maanantai 23. huhtikuuta 2018

Annina Holmberg - Tahto ja hohto. Ritva Holmbergin taiteilijatie


Annina Holmberg: Tahto ja hohto. Ritva Holmbergin taiteilijantie. Siltala, 2017. 381 s.

Äiti kuolee ja kirjailijatytär kirjoittaa surustaan satasivuisen tekstin, jonka lähettää kustantajalleen. Kustantaja innostuu, mutta haluaa tyttären laajentavan tekstin elämäkerraksi. Hetken asiaa sulateltuaan ja kysyttyään myös isänsä mielipidettä, joka on myönteinen, tytär suostuu.

Näin saa alkunsa Annina Holmbergin elämäkerta äidistään teatteriohjaaja, dramaturgi ja käsikirjoittaja Ritva Holmbergista (1944-2014). Ritva Holmberg on naimisissa toisen teatterin monitoimi-ihmisen, Kalle Holmbergin, kanssa ja Annina on heidän ainoa lapsensa. Kaksi vuotta aviovaimonsa kuoleman jälkeen, kuolee myös Kalle. Kesken tyttären kirjoitusprosessin ja aivan niin kuin Ritva Holmberg ennen kuolemaansa ennustaa. Ritva ja Kalle Holmberg ovat kasvaneet toisiinsa kiinni yhteisten yli viiden vuosikymmen aikana. Heidän yhteinen intohimonsa on teatteri, jonka alalla he tekevät sekä yhteistyötä että omia projektejaan.

Annina Holmberg kirjoittaa äidistään ennen kaikkea taiteilijana. Taiteilijana, joka haluaa pois kuuluisan miehensä varjosta, ja onnistuukin siinä. Ritva Holmberg raivaa päämäärätietoisesti itsensä yhdeksi suomalaisen teatterikentän arvostetuista ohjaajista. Hän ulottaa tekemisensä myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja etenkin Ruotsissa hän onnistuu vakiinnuttamaan asemansa haluttuna ohjaajana. Matka ruotsinkieliselle teatterikentälle saa alkunsa Turusta, jossa Ritva Holmberg toimii Åbo Svenska Teaterin johtajana ja ohjaajana. Tätä ennen hän on yhdessä Kalle Holmbergin kanssa dramatisoinut Turun Kaupunginteatterin lavalle Seitsemän veljestä, josta Kallen ohjauksessa tulee yksi suomalaisen teatterin klassikoista, teatteriesitys, jota edelleen muistellaan aikaansa edellä olevana ja vaikuttavana kokonaisuutena. Ritva Holmbergille ensimmäinen suuri menestys ohjaajana on ÅST:iin ohjattu musikaali Cabaret.

Annina Holmberg juoksuttaa äitinsä elämää kronologisesti. Keskiössä on äidin työ, mutta samalla Holmberg kirjoittaa suomalaista teatteri- ja kulttuurihistoriaa 1970-luvusta tämän vuosikymmen alkuun. Teatteri on tiimityötä ja usein teatterilaiset ovat ystäviä myös siviilielämässä. Holmbergien sosiaaliseen verkostoon kuuluu valtava määrä suomalaisia teatterintekijöitä ja kulttuurivaikuttajia. Osan kanssa he ystävystyvät lähemmin, osa pysyy vähän etäämmällä.

Yksi kirjan punaisista langoista on Ritva ja Kalle Holmbergin keskinäinen suhde. Kovin intiimiä kuvausta tytär ei kuitenkaan vanhempiensa avioliitosta rakenna, vaikka tuokin esiin sekä valtavan rakkauden että ajoittaiset etääntymiset. Ritva toteuttaa luontaisia ohjaajan ominaisuuksiaan myös perheen arkea säädellessään. Kalle harvemmin joutuu vaivaamaan päätään arkisilla perhehuolillaan. Äidin kuoleman jälkeen tytär saakin isästään omien lapsiensa jatkoksi iltatähden, jonka asioita hän hoita ja josta hän äidilleen antamansa lupauksen myötä pitää huolta.

Kirjan loppupuolta hallitsee Ritva Holmbergin sairatuminen. Hän saa tietää sairastavansa pitkälle levinnyttä keuhkosyöpää, johon ei ole parannusta. Viimeiset kahdeksan ja puoli viikkoa  (Felliniä, kuten tytär toteaa) elämästään hän viettää Terhokodissa omaisten ja ystävien tukemana. On jotenkin koskettavaa, että vasta tässä kirjan viimeisessä osiossa tytär päästää lukijatkin hyvin lähelle paitsi äitiään myös itseään. Tämä johtuu varmasti pitkälti siitä, että Annina Holmberg on itse elänyt nämä ajat kaikkein voimakkaimmin ja hyvin lähellä äitiään ja tämä heijastuu kauniisti tekstiin.

Kun Ritva muutti, oli kevät ja kielot kukkivat. Kalle poimi niitä ison kimpun Keskuspuistosta, jonne oli Terhokodin ovelta vain muutama askel. Ilma oli kaunis ja linnut liversivät elämänsä tunnossa, Ritva käveli omin jaloin sisään. Kun hän lähti, heinäkuun helle porotti tukahduttavimmillaan ja linnut olivat vaienneet, vain muutama väsynyt sepelkyyhkynen öhisi öisin Keskuspuistossa. (s. 346)

Koko Holmbergin perhe  on kääntynyt ortodoksiseen uskoon ja Ritva Holmberg haudataan Valamoon, jossa he olivat Kallen kanssa usein viettäneet aikaa.

Annina Holmberg kirjoittaa äitinsä elämästä kunnioittavasti, tämän näkemyksiä kunnioittaen. Täysin yksityisen aineksen käyttö on lopultakin melko vähäistä. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, että Ritva Holmberg hävitti itse aineistojaan ja teki siten tiettäväksi, ettei hän halunnut niitä paljastaa maailmalle. Ainoastaan jonkin verran Ritvan ja Kallen kirjeitä 1960-luvulta on jäljellä ja Ritvan nuoruuden päiväkirja. Tytär rakentaa äitinsä kuvaa muun muassa muistojensa, lehtileikkeiden ja haastattelujen pohjalta. Kirjaansa varten Annina Holmberg haastatteli lukuisia Ritvan työtovereita ja ystäviä ja heidän äänensä kuuluu kirjan sivuilla. Annina Holmbergin kuva äidistään ei ole kiiltokuva, mutta siinä ei myöskään ole minkäänlaista katkeruutta. Ei siis mitään ruikutusta tyyliin "laiminlyöty, taiteilijavanhempien lapsi":

Oliko Ritva hyvä äiti? Ei sanan perinteisessä mielessä. Hän huolehti hanakasti omista tarpeistaan eikä asettanut lasta etusijalle. Missään nimessä hän ei laiminlyönyt tytärtä, mutta mitään kehdonkeinuttajaa tai muskarimammaa hänestä ei saanut. Hän näytti välillä kärsimättömyytensä ja uskalsi vaatia: lapsen kuului kantaa osansa kodin asioista, sen verran kun jakso, ei enempää. (336)

Varsin terve suhtautuminen minun mielestäni. Sekä äidillä että tyttärellä.

Kirja piti hyvin otteessaan ja luin sen muutamassa päivässä. Välillä tosin tuli vähän hengästynyt olo, sillä sen verran rivakasti Ritva Holmbergin töitä kirjan sivuilla lueteltiin. Toisaalta tämä kertoo vain siitä, miten ahkera ja päämäärätietoinen hän töissään oli.

Yhtä asiaa jäin ihmettelemään: Miksi kirjan kanteen on valittu kuva, joka ei mitenkään imartele ulkonäöstään useimmiten melko tarkkaa Ritvaa? Kirjan sisäsivuilta olisi mielestäni löytynyt useita paljon parempia ja sopivampia otoksia.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Uusi (vanha) kirjahylly



Tämä viikonloppu on mennyt kirjahyllyhommissa. Ostin ystävältä heidän vanhan kirjahyllynsä, sillä entiset hyllyt olivat tupaten täynnä. Uuden hyllyn sijoituspaikaksi tuli makuuhuoneemme (onneksi on lasiovet). Samalla paikalla aiemmin ollut pienempi hylly siirtyy kakkosasunnolleni Kauttualle, samoin kuin osa kirjoista.


Kummasti kirjojen määrä on kasvanut, vaikka olen yrittänyt hillitä kirjojen ostoa. Karkeasti arvioiden kirjoja on tällä hetkellä noin 900 kappaletta. Edellisestä arviosta kirjojen määrä on kasvanut noin 100-150 nimekkeellä.



Tarkoitus on tulevaisuudessa tehdä nykyisestä makuuhuoneestamme kirjasto/työhuone. Tämä tapahtuu aikaisintaan siinä vaiheessa, kun toinen kotona asuvista lapsista muuttaa pois. Kenties jo ensi syksynä.


Toinen iso hylly on olohuoneessa ja siinä minulla on pääasiassa suomalainen kauno- ja tietokirjallisuus kirjailijan nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Makuuhuoneen hyllyssä on ulkomainen kauno- ja tietokirjallisuus, joka on järjestetty maittain aakkosjärjestykseen ja maiden sisällä kirjailijat ovat aakkosjärjestyksessä.




Nyt hyllyissä on toivomaani väljyyttä eikä kirjoja tarvitse pitää kahdessa rivissä. Lisääkin niihin mahtuu, mutta yritän pitää hankinnoissa maltin mukana.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Terhi Rannela - Kesyt kaipaavat, villit lentävät


Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta. Karisto 2018. 220 s.

Kirjailija Terhi Rannelan uusin teos on matkapäiväkirja, jonka hän on koonnut matkoilla pitämiensä päiväkirjojen ja lehtiin kirjoittamiensa kolumnien pohjalta. Nimensä teos on lainannut Elmer Diktoniukselta: Vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.

Rakastan lukea kirjailijoiden julkaistuja päiväkirjoja ja kirjailijoiden matkapäiväkirjat kuuluvat samaan kastiin. On mielenkiintoista lukea kirjoittamis- ja ajatteluprosesseista ja siitä, miten kirjoittaminen suhteutuu muuhun elämään. Terhi Rannela kirjoittaa Natalia Goldbergin mottoa lainaten, että  kirjoittaminen on hänen ainoa pysyvä kotinsa. Kirjoittaa voi aina ja kaikkialla, eikä se ole paikkaan tai aikaan sidottua. Ihanneammatti siis ainakin sille, joka rakastaa matkailua.

Itse olen vuosien varrella ollut vähän laiska päiväkirjan kirjoittaja, mikä ajoittain harmittaa. Nyt olen taas innostunut kirjoittamaan jonkin verran ja Prahan matkaltamme ostin muistikirjan, jonka tarkoitus on toimia matkapäiväkirjana. Onneksi on myös blogi! Vuosien varrella blogi on usein saanut toimia jonkinlaisena matkojen tallentamisen paikkana. Toki postaukset useimmiten ovat olleet kuvapainotteisia, mutta olen tyytyväinen, että jonkinlaisia muistoja on tullut tallennettua, esimerkiksi tähän Eurooppaan suuntautuneeseen automatkaamme palaan aina silloin tällöin postausten välityksellä. Samalla tietenkin haaveilen uudesta samanlaisesta.

Rannelan kirjan välityksellä lukija pääsee matkustelemaan ympäri maapalloa New Yorkista Uuteen Seelantiin ja Haapsalusta Ateenaan. Aikaa vietetään hotellihuoneissa. lentokentillä, lentokoneissa ja kirjailijaresidensseissä. Joskus matkataan yksin, joskus mukana on ystäviä ja/tai puoliso. Aina mukana on kuitenkin matkapäiväkirja ja usein myös muita kirjoitustöitä. Joskus matkan tavoitteena on lomailla, päästää irti tutusta arjesta, joskus taas tarkoituksena on edistää kirjoittamisprosessia tavalla tai toisella. Usein matkat toimivat myös inspiraation lähteinä tuleville kirjoille.

Rannela tallentaa kirjassaan hetkiä, mutta mietiskelee myös kulloisenkin maan kulttuuria ja historiaa. Hän vierailee museoissa, tekee luontoretkiä, bongailee lintuja ja yrittää eri tavoin havannoida paikallisten elämää ja arkea. Pysähtymisen ja hiljaisuuden hetket ovat erityisen tärkeitä, ne ovat eräänlaisia henkisiä puistoja, joissa voi ladata akkuja

Istun puistonpenkillä ihastelemassa nokikanojen sukellusharjoituksia. Luen joka päivä yhden runon. Katselen mökin nurkalla aurinkoläikässä makaavaa jänistä. En etsi kameraa vaan tallennan pitkäkorvan ainoastaan katseellani. Hengitän.

Itselleni matkoilla on tärkeintä omatahtisuus, se että saa kulkea ja mennä ilman aikatauluja: pysähdellä, katsella, mietiskellä, vajota haaveisiin, kääntyä kannoillaan, jos siltä tuntuu. En pidä suorittamisesta ja hyvin harvoin matkojemme ohjelma on etukäteen aikataulutettua. Nähtävyyksistä toiseen juokseminen on minulle kauhistus, mutta olen joskus ollut tällaisillakin matkoilla mukana ja silloin on ollut erityisen tärkeää, että on hetkeksi saanut pysähtyä, hengittää syvään ja olla vain. Mieluiten yksinään.

Rannelan kirjan anti on siinä mielessä lohdullista, että kaikki ei ole vain ihanaa ja matkustamisen ja eri kohteiden ihanuuksien kuvaamista. Mukaan mahtuu myös kommelluksia, vastoinkäymisiä, väsymystä ja tuskastuttavia turistirysiä. Niitä kaikki kokevat matkoillaan, mutta harvemmin niistä kerrotaan.

Luin Rannelan kirjasta Lumiomena-blogista. Olen iloinen, että luin,  sillä muuten kirja olisi todennäköisesti mennyt minulta ohi. Kesyt kaipaavat, villit lentävät on oiva kirja sille, joka pitää sekä matkustamisesta että kirjoittamisesta.

Luin kirjaa junassa matkalla Joensuuhun ja takaisin. Matkallaolon tuntu lisäsi kirjan vaikuttavuutta ja se nosti matkakuumeen huimiin lukemiin. Onneksi seuraava matka on jo suunnitteilla. Kesällä matkataan autolla Viroon ja sen kaupunkeihin ja maaseutukartanoihin. Joko sinulla on seuraava matka suunnitteilla?