,
katsovat merelle oudoin silmin,
kuuntelevat askeleita kadulla,
uneksivat juhlista,kauniista sydämistä,
onnesta,joka ei tule.
Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen
lakkaamatta tuijottaa merelle.
Tyhjät hihat lepattavat
kuin voimattomat siivet.

Samoihin maisemiin laittoi myöhemmin Elvi Sinervo, Katri Valan ystävä ja suuri ihailija, kulkemaan nuorukaisensa Viljami Vaihdokkaan. Viljami oli juuri saapunut Suurkaupunkiin, jossa hän oli ilman yösijaa ja ystäviä. Vaistonvaraisesti pojan askeleet veivät kohti köyhien asuinaluetta, josta hän toivoi löytävänsä itselleen tutunoloisen ympäristön. Aikansa käveltyään hän saapui avaraan paikkaan, katujen risteykseen, josta kohosivat portaat korkealle mäelle:
Viljami tahtoi nähdä, mitä oli mäen takana ja kiipesi portaita ylös. Kun hän pääsi mäelle, hän hengitti syvään, sillä mäen takana oli meri. Meri oli tyyni ja sininen ja täynnä saaria ja valkoisia purjeveneitä, jotka eivät liikkuneen minnekään, ja nopeasti kulkevia kovasti sylkyttäviä moottoriveneitä. Viljami tuijotti niin ihastuneena merta, ettei ensin kuullut eikä nähnyt mitään muuta korkean mäen ympärillä.

Mäellä Viljami tapasi ystävällisen naisen, joka lupautui antamaan pojalle yösijan. Nainen asui vieressä sijaitsevassa talossa, jonka Viljami oli jo aiemmin rekisteröinyt ja joka hänen mielestään kaikkine elämän äänineen muistutti soittorasiaa.

He laskeutuivat kapeaan kujaan jyrkäksi louhitun kallioseinän ja soittorasiatalon välillä. Soittorasiataloon vei monta ovea, ja nainen aukaisi yhden niistä. Vielä mentiin portaita alas porraskäytävän lävitse, jossa haisi pahalta, ja tultiin taas paikkaan, jonka Viljami myöhemmin käsitti sisäpihaksi, nyt se oli hänestä vain kammottava kuilu, jonne kappale taivasta näkyi lohduttoman kaukaa pään päältä, jos oikein väänsi niskaansa.

Tartto -Kirjailijan kaupunki

2011-08-08T20:38:00.002+03:00

Tartto - Kirjailijan kaupunki. Toim. Henni Ilomäki. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 2003. 137s.

Kirjailijan kaupunki-sarjassa kirjoitin aiemmin Berliinistä. Nyt on vuorossa Tartto, Viron ainoa yliopistokaupunki ja vilkas kulttuurin kehto. Suomalaisten kirjailijoiden yhteydet Tarttoon olivat vilkkaita etenkin maailmansotien välisenä aikana, mutta myös sitä ennen ja sen jälkeenkin on yhteyksiä Tartoon pidetty yllä suomalaisten toimesta.

Kirjan idea on sama kuin Berliini-kirjassa, eli se koostuu teemoittain suomalaisten kirjailijoiden kuvauksista kokemuksistaan Tartossa. Näitä kuvauksia on kirjan toimittaja poiminut erilaisista lähteistä: matkakirjoista, muistelmista, aikakaus- ja sanomalehtien artikkeleista, kirjeistä, korteista ja päiväkirjoista.

Tarton historia alkaa jo 1000-luvun alkupuolelta ja historian kuluessa se on nähnyt useita vallanpitäjiä saksalaisista ruotsalaisten kautta venäläisiin. Ruotsin aika poiki Tartolle sen mikä teki siitä myöhemmin tärkeän virolaisten kaupunkien joukossa: 1632 kaupunkiin perustettiin yliopisto. Yliopiston myötä Tartoon kerääntyi virolainen älymystö ja sivistyneistö ja vähitellen 1800-luvun kuluessa siitä tuli Viron kansallisen heräämisen keskuspaikka. Tartoon vei myös virolainen kansanrunouden tutkija Oskar Kallas nuoren suomalaisen puolisonsa Ainon (os. Krohn) ja kaupungista tuli perheen kotipaikka useiksi vuosiksi.

Samassa Venäjän vallankumouksen rytäkässä kun Suomi itsenäistyi, itsenäistyi myös Viro. Tästä alkoi sukulaiskansojen vilkas keskinäinen kanssakäyminen monella eri alueella. Käsite "Suomen silta" oli saanut alkunsa jo 1800-luvulla, kun kansallismielinen sivistyneistö Suomenlahden molemmin puolin etsi todisteita yhteisestä kulttuuriperimästä ja yhteisistä juurista. "Suomen sillasta" tuli Suomenlahden ylittävän yhteyden ja yhteistyön symboli myös myöhempinä aikoina.

Maailmansotien välisenä aikana innokkaita Tarton matkaajia olivat muun muassa kansanrunoudentutkijat Martti Haavio ja Elsa Enäjärvi-Haavio, kirjailijapariskunta Tatu Vaaskivi ja Elina Vaara, nuori runoilija, Tarton yliopistossa opiskeleva, Saima Harmaja. Aiemmin oli jo runoilija Eino Leino menettänyt sydämensä Virolle ja oleskeli paljon myös Tartossa.

Itselleni mielenkiintoisinta kirjassa olivat dokumentit vilkkaista kulttuurisuhteista virolaisten ja suomalaisten kirjailijoiden ja muiden kulttuurihenkilöiden välillä. Toki oli mukava viipyillä myös Tarton kauniin kaupungin kaduilla, kahviloissa, kaupunkia halkovan Emajoen rannoilla ja etenkin kaupungin keskellä sijaitsevalla Tuomiovuorella (Toomemägi).

Olen asettunut asumaan 100-prosenttisen slaavilaiseen vuokrahuoneeseen - saliin jonka löysin ilmoituksen perusteella ja jossa vanhat venäläiset ikonit, barokkikaapit ja epävireessä oleva flyygeli vartioivat mukavuuttani. Työn tekoa säestää Tarton Maarian-kirkon naakkojen kirkuna: aitoa arkaaista musiikkia, jota Suomessa kuulee vain Turussa. Matka on tähän mennessä tarjonnut ilmeistä virvoitusta. Vietän päiviäni Toomemäen lehvistössä, ellen osta kuin mikäkin vaeltava apostoli, repullista voita, leipää ja leikkeleitä ja lähde kulkemaan helteistä maantietä myöten Emajoen uimakelpoisille rannoille. Tatu Vaaskivi. Kirje Esko Aaltoselle. 13.6.1937. (TKK, 73)

Nimenomaan ylläsiteeratun Tatu Vaaskiven kirjoitukset miellyttivät minua. Hän sommitteli kirjeissään ja matkakirjassaan kaupungista niin romanttisen ja tunnelmallisen, mutta myös sosiaalisesti ja kulttuuritapahtumiltaan vilkkaan ja elävän, että olisin milloin tahansa valmis lähtemään Tarttoon. Aiemmin olen viettänyt siellä pari päivää ahmien kaikkea mitä ympärilläni näin ja koin.. Erityisen hauska ajatus olisi palata sinne joskus syksyaikaan, jolloin kaupungin valtaa yliopisto-opiskelijat ja arki asettuu kesän ja turistien jäljiltä normaaliin rytmiin. Voin vain kuvitella miten kaunis esimerkiksi Toomemägi on syksyn väriloistossa. Hintatasokin on kaupungissa niin edullinen, että olen joskus pallotellut ajatuksella, että lähtisin sinne muutamaksi viikoksi esimerkiksi kirjoittamaan. HAAVEITA!

Vaikka suurin osa kirjan teksteistä onkin positiivisesti värittyneitä, löytyy myös niitä, jotka suhtautuivat Tartoon kriittisesti. Aino Kallas, joka ei vain pistäytynyt kaupungissa turistina vaan asui siellä, purki välillä päiväkirjalleen ahdistusta kaupungin henkisen ilmapiirin tunkkaisuudesta ja rajoittuneisuudesta. Kriittinen oli myös suomenruotsalainen kirjailija Hagar Olsson, joka melko kovin sanoin arvosteli Tartoa, etenkin sen henkistä ilmapiiriä:

Henkiset voimavarat ovat siten jääneet jokseenkin syrjään poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä, ylipäätään virkeämmistä tuulahduksista. Koko Viron älymystö, kirjailijat etunenässä, on kokoontunut yliopistokaupunkiin - Tallinna on jätetty juutalaisille, liikemiehille, diplomaateille. Tämä tietenkin vain kasvattaa eristyneisyyttä. Tarton kulttuuripatrioottisessa miljöössä ihminen on tuomittu vegetoimaan. Hagar Olsson. Ny Generation.1925 (s. 121)

Yhteyksiä Tartoon oli myös Neuvostoaikana jonkin verran ja Viron jälleen itsenäistyessä yhteydenpito on jälleen vilkastunut. Laitilalainen runoilija Heli Laaksonen löysi Tartossa opiskellessaan oman äänensä, "oman kiälensä" kirjailijana ja sittemmin hänestä tuli Suomen tunnetuin murrerunoilija. Tarton ajoista syntyi myös runo:

nimpalsaatanankaunis virolaine miäs
istu mu viäres soitta kitara
ikkunan taka huutavak kaik
Tarto varekse ja äi kävele katol.

laitetank nii et
antta pari sointtu katto munt päi vaaliam pehkos alt
koit tätä lähtek rytmi

herramujee vihriäs silmä sil o melkken ko mul
ei kom pistetänki et
suurek käre ja pehmiä lapselinem puhe
tähä soppiki joku ee:lt alkav
(et mää nää su valkose hamppa)
mut eik näin kuulost paremalt
laul lähte ettipäi kulkke huanes
tarttu ihmissi saa kehui

sen mää sai fölisän kotti
sitä kaunist mää en olis hualinukka

Heli Laaksonen. Pulu uis. 2000. (TKK s. 81-82)

Itselleni Tartto -kirjailijan kaupunki oli antoisa, vaikka olisinkin kaivannut loogisempaa järjestelyä teemojen sisällä, esimerkiksi kronologisessa mielessä. Ennen kaikkea kirja teki tehtävänsä, jota varten se todennäköisesti on julkaistu: sai aikaan halun matkustaa heti, tässä ja nyt Tartoon, jossa käymistä suosittelen muillekin.

Anna, Hanna ja Johanna

2011-08-06T10:12:00.001+03:00

Kaikki kohta kyllästyy, kun täällä vähän väliä hehkutetaan "uutta" kirjailijalöytöä (uutta siis itselleni), mutta sellainen Marianne Fredriksson on, ainakin teoksellaan Anna, Hanna ja Johanna (suom. Laura Jänisniemi 1998, alkuper. Anna, Hanna och Johanna 1994, 364s.)

Anna, Hanna ja Johanna on kertomus naisista kolmessa polvessa, kronologisessa järjestyksessä Hanna, Johanna ja Anna. Samalla se on oiva sosiaalihistoriallinen kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan kehityksestä 1800-luvun lopulta 100 vuotta eteenpäin. Naistensa kautta Fredriksson tuo näkyville muun muassa naisen aseman muutoksen, avioliittoinstituution perustan ja merkityksen uudistumisen sekä koulutuksen kautta tapahtuvan sosiaalisen nousun esiin nostamat mahdollisuudet, mutta myös sen aiheuttamat konfliktit perheissä. Fredriksson tuo esiin myös pilkahduksen sota-ajan Ruotsista. Suomessa usein vähätellään ruotsalaisten kokemuksia toisen maailmansodan aikana, sillä "eiväthän he olleet edes sodassa mukana". Norjan, Tansakan ja Suomen tilanteet loivat kuitenkin pelon ilmapiiriä myös Ruotsissa, pelkoa, että myös oma maa joutuisi mukaan sotaan.

En aio edes yrittää kuvata, mitä toinen maailmansota teki meille, jotka kyyristelimme hauraan puolueettomuuden takana kuin säikyt jänikset.
Itse tein kaikkeni saadakseni rakennettua muurin ulkomaailman ja oman ja lapseni maailman välille. Olin jo hyvin varhain huomannut, että tyttö vaistosi joka ikisen mielenliikahdukseni, ja kun hän oli hereillä, pakotin itseni olemaan ajattelematta sotaa, olemaan kuuntelematta uutisia, olemaan pelkäämättä. (AHJJ, s. 275)

Kolmen naisen ketjun viimeinen, Anna, joutuu äitinsä sairastuttua kysymään itseltään kuka hän on ja mistä hän on tullut:
Mitä minä oikeastaan tiedän? Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?
Ja miksi se on niin tärkeää? Miksi ihmisestä tuntuu, että häneltä puuttuu jotakin, jos hän ei muista eikä ymmärrä? Minusta tuntuu kuin minussa olisi aukko, joka pitää täyttää.Aivan kuin minulla ei olisi ollut lapsuutta, ainoastaan tarina siitä, mitä tapahtui ja mitä ei ehkä tapahtunutkaan. (AHJJ, s. 25)
Kirjailijana hän alkaa työstämään asiaa kirjoittamalla. Hän penkoo menneisyyttä ja saa vähitellen rakennettua kuvan isoäidistään ja äidistään ja samalla myös itsestään. Hän tietää, että kuva edelleen on aukkoinen ja siihen jää paljon peiteltyä, mutta se auttaa kuitenkin ymmärtämään.

Koostaessaan isoäitinsä Hannan tarinaa, Anna vähitellen alkaa tajuamaan, miten tyystin erilainen oli se maailma, jossa Hanna oli elämänsä elänyt, mutta kuitenkin jollain kummallisella tavalla myös tuttu:
Kun Hannan jääräpäinen olemus alkoi hahmottua muistiinpanoista, se alkoi tuntua Annasta ärsyttävältä. Voi miten kapeakatseinen isoäiti olikaan, miten rajoittunut.
Sitten Anna ajatteli, että Hanna oli ollut samalainen kuin useimmat muutkin ihmiset, vielä nykyäänkin. Kun uudet tosiseikat uhkaavat vanhoja kuvioitamme, järki ei yleensä vie voittoa: "Kyllä minä tiedän, mitä mieltä olen. Älkää yrittäkökään sekoittaa minun päätäni uusilla näkemyksillä". Anna teki itsekin niin, torjui automaattsisesti tiedon, joka ei ollut sopusoinnussa hänen omien arvojensa kanssa. Ja löysi hapuilemalla mutta erehtymättömän varmasti tiedon, joka sopi hänen kuvioihinsa, ja osoitti hänen tekonsa oikeutetuksi. (AHJJ, 177)
Sivuhuomautuksena sanottakoon, että ainakin minun pitää tunnustaa, että olen Hannan ja Annan kaltainen, melko tiukasti omissa arvoissani pysyttelevä. Entä te?

Hannan tytär Johanna syntyi jo toisenlaiseen maailmaan. Hän ahmi kirjoja ja täytti päätään niistä saamillaan ajatuksilla. Hän löysi myös sosiaalidemokraattien ajaman ideologian ja kävi sosiaalidemokraattien kokouksissa, joissa hän myös tapasi tulevan aviomiehensä. Tässä vaiheessa Johanna oli täynnä ideaaleja kaikin tavoin tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Hän joutui kuitenkin myöhemmin huomaamaan, että läheskään aina nämä ideaalit eivät käytännön elämässä toteutuneet.

Kipuillessaan sekä isoäitinsä että äitinsä tarinoiden kanssa Anna joutui selviämään myös oman elämänsä kiemuroiden kanssa. Vähitellen asioiden selvitessä ja erilaisten osien loksahtaessa paikalleen hän saattoi rauhoittua:
Kun omenapuut kukkivat ja olivat täynnä pörrääviä mehiläisiä, hän teki uuden löydön. Hän pystyi lopettamaan ajattelemisen, iänikuinen pajatus aivoissa lakkasi. Yhtäkkiä hän pääsi sinne mihin oli vuosikausia mietiskelemällä pyrkinyt. (AHJJ, s. 350)

Tapa, jolla Fredriksson näiden kolmen naisen tarinaa kuljettaa on mielenkiintoinen kokoelma erilaisia näkökulmia ja kerronnantapoja. Hän myös antaa ymmärtää, miten paljon taustatyötä, dokumenttien jäljittämista ja tutkimista, erilaisten elämäntarinoiden koostaminen vaatii, mutta miten loppujen lopuksi täydellistä totuutta on mahdotonta saavuttaa. Lopultakin on kyse vain yhdestä näkökulmasta, yhdestä tarinasta.

Mutta Fredrikssonin tarina on hieno. Se tuo lähelle sukupolvien välisen ketjun tärkeyden, sen, että tietää keitä olivat ne, jotka elivät ennen ja se, miten he vaikuttivat tulevaan.

Suomalaisista kirjailijoista Fredrikkson tuo mieleen Tuula-Liina Variksen, joka esimerkiksi teoksessaan Maan päällä paikka yksi on käsitteli samanlaisia teemoja.

Toinen arvio kirjasta löytyy Jenniltä.

Kirjallisista maisemistani

2011-08-02T19:39:00.003+03:00

Lumikko laittoi liikkeelle haasteen, jonka tarkoituksena oli valottaa kunkin omia kirjallisia maisemia, niitä joihin mieluiten sukeltaa ja jotka tuntee jollain tavalla omakseen. Aikaisemmin haasteeseen on vastannut ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, jonka yksi mielimaisemista löytyi New Yorkista. Ajattelin laajentaa haastetta sen verran, että maantieteellisen paikan lisäksi otan mukaan ajallisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden.

Minun kirjallinen mielenmaisemani on ensisijaisesti Suomessa. Mutu-tuntumalla sanon, että luen selkeästi enemmän kotimaista kuin ulkomaista kaunokirjallisuutta ja se on nähtävissä esimerkiksi nais- ja mieskirjailijalistoissani, joita tässä taannoin laitoin järjestykseen.

Minkälainen sitten on kirjallinen Suomeni? Aloitetaan ajasta. Ajallisesti minun Suomeni alkaa 1800-luvulta ja mielummin sen loppu- kuin alkupäästä. Tällöin Suomi alkoi modernisoitua ja vähitellen syntyi se Suomi, jolle nykyinenkin perustuu. Jostain syystä 1800-lukua aikaisempi aika ei juuri kiinnosta, vaikka joskus hamassa nuoruudessa ahminkin Kaari Utrion kirjoja, joista monet ajallisesti sijoittuvat varhaisempaan aikaan.

Yhteiskunnalliselta ja sosiaaliselta statukseltaan minun kirjallinen Suomeni sijoittuu pääasiassa yhteiskunnan alakerroksiin maataloustyöväestöön ja myöhemmin tehdastyöläisiin. Esimerkiksi taannoin oli puhetta Sallan blogissa Täällä Pohjantähden alla kirjasta ja siitä keihin teoksen henkilöhahmoihin on eniten samaistunut. Asiaa miettiessäni en keksinyt ketään yksittäistä hahmoa, vaan enemmän se oli eräänlaista kollektiivista samaistumista heikompiin ja yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia kohtaan. Sen sijaan kirkkoherran rouva oli pitkään itselleni punainen vaate ja myös itse kirkkoherra ärsytti "tossumaisuutensa" vuoksi.

Lempikirjalistaltani löytyvät myös työväestön elämää kaupungissa kuvittavat Pirkko Saision Elämänmeno ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulu. Näiden kautta päästään seuraamaan paitsi työväestön elämää, myös Helsinkiä, jota rakastan. En ole kotoisin Helsingistä enkä myöskään siellä nyt asu (aiemmin asuin ja toivon taas joskus asuvani), mutta paikka tuntuu kaikin puolin tutulta ja sinne on helppo kuvitella itsensä eri aikakausille.

Varsinaisena Helsingin kuvaajana on profiloitunut Kjell Westö, jonka kaikki teokset sijoittuvat enemmän tai vähemmän Helsinkiin. Rakkaimpia Westön kirjoista ovat Leijat Helsingin yllä, joka ajallisesti kuvaa sitä aikaa, joka on lähimpänä oman elämäni kaarta. Toinen rakas teos on Missä kuljimmen kerran, joka on omistuskirjoitusta myöten helsinkiläinen:

Stadilaisille; jo kalsaan skrubuun slepatuille,
näitä kartsoja yhä dallaaville, vielä hukiaan venaaville,
Helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville.

Missä kuljimme kerran sijoittuu ajallisesti itseäni eniten kiinnostavaan historialliseen ajankohtaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliseen aikaan, joka oli sodasta toipumisen, uuden rakentamisen, kiihkeän sykkeen ja uuteen sotaan valmistautumisen aikakautta.

Kiinnostavaa Helsinki-kuvausta löytyy myös Mika Waltarilta, josta yhtenä esimerkkinä on on hänen Helsinki-trilogiansa (Mies ja haave, Sielu ja liekki sekä Palava nuoruus). Teosarja sivuaa löyhästi Waltarin oman suvun vaiheita. Panu Rajalan Waltari-elämäkerran mukaan Waltari teki sarjaa varten mittavan ennakkotutkimustyön.

Waltari käytti kirjallisia lähteitä ensimmäisen kerran urallaan. Tähän saakka hän oli selvinnyt entisellä lukeneisuudellaan. Hänen sukupolveaan ei ollut aiemmin edes kiinnostanut maailmansotaa edeltavä aika. Menneisyys oli turha taakka nuorelle ihmiselle. Nyt avioiduttuaan, liityttyään vaimonsa arvokkaaseen sukuun Waltari tunsi halua tutustua omiin juuriinsa ja sukunsa kehitykseen. Kehitys tuli olemaan romaanin avainsana: kuinka suku nousee ja Helsinki kasvaa, kun syvältä Hämeestä lähtenyt muurarinkisälli liittyy suomalaisuusliikkeen ihanteisiin ja kouluttaa poikansa sen sivistyselämän edustajiksi. (Panu Rajala: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY, 2008)

Suomen lisäksi tunnen jonkinlaista selittämätöntä rakkautta Venäjään, nykyiseen, väliaikaiseen asuinmaahani. Juuri eilen katsoin Anna Laineen sarjan Kamrat, joka pyrkii kartoittamaan venäläisyyttä erilaisista näkökulmista, osaa, jossa puhuttiin venäläisestä kirjallisuudesta. Anna Laine pohti onko joku ihan oikeasti lukenut niitä venäläisiä klassikoita, joita "pitäisi lukea" kuten Leo Tolstoin Sota ja rauhaa tai Fjodor Dostojevskin Idioottia. No, minä olen lukenut molemmat ja Idiootti on jopa lempikirjani Dostojevskin tuotannossa ( Karamatzovin veljekset oli paljon kovempi pala). Sodan ja rauhankin kahlasin läpi, tosin hypellen, jättäen kaikki pitkän pitkät sotakohtaukset silmäilyn varaan. Jonkinlainen sielujen sympatia minulla on Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan, mutta en osaa sitä tarkemmin eritellä. Monet kysyvät oliko päätös muuttaa Moskovaan vaikea tai voiko siellä asua. Itselleni päätös muuttamisesta oli helppo ja kyllä siellä voi asua ja jopa viihtyä maan kaikista kummallisuuksista huolimatta.

Kirjallinen Venäjän maisemani on kuitenkin enemmän Pietari kuin Moskova (ainoana poikkeuksena Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan). Olen aikoinani tehnyt työväenopiston kanssa matkan Pietariin kirjailijoiden jalanjäljille. Kävimme tällöin muun muassa Anna Ahmatovan ja Pushkinin kotimuseoissa ja kävelimmen Raskolnikovin jalanjäljillä ympäri Pietaria. Erittäin antoisa matka kaikkineen.

Tehdään lopuksi vielä pieni visiitti Viroon, jonka kirjallisuudesta ja historiasta olen viime vuosina alkanut kiinnostumaan yhä enemmän. Ensin Aino Kallaksen ja Hella Wuolijoen kautta ja viime aikoina Sofi Oksanen on antanut herätteitä tähän suuntaan. Olen lukenut muun muassa Imbi Pajun, Jaan Kaplinskin ja Jaan Krossin muistelmia. Muutama päivä sitten ostin heräteostoksena Jaan Kaplinskin romaanin (osin elämäkerrallinen) Sama joki, jossa takakansitekstin mukaan:

Nuori mies etsii vastausta elämän suuriin kysymyksiin 1960-luvun Tartossa. Kesän tuoksut ja tunnelmat huumaavat kokemuksille alttiin mielen. Kutsu KGB:n kuulusteluihin osoittaa, että idyllin takana on vastassa neuvostotodellisuus.

Tarkemman kuvauksen tulette toivottavasti saamaan, kun olen kirjan lukenut.

Toivottavasti joku muukin innostuu maalailemaan kirjallista maisemaansa.
Edit. Pienenä salapoliisina löysin vielä muutamia muita, jotka ovat haasteeseen vastanneet eli Sara ja Ahmu.

Tykistönkadun päiväperho

2011-07-31T23:16:00.001+03:00

Huh, huh, nyt tulee vaikea kirja käsiteltäväksi. Muistan kun Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho (WSOY 2009, 240 s.) ilmestyi 2009. Luin siitä silloin arvosteluja mielenkiinnolla, sillä olin pitänyt Sinervon aiemmasta romaanista, Finlandia-palkitusta Runoilijan talossa- teoksesta, joka oli elämäkerrallinen romaani runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Tämän uudemman teoksen arvostelut saivat kuitenkin aikaan sen ajatuksen, etten halua kirjaan tarttua. No, kirja kuitenkin tuli vastaan tänä kesänä kirja-alessa muutamalla eurolla ja päätti hypätä ostoskoriin ja sitä kautta lukulistalle.

Mette ilmoitti heti haluavansa suoraan asiaan ilman liikoja tunteita, että hänen ikäisellään naisella alapää oli jatkuvassa valmiustilassa. Kypsää naista himot pakottivat yhtä vastaansanomattomasti kuin nuoria miehiä. Ennenaikaiset siemensyöksyt eivät häntä haitanneet, hän oli vakuuttanut, hän hoitelisi itsensä omin käsin loppuun. ( TKPP s. 9)

Tämä kypsä, himokas ja halukas nainen on Mette, tutkija ja keskiluokkainen perheen äiti, joka kyllästyy tutkijan uraansa ja akateemiseen maailmaan ja päättää tehdä omasta elämästään tutkimuskohteen ja taideteoksen, jonka hän on nimennyt Ikuisuusprojektiksi. Projektin tarkoituksena on nostaa alttarille elämän kelvottomuus ja ylistää sitä ja tehdä siitä eräänlainen viheliäisyyden näytteillepano. Metelle nämä kelvottomuuden muodot ovat anonyymit seksisuhteet internetin välityksellä tavattujen nuorten miesten kanssa. Siihen kuuluvat myös valhe ja salailu, sillä läpeensä kunnolliset aviomies ja teini-ikäinen tytär eivät saa tietää Meten projektista mitään. Aviomies saa vain tietämättään toimia Meten mesenaattina, hänen elämäntaiteensa rahoittajana. Asiat kuitenkin mutkistuvat, mukaan tarinaan tulee ulkopuolisia henkilöitä ja vähitellen Mette paljastuu sekä miehelleen että tyttärelleen.

Meten innoittajana hänen Ikuisuusprojektissaan on itsemurhan tehnyt "Nobel-kestoehdokas" Liliane Schubald, jonka kohtalon kanssa Mette tuntee tietynlaista yhteneväisyyttä. Hän oli sukeltanut Schubaldin ajatuksiin väitöskirjassaan, jonka hän oli kirjoittanut "tutkimuksellisen intohimon vallassa" ja jonka oli lukenut ehkä viisi ihmistä, teemanaan itsemurha Schubaldin tuotannossa. Schubald oli tehnyt omasta elämästään ja ruumiistaan eräänlaista performanssitaidetta ja lopulta jopa hänen itsemurjansa oli ollut performanssi.

"Kirjailija hyökkäsi implanttiensa kimppuun", otsikoi laajalevikkisen sanomalehden kirjallisuussivu ja itse juttu kertoi, että ranskalais-itävaltalainen "kohu-kirjailija" oli löydetty omasta suuresta poreammeestaan tyhjiin vuotaneena. You Tubessa julkaistusta itsemurhaviestistä ja kuva-aineistosta päätellen kirjailija oli repinyt syyhyävät ja kutiavat silikoni-implanttinsa omin käsin ruumistaan. Otteita You Tuben materiaalista lojiu papaeritulosteina kahvi- ja viinilammikoissa kirjailijan työpöydällä. (TKPP s, 182-183)

Kirjaa lukiessa mietti haluamattaankin mikä on Sinervon tekstin tarkoitus, pyritäänkö sillä johonkin. Mitä pitemmälle luin, sitä enemmän vahvistui ajatus, että kyseessä on jonkinlainen parodia ja että tämän parodian kärki terävimmin suuntautuu feministiseen taiteentutkimukseen, varsinkin sen siihen haaraan, joka on ottanut tutkimuksen lähtökohdaksi ruumiillisuuden. Parodian kohteena on paitsi tutkimussuunnan käyttämä kieli myös se, miten kaikenlainen taide nähdään ainoastaan omien teorioiden läpi.

Professori Margaret Boom, yksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista avantgarde-tutkijoista, riemuitsi Schubaldin videosta ja julisti sen uuden vuosituhannen vallankumouksellisemmaksi taide-eleeksi. Boomin mukaan Schubald on asettunut poreammeeseen paitsi asentoon, jossa maalaustaiteen klasikkoteoksissa nähdään kylpijättäret, myös Marat`n murhaa esittävän kuuluisan maalauksen sommitelmaan. (TKPP s, 185)

Piikkejä Sinervolta singahtelee myös moniin muihin suuntiin, kuten myös erilaisia intertekstuaalisia viittauksia. Ehkä tämän vuoksi kirjasta jää sellainen olo, että siihen on yritetty mahduttaa liikaa erilaisia aineksia ja siksi siitä on vaikea saada otetta ja muodostaa edes jonkinlaisia järkeviä johtopäätöksiä. Luin kirjan kuitenkin loppuun, vaikka alun perusteella tuntui siltä, etten siihen pystyisi. Todennäköisesti juuri se, että mielsin tekstin vähitellen parodian läpi auttoi lukukokemuksessa, sillä olen itse kirjallisuuden opinnoissani aikanaan kipuillut näiden tiettyjen feminististen teorioiden kanssa, ymmärtämättä sitä, mistä niissä lopultakin on kyse ja ihmetellyt niiden täydellistä vierautta todellisuudden suhteen.

Haudankaivajan tytär

2011-07-25T23:16:00.001+03:00

Jacob Schwart on sivistynyt, filosofinsa lukenut, toiveikkaasti tulevaisuuteen katsova mies, ammatiltaan matematiikan opettaja. Hän on myös juutalainen ja kun Hitler saa otteen vallasta ja antisemitismi laajenee Saksassa, niin yhtäkkiä Jacob Schwartilla ei olekaan sitä tulevaisuutta, josta hän on haaveillut. Hän kokee olonsa uhatuksi uudessa saksalaisessa yhteiskunnassa. Siksi hän haalii kokoon kaiken omaisuutensa ja saa perheelleen liput laivaan, joka vie heidät Yhdysvaltoihin, turvaan, kuten Jacob uskoo. Saastaisissa oloissa matkustaen he vihdoin saapuvat uuteen maahansa. Perheen maihinnousu kuitenkin viivästyy, sillä Jacobin vaimon Annan synnytys käynnistyy ja useiden tuntien kärsimyksen jälkeen syntyy kahdelle veljelle sisar, joka saa nimen Rebecca. Vastasyntyneestä tulee perheensä ainoa, joka on syntynyt uuden maan kansalaisena. Tämä tulee vahvasti määrittämään hänen tulevaisuuttaan.

Sinä...sinä olet syntynyt täällä. Sinulle ne eivät tee pahaa. (HKT, 221)

Uusi maa ei kuitenkaan tuo eikä suo perheelle onnea. Huolimatta siitä, että he pyrkivät sopeutumaan kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki se, mitä on ollut, se, mikä on kuulunut entiseen elämään, vanhaan maahan, tukahdutetaan. Jacobin vaatimuksesta heidän on vaihdettava jopa kieli, joka on ihmisen identiteetin yksi tärkeimmistä elementeistä. Myös heikkoudet on kätkettävä, sillä isän mukaan eläinmaailmassa, joka ihmiskuntakin hänen mieletään on, heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon.

Yhdysvalloissa isästä tulee pienen kaupungin haudankaivaja, ja lapsista haudankaivajan lapsia, minkä lisäksi he ovat muiden silmissä jutkuja ja sakemanneja. He joutuvat alentumaan ja nöyrtymään ja heidän oletetaan olevan kiitollisia niistä muruista, joita heille armollisesti annetaan. Vähitellen heissä saa vallan katkeruus, joka ryöpsähtelee esiin etenkin isässä ja vanhimmassa veljessä väkivaltaisuutena. Äiti sen sijaan käpertyy täysin itseensä ja omaan maailmaansa, ainoana lohtunaan musiikki, jota hän salaa kuuntelee aviomiehensä radiosta.

Joyce Carol Oatesin romaani Haudankaivajan tytär ( Otava, suom. 2009 Kaijamari Sivill, 678 s., alkuper. The Gravedigger`s Daughter 2007) seuraa Schwartin perheen elämää Yhdysvalloissa lapsista nuorimman Rebeccan silmin ja äänellä aina siihen asti, kun perhe lopullisesti tuhoutuu ja Rebecca jää yksin. Tästä alkaa hänelle uusi aikakausi, matka uudeksi ihmiseksi, lopulta henkilöllisyyttä myöden. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan missään vaiheessa.

Romaanin ensimmäisessä osassa Rebecca on nuori nainen, äiti ja vaimo. Takautumien kautta palataan kuitenkin Rebeccan lapsuuteen ja aikaan ennen nykyhetkeä, tapahtumiin, jotka ovat tehneet Rebeccasta sen, joka hän sillä hetkellä on. Vähitellen hän kuitenkin tajuaa, että hänen on muutettava elämänsä, jos hän haluaa säilyttää oman ja lapsensa hengen.

Romaanin toisessa osassa seurataan Rebeccaa, joka jättää taakseen koko entisen elämänsä, identiteettinsä ja jopa ulkonäkönsä. Hänestä tulee Hazel Jones ja Hazel Jones on toinen ihminen kuin Rebecca Schwart oli.

Hänen kasvonsa eivät vielä olleet Hazel Jonesin kasvot vaan tummemmat, hän kätkisi täyteläisen oliivinvärin vaaleammalla meikillä, ensin voiteella ja sitten puuterilla. Meikin hän levittäisi huolellisesti myös kaulaan, häivyttäisi sen pikkuhiljaa, huomaamattomasti ja tarkasti. Ja hän peittäsi huolellisesti myös hiusrajansa ohuet vaalenneet arvet, joita Gallagher ei ollut koskaan nähnyt. Mutta hiuksensa hän oli jo harjannut niin tarmokkaasti että ne rätisivät staattsita sähköä, Hazel Jonesilla täysin luonnollisen näköiset lämpimän kastanjansävyiset hiukset, joissa oli tummanpunaisia raitoja. (...) Hazel Jones oli äärimmäisen säädyllinen nuori nainen niin vaatetukseltaan kuin tavoiltaankin. (HKT, 521)

Samalla tavalla kun hän häivyttää entisen ulkonäkönsä hän häivyttää entisen elämänsä ja sen synnyttämät arvet. Tästä lähin hänen tärkein tehtävänsä on olla mahdollisimman hyvä äiti, se joka mahdollistaa lapselleen kaikki edellytykset, jotta tämä voisi käyttää saamaansa lahjaa, musiikin tajua ja taitoa tuottaa sitä, Rebeccan äidin perintöä.

"Jumalan henkäys."
Oikukas tuuli ajoi häntä yhtäkkiä odottamattomaan suuntaan, joka kuitenkin oli päätetty, tarkoituksenmukainen. Häntä ja lasta, joka oli hänen elämänsä tarkoitus.

Entinen kuitenkin seuraa varjona perässä. Romaanin epilogi koostuu kirjeistä, joiden avulla menneisyys herää jälleen henkiin ja joiden avulla Rebeccalla on mahdollisuus raottaa sitä kuorta, jonka hän on luonut itselleen ja lapselleen suojaksi. Kirjeissä hän voi olla taas Rebecca.

Haudankaivajan tytär on ensimmäinen kirja, jonka olen Oatesilta lukenut ja olen täysin häikäistynyt hänen tavastaan käyttää kieltä ja sanoja, luoda niiden avulla erilaisia tunnelmia ja maailmoja. Samoin hänen tapansa kuljettaa juonta erilaisten kerronnallisten keinojen, näkökulmien vaihdosten ja takautumien avulla on uskomattoman taitavaa.

Vaikka Haudankaivajan tytär on viihdyttävä romaani, niin samalla se on tarkka tutkielma siitä, miten ihmiselle tapahtuu kun hänen on sopeuduttava pakolaisena vieraaseen maahan, kun häneltä viedään identiteetin perusta, oma kulttuuri ja ennen kaikkea oma kieli.

Hazel oli niitä, joilta on viety lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä ei sydän kykene puhumaan. (HKT, 644)

Aikaisempia arvioita on luettavissa Leena Lumin ja Katjan blogeista.

P.s. Olisin kiitollinen, jos viitsisitte vinkata Oatesin muita kirjoja, sillä haluan ehdottomasti lukea muutakin häneltä.

Muotokuvamaalarin tytär ja kirjallista elämää

2011-07-20T08:47:00.002+03:00

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. Novelleja. 2010, 217 s. WSOY

Oliko nukkekoti kompensaatiota, jotakin jonka Milla hallitsemattomassa maailmassa saattoi hallita? Nostaa pirtinpöydälle ja saada omin käsin valmiiksi, kun tosielämässä ei mikään koskaan valmistu? Jotakin tekemistä niihin aikoihin televisiosta tulleella Ingmar Bergmanin Fannylla ja Aleksanderilla oli riivauksen kanssa, sitä Milla mietti usein. Elokuva herätti hänessä voimakkaan nostalgian, vaikka hän ei ollut elänyt sen kuvaamassa ajassa eikä siinä kuvattua elämää, ei mitään sen tapaistakaan. Kuitenkin se kosketti hänen elämäänsä, tuli aivan lähelle, murtautui häneen, eikä hän osannut selittää, minkä takia. (MKMT s. 36)

Tuula-Liina Variksen uusimman novellikokoelman ensimmäisessä novellissa "Nuket" Milla yrittää saada maailmaa haltuunsa ja poistaa ympäriltään kaiken epävarmuuden ensin nukkejen ja sittemin aikuisiällä nukkekodin avulla. Kerta toisensa jälkeen hän luovuttaa huomatessaan, että oikea elämä, ympärillä oleva maailma ei toiminutkaan hänen toiveidensa mukaisesti.

Se oli ihana talo. Se oli Millan viimeinen yritys rakentaa hallittavissa oleva maailma.
Ehjä maailma.
Eihän se onnistunut.(MKMT, s. 38)

Tuula-Liina Varis on taitava naisen elämän ja sisäisen maailman kuvaaja. Hän valottaa niitä eri kulmista ja antaa äänen eri-ikäisille naisille. Tehden sen vivahteikkaasti, vähin sanoin, mutta samalla kertoen koko tarinan. Näiden novellien kohdalla ei itsestäni tuntunut etten pysyisi vauhdissa mukana. Lyhyydessäänkin kaikki novellit jättivät olon, että tästä sanottiin kaikki tarpeellinen. Merkityksiä ei tarvinnut erikseen kaivaa rivien välistä, ne olivat lukijan edessä sellaisinaan.

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisen osan muodostaa yksinään novelli "Nuket". Toisessa osassa on neljä novellia: "Muotokuvamaalarin tytär", "Oton kummipoika", "Paskiainen" ja "Hänen koko elämänsä": Näistä kaikkien kolmen ensimmäisen nimeksi olisi sopinut Paskiainen ja suurin Paskiainen kaikista oli Oton kummipoika Marko, joka härskisti käytti hyväkseen kummisetänsä rakkautta. Novellin kertojana on kummisedän vaimo, joka huomaa Markon ala-arvoisen käyttäytymisen, mutta lojaalisuudesta ja rakkaudesta miestään kohtaan ei puutu asiaan.

Niin paljon annettiin olla, liian paljon. Kun haluttiin rakastaa, olla hyviä. Kun se oli niin avuton. Kun se oli niin herkkä. Kun se oli niin liikuttava avuttomassa herkkyydessään, herkässä avuttomuudessaan. Kun sille tuli niin helposti paha mieli. (MKMT s. 61)

Sama härskin hyväksikäytön ja toisaalta myös kiinnipitämisen teema on niminovellissa, jossa isä ei voi päästää irti pahoin alkoholisoituneesta tyttärestään. Varsinaisessa "Paskiaisessa" ystävyys ei olekaan sitä mitä voisi luulla, vaan taas on kysymys hyväksikäytöstä ja myös luottamuksen pettämisestä.

Toisen osan viimeinen novelli "Hänen koko elämänsä"sopisi teemoiltaan kokoelman kolmanteen osaan, joka on nimetty "Pieneksi mummosarjaksi". Nimensä mukaisesti mummosarjan pääosassa ovat vanhemmat naiset. Sänkyyn sidotut, omalaatuiset, ovelat ja vähän irvokkaatkin mummot. Samalla nämä novellit ovat keskustelunavauksia vanhustenhoitoon päin, siihen miten laitoshoito tasapäistää ja lopulta tappaa persoonallisuuden ja ilon elämästä. Kun ilo katoaa, katoaa usein myös elämänhalu ja seurauksena on nopea kuolema. "Hänen koko elämänsä" novellissa taas tuodaan esiin se, miten kotonaan asuva, huonokuntoinen vanhus on tehostetun ja äärimmilleen mitoitetun kotihoidon armoilla. Pienen toivon ja inhimillisyyden pilkahduksen tähän synkkään kuvaan tuo uusi reipas työntekijä, joka ei vielä täysin ole oppinut miten systeemi toimii. Se, miten hän tekee työtään on visio siitä, miten koko vanhusten huollon pitäsi toimia: vaippojen sijasta viedään vessaan, ruuan voi syödä sängyn sijasta keittiön pöydän ääressä kauniista, omista astioista ja kahvin voi juoda olohuoneessa lehteä selaillen. Ihmisarvoa ylläpitävää hoitoa! Utoapiaako? Siltä tällä hetkellä ikävä kyllä näyttää.

Yöpuulle laittaja tulee kahtakymmentä vaille viisi, pyyhkii hänet kosteilla, viileillä pyyhkeillä, laittaa yövaipan, annostelee illansuun, illan ja aamuyön lääkkeet, tuo yöpöydälle vesilasin ja mehulasin ja iltapalaksi kaksi kelmuun kääräistyä voileipää, joita hän ei ikinä syö. Kääntää sälekaihtimet, ja huone hämärtyy. Sytyttää lukuvalon, kiertää huoneet ja tarkistaa paikat. Että kaikki on sammutettuna, kohta myös hän. (MKMT s. 137)

Novellikokoelman viimeinen osa muodostuu yhdestä novellista "Muistin että unohdin", joka on kertomus novellikokoelman työstämisestä ja ajattelin tällä osallistua pienellä osin Paulan kirjallista elämää haasteeseen. Novelli on kokoelma otteita työpäiväkirjasta ja se koostuu sitaateista ja kirjallisuusviitteistä ja niistä nousevista ajatuksista sekä unista. Näistä puolestaan nousevat vähitellen kokoelman teemat. Ympärillä on koko ajan kesämökin luonto lintuineen ja järvineen ja välillä ironisesti kommentoiva aviomies.

Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei sovinnolla suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäsi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta. (MKMT s. 201-202)

Lohdullista!

Tärkeää kirjoittamisessa ovat myös rutiinit, jotka tulevat sitä tärkeämmäksi, mitä vanhemmaksi ihminen tulee. Rutiinit auttavat muistamaan ja pitämään asiat järjestyksessä.

Auttavatko rutiinit pitämään unohtelevaa mieltä järjestyksessä? Olenko pikkutarkka ja siivousvimmainen kaaoksen pelossa? Leviääkö kaikki hallitsemattomiin, jos ei pidä yksityiskohdista kiinni? En tiedä. (MKMT s. 206)

Kysymys on siis samasta maailman haltuunotosta kuin ensimmäisessä novellissa "Nuket", tai ainakin sen illuusiosta. Kirjailija pohtii myös omaa vanhenemistaan ja sen tuomaa perspektiiviä ja vaikka "edessä ei enää ole vaikka mitä, mutta jotain kuitenkin." (MKMT s. 211)

Vähitellen tuleva novellikokoelma alkaa hahmottua:

Kokoelman kokoavaksi teemaksi näyttää kuin näyttääkin muodostuvan sukupolvien kohtaaminen, sen vaikeus ja toivottomuus, mutta myös hauras mahdollisuus. Typerän juhlavasti sanottu. "Kohtaaminen" on jo sanana sellainen, ettei se minusta sovi kuin uskovaisen suuhun. Mutta siis: sukupolvien yli kurotetaan ja vaikeaa on. ( MKMT s. 212)

Yhtä aikaa kirjoitusprosessissa olevan novellikokoelman kanssa mielessä risteilee uusi romaani, se, jota kirjailija on päänsä sisällä tehnyt jo vuosia. Toivottavasti tämä pään sisällä rakentunut romaani pian saa paperisen muodon, jotta mekin pääsemme sitä lukemaan. Itselleni Tuula-Liina Varis on Sirpa Kähkösen ohella tärkein suomalainen nykykirjailija, jonka uutuuksia odotan vesi kielellä. Syytän siitä, että tämän käsiin saamiseen meni näinkin paljon aikaa, Moskovassa oloamme. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)

Nopea googlaus toi tuloksen, että tästä ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Joana ja Hanna. Ne, jotka eivät sitä vielä ole ymmärtäneet tehdä, niin nyt on korkea aika.

Kahdenlaisia Yösoittoja

2011-07-18T16:29:00.001+03:00

Nyt on taas vähän aikaa purkaa sumaa, joka on syntynyt , kun ei ole ollut aikaa päivittää blogia kesän rientojen keskellä. Pakko on tässäkin hehkuttaa viime viikonlopun kokemusta Ilosaarirockissa Joensuussa. Päälavan viimeinen esiintyjä oli Sielun veljet, jotka saivat myös minut kokonaisvaltaisesti liikkeelle: muistot, tunteet ja tanssijalan. Se oli kesäisen lauantai-illan kokemuksellinen yösoitto.

Tämän postauksen varsinaisena aiheena on kuitenkin Kazuo Ishiguron Yösoittoja (suom. 2009 Helene Butzow, alkuper. Nocturnes 2009). Jos Sielun veljet yösoittonsa kanssa yltivätkin niihin odotuksiin, joita olin heille ladannut, niin samaa ei voi sanoa Ishiguron Yösoitoista.Kaksi aiemmin lukemaani Ishiguroa Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta olivat nostaneet odotukset pilviin, mutta tällä kertaa ne eivät täyttyneet. En tiedä onko syynä se, että novellimuoto ei nyt vaan ole minun genreni. Ehkä olen vähän liian hidas, enkä pääse mukaan ennen kuin tarina on jo lopussa. (Tätä teoriaa tosin hieman vesittää se, että Yösoittojen jälkeen luin Tuula-Liina Variksen Muotokuvamaalarin tyttären, joka on myös novellikokoelma ja se puolestaan kolahti kovaa, teen siitä postauksen seuraavaksi.)

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa musiikki on läsnä tavalla tai toisella. Ensimmäisessä novellissa puolalainen kitaristi Jan, joka soittaa erilaisissa venetsialaisissa kahvilaorkestereissa, huomaa asiakkaiden joukossa amerikkalaisen laulajan Tony Gardnerin. Jan kiinnittää huomionsa laulajaan erityisesti siksi, että tämä oli ollut tärkeä hänen äidilleen. Gardenerin mukana elämään rautaesiripun takana oli tullut pieni annos romatiikkaa ja huolettomuutta. Jan rohkaisee mielensä ja menee jututtamaan entistä laulajasuuruutta, joka keskustelun päätteeksi pyytää Jania säestäjäkseen, sillä hän haluaa yllättää vaimonsa.
Minulla on romanttinen suunnitelma. Haluan esittää Lindylle serenadin. Oikeaan venetsialaistyyliin. Siinä te tulette kuvaan mukaan. Te soitatte kitaraa, minä laulan. Me teemme sen gondolissa, vene lipuu Lindyn ikkunan alle, ja minä laulan siinä. ( YS, s. 19-20)
Istuessaan gondolissa Gardenerin kanssa Janille vähitellen selviää, että musiikki- ja viihdebisnes voi olla hyvin julmaa, jopa niin julmaa, että siinä rakkaus jää toiseksi.

Toisen novellin keskiössä on Raymond, jonka hänen nuoruuden ystävänsä Charlie pyytää luokseen kylään. Vähitellen Raymondille selviää, että hänet on pyydetty vieraaksi pelastamaan Charlien ja tämän vaimon Emilyn karilla olevaa avioliittoa. Nuoruudessaan Raymondia ja Emilyä on yhdistänyt rakkaus samantyyppiseen musiikkiin.
Oli siis helpottavaa löytää joku, kaiken lisäksi tyttö, joka arvosti suuria amerikkalaisia sävelmiä. Minun laillani Emily keräsi LP-levyjä, joissa oli herkkiä mutkattomia tulkintoja vanhoista kappaleista - vanhempiemme sukupolvi oli hylännyt ne, ja levyjä sai usein halvalla romukaupoista. ( YS, s. 45-46)
Erinäisten väärinymmärrysten ja kommellusten jälkeen musiikki nousee yhdistäväksi tekijäksi sekä henkilöiden että eri aikakausien välille ja toimii eräänlaisena ukkosenjohdattimena.

Kolmannessa novellissa kertojana on kitaristi ja lauluntekijä, joka yrittää tuloksettomasti päästä sisään lontoolaiseen musiikkibisnekseen. Turhautuneena hän jättää Lontoon ja lähtee sisarensa, joka pitää kahvilaa miehensä kanssa maaseudulla, luo. Kitaristi auttelee kahvilassa, soittelee ja säveltelee sekä kuljeksii kitaransa kanssa nummilla haaveillen läpimurrosta. Hän tapaa sveitsiläisen muusikkopariskunnan, Tilon ja Sonjan, jotka omista pettymyksistään huolimatta yrittävät kannustaa nuorta muusikkoa uskomaan unelmiinsa. Tosin Sonja kehoittaa häntä myös varautumaan pettymyksiin.

Niminovelli Yösoittoja tapahtuu hienostohotellissa Beverly Hillissä. Siellä tapaavat toisensa saksofonisti Steve ja Tony Gardenerin entinen vaimo Lindy, jotka ovat olleet kauneusleikkauksessa ja ovat nyt hotellissa toipumassa. Molemmille kauneusleikkaus on ollut yritys parantaa omia mahdollisuuksiaan musiikki- ja viihdebisneksen raa´assa maailmassa. Kasvojaan peittävien siteiden vuoksi Steve ja Lindy ovat toisilleen kasvottomia ja tämä kasvottomuus helpottaa heidän tutustumistaan, sillä hetken aikaa he ovat ikäänkuin samalla viivalla. Seikkaillessaan muumioina pitkin yöllisiä hotellin käytäviä molempien luonteista paljastuu yllättäviä piirteitä, jotka selittävät sitä miksi he ovat siinä tilanteessa kuin ovat.

Viineisessä novellissa nuori, lahjakas unkarilainen sellisti Tibor tutustuu italialaisella piazzalla amerikkalaiseen Eloise McCormackiin, joka antaa ymmärtää olevansa tunnettu yhdysvaltalainen sellisti. Eloise alkaa opastaa Tiboria tämän sellonsoitossa soittamatta kuitenkaan koskaan itse. Vähitellen Tiborille selviää Eloisen salaisuus, se joka naisen soittamattomuuden takana on.
"Mutta mietit silti, miksi en soita sitä, eikö niin?Siis minä en lainaa selloasi ja näytä käytännössä mitä tarkoitan."
"En..." Tibor pudisti päätään tavalla jonka hän toivoi vaikuttavan välinpitämättömältä. "En toki. Minusta tämä toimii hyvin näinkin. Sinä kommentoit sanallisesti, minä soitan. Sillä tavalla tämä ei mene pelkäksi jäljittelyksi. Sanasi avaa minulle ikkunoita. Ne eisät avautuisi, jos soittaisit itse." (YS, s. 213)

Kirjan takakannessa on arvostelunpätkä The Guardianista: Ishiguro on koruttoman eleganssin taitaja. Hän jättää sanomatta jättämisen voiman. Minä en ilmeisesti löytänyt niitä rivien väliin jätettyjä huomioita. Novellit jättivät kylmäksi eivätkä aikaisempien Ishigurojen tapaan herättäneet tunteita, ajatuksia tai kysymyksiä. Hyvä mittari on se, ettei kirjaan ilmestynyt lukemisen aikana yhtään käännettyä sivun kulmaa. Ishiguron kieli, joka aikaisemmissa lukemissani teoksissa on löytänyt tarinaan sopivan tyylin, ei tässä teoksessa vakuuttanut. Se ei soinut minun korvaani.

Aiemmin teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Hanna ja Erja.