torstai 6. joulukuuta 2018

Itsenäisyyspäivänä rannalla


Itsenäisyyspäivä tarkoittaa minulle sen juhlistamista, että tietää kuuluvansa johonkin tiettyyn kulttuuriin, johonkin aikaan ja paikkaan. Omaavansa juuret ja historian.





Itsenäisyyspäivä ei tarkoita minulle nationalistista isänmaata, sen muut ulkopuolelle sulkevaa rajoittuneisuutta.





Tämän itsenäisyyspäivän vietän vuosikymmenien jälkeen taas Kauttualla, lapsuusmaisemissa. Aamupäivällä kävimme sytyttämässä kynttilät isovanhempieni haudalle ja sen jälkeen suuntasimme pitkälle kävelylle Pyhäjärven rannalle. Jäätyvä järvi ja sinisenä hohkaava joulukuun taivas loivat juuri sen ilon tunteen, jonka haluan itsenäisyyspäivänä tuntea.







Hyvää itsenäisyyspäivää!

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Joulun tunnelmaa hakemassa Loviisasta


Vackerbacka
Lowiisan Wanhat Talot -tapahtuma on vienyt sydämeni jo vuosia sitten ja olen usein vieraillut ihanissa lovisaalaiskodeissa ahmien kekseliäästi ja yksilöllisesti sisustettuja koteja, jotka kertovat asujiensa mielenkiinnon kohteista ja kädentaidoista. Kaikki kodit eivät välttämättä ole sellaisia, että niissä itse pitempään viihtyisi, mutta vierailukohteena ne ovat inspiroivia. Aina mukaan tarttuu jotain, mitä voi soveltaa omaan kotiin.

Ajurin talo








Pitkänpöydäntalo


Auringon puolella

Tänä vuonna osallistuin ekaa kertaa Wanhan Ajan Joulukodit -tapahtumaan. Osa loviisalaisista perheistä oli tuunannut kotinsa joulukuntoon ja avasi ovensa, tällä kertaa ihan ilmaiseksi, joulutunnelmaa hakeville vieraille. Ihana joulutunnelma ja jouluiset tuoksut toivottivat vieraat tervetulleiksi ja monessa paikassa oli tarjolla glögiä ja jouluisia leivonnaisia pientä korvausta vastaan. Me jätimme tällä kertaa glögit juomatta, mutta nautimme täyteläisen herkkutattikeiton Villa Aaltosen kirjastossa.



Villa Aaltonen


Ovet loviisalaiskoteihin ovat auki vielä ensi viikonloppunakin. Suosittelen lämpimästi visiittiä kauniiseen merenrantakaupunkiin. Palkinnoksi saa lämpimän joulumielen, joka toivottavasti kantaa aina joulupyhiin saakka.



Villa Limppu



Kuninkaanlampi

Näiden kuvien myötä oikein ihanaa ja stressivapaata joulunalusaikaa!

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Minna Rytisalo - Rouva C.





Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus. 2018. 367 s.

Kun kuulin, että Minna (Rytisalo) kirjoittaa Minnasta (Canthista) Minnan (Maijala) elämäkerran innoittamana, olin varma, että lopputuloksesta ei voi tulla kuin hyvä. Olin väärässä! Lopputuloksesta tuli loistava! Kaunis! Puhutteleva! Liikuttava!

Minna Canth on ilmiö, josta suomalaisessa kirjallisuudenhistoriassa on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. On arvioitu hänen tuotantoaan, paikkansa suomalaisella kirjallisuudenkentällä, hänen vaikutustaan naisten aseman puolestapuhujana ja edistäjänä. On puhuttu hänen rohkeudestaan, näkemystensä ja ajatustensa moderniudesta. Hänet on nostettu kansakunnankaapin päälle yhtenä harvoista naisista. Ja onhan hänellä liputuspäiväkin. Kunnia, jota maassamme ei ole suotu yhdellekään toiselle naiselle.

Elämäkertarintamallakin on ollut ruuhkaa. Kukin kirjoittaja on lähestynyt Canthia oman agendansa kautta ja tehnyt kirjailijasta omia tulkintojaan. Tien avasi Lucina Hagman, jonka elämäkerta ystävästään ja taistelutoveristaan määritti Canth-kuvaa pitkäksi ajaksi eteenpäin. Vasta viimeisin elämäkerta, Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen, teki pesäeroa Hagmanin tulkintoihin, etenkin niiltä osin, kun ne koskivat Canthin yksityiselämää ja hänen suhdettaan aviomies Ferdinand Canthiin. Hagmanin luoma kuva yli-ihmisestä särkyi, tilalle tuli ihminen kaikkine olomuotoineen ja tunteineen.

Maijalan tulkinnat puolestaan herättivät kirjailija Rytisalon. Hän halusi astua askeleen vielä syvemmälle Minna Canthin yksityiselämään ja se oli mahdollista ainoastaan fiktion keinoin. Rytisalo ujutti itsensä kaimansa korsetin ja pään sisään ja kuvitteli sen, mitä lähteet eivät kerro.

Syntyi romaani nuoresta päättäväisestä naisesta, joka haluaa opettajaksi, mutta jonka opintie katkeaa kansakoulunopettajaseminaarin lopettamiseen. Seminaarista löytyy kuitenkin aviomies, kun luonnontieteen lehtori herra Canth kiinnostuu innokkaasta ja tiedonhaluisesta opiskelijastaan. Minna ei heti lämpene opettajansa kiinnostukselle ja aluksi avioliitto on hänelle vain väylä päästä pois jostain vielä ikävämmästä kohtalosta. Tunteet vahvistuvat avioliiton mittaan ja molemmat puolisot löytävät paikkansa ja tehtävänsä. Lehtori Canth sallii vaimolleen useita sellaisia vapauksia, joita tuon ajan porvarispiireissä katsotaan vähintäänkin vinoon. Hän myös rohkaisee vaimoaan kirjoittamaan ja antaa palstatilaa toimittamassaan lehdessä. Minnan sydäntä lähellä on erityisesti kysymykset tyttöjen ja naisten mahdollisuuksien vähäisyydestä ja elintilan kapeudesta. Hänellä on itsellään kasvamassa neljä tytärtä ja hän ei halua, että näiden elämä näivettyy pelkkään avioliittoon ja talouden pitoon.

Rytisalo kuvaa Canthien avioliittoa harvinaisen syvällä lämmöllä ja ymmärtämyksellä, jossa molemmilla puolisoilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja niille annetaan tilaa. Vavahduttavaa on, miten kirjailija kuvaa Minnan synnytyksen jälkeistä masennusta, joista hän kärsii lähes jokaisen lapsensa jälkeen. Pahinta on silloin, kun seitsemäs lapsi syntyy vasta kun aviomies on jo kuollut:

Tai ei, pahinta oli se mitä rouva oli pyytänyt. Ehkä se ollut kirkas hetki tai kaikkein pimein, mistä sen voisi tietää, Riika ei tiennyt. Rouva oli sanonut että lapsi pitää ottaa pois hänen ulottuviltaan.
Että sitä ei saa jättää hänen huolekseen.
Että hän ei tiedä mitä tekee sille. (Rouva C. 348)

Rytisalo herättää eloon menneen maailman avioliiton, mutta kuvaa samalla avioliittoa yleensä. Miten tärkeää on kunnioittaa toista, antaa tilaa, ottaa vastuuta ja kannatella, silloin kun toinen ei jaksa.

Lukijana olisin voinut kellua Rytisalon luomassa tunnelmassa ja kielen kauneudessa vaikka toisetkin 360 sivua. Oli niin haikeaa, kun kaikki loppui.