sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Eurooppa raiteilla ja reilimuistoja



Luin Pekka Haaviston kirjan Eurooppa raiteilla (Nemo 2019) ja haaveilen, taas kerran, pitkästä junamatkasta Eurooppaan. Haavisto, Vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja ja entinen ministeri ja presidenttiehdokas matkusti viime kesän helteissä pitkin Eurooppaa Interrail-passilla, joka nykyään on meidän vanhustenkin saatavilla. Haavistolle reilimatka oli paluuta nuoruuteen, sillä hän kuuluu ensimmäiseen reilaajapolveen, joka 1970-luvulla kiersi Eurooppaa rinkka selässä, yöpyi junissa, puistonpenkeillä, rannalla tai kämäsissä hostelleissa ja ihmetteli maailmaa. Silloin yläikäraja reilikortille oli 26 vuotta.

Eurooppa raiteilla ei ole Haaviston ensimmäinen interrailista kertova kirja, vaan 1970-luvun lopussa häneltä ilmestyi Inter-Rail-opas ja 1980-luvulla hän jatkoi teemaa kirjallaan Nuori Eurooppa.

Uusimmassa kirjassaan matkaa tekee kokenut poliitikko, jolla on verkostoja ympäri Eurooppaa. Matkan varrella Haavisto tapaa ihmisiä, jotka kertovat omia näkemyksiään siitä, mihin heidän maansa on menossa ja mihin koko Eurooppa ja maailma on menossa. Ilmastomuutos on yksi keskeisistä aiheista, mutta keskusteluissa sivutaan myös pakolaiskysymystä, äärioikeiston ja populististen liikkeiden nousua, Euroopan unionin tilaa ja mahdollisuuksia. Kaiken taustalla on historia, joka on muokannut Euroopasta sen, mikä se on tällä hetkellä ja antaa suuntaa myös tulevaisuudelle.

Matkanteostakin Haavisto kirjoittaa. Vaikka reilaaminen pääasiassa tapahtuu junilla, niin reissua edistetään myös busseilla, takseilla ja laivoilla. Hotelli löytyy yleensä matkan aikana nettisovelluksen kautta. Aina ei junalla pääse sinne, minne haluaisi, sillä useisiin juniin tarvitaan paikkaliput ja reilaajille niitä on vain tietty kiintiö. Paikkoja ei voi varata läheskään kaikkiin juniin netistä, ei ainakaan saman päivän aikana lähteviin, ja siksi paikkalipun hankkiminen tietää jonotusta lippuluukuilla.

Kuten jo alussa kirjoitin, haaveilen itsekin pitkästä junamatkasta. Minun matkantekoni olisi kuitenkin paljon hitaampaa kuin Haaviston, joka ei yhdessä kohteessa viivy yhtä tai kahta yötä pidempään. Itse haluaisin pysähtyä valitsemiini paikkoihin ja hengähtää kunnolla ennen seuraavaa etappia. Minne sitten haluaisin mennä? Ainakin Ranskan ja Italian Riviera kiinnostaisi, samoin Italiassa Cinque Terre, jossa en ole aiemmin käynyt. Pohjois-Espanjaankin olisi hauska tutustua junailemalla.

Aivan vihreä en reilaajana ole, sillä nuorena pääsin kerran maistamaan tätä rinkkareissaajan eloa. Kaivelin vähän arkistojani ja löysin kuin löysinkin Inter Rail -korttini, joka kertoo, että lähdin matkaan 18.8.1988 Riminiltä. Olin ostanut kortin 25.7.1988 Turusta Travelasta ja se maksoi 975 markkaa, joka nykyrahassa vastaa noin 286 euroa. Ei paha hinta kuukauden junamatkoista. Löysin myös kuvia matkaltamme. Kuvat eivät ole laadulla pilattuja, mutta jotain ihanan nostalgista niissä on. 

Inter Rail -korttini ja merkintöjä matkareitiltämme

Miksi lähdin matkaan Riminiltä? Syynä oli se, että olin ensin lentänyt äitini kanssa Riminille lomailemaan ja hyppäsin sieltä junaan. Junassa tapasin kaksi ystävääni, joiden kanssa otimme suunnan kohti Triesteä, joka oli ensimmäinen yöpymispaikkamme. Triesteen kolkuttelimme paikallisjunilla Ferraran, Padovan ja Mestren kautta.

Triestestä otimme junan Zagrebiin ja jatkoimme sieltä muutaman tunnin odottelun jälkeen Ateenaan. Zagreb-Ateena -väli olikin mielenkiintoinen kokemus. Juna oli aivan täynnä, käytäviä ja hattutelineitä myöten, Saksasta lomalle kotiseuduillensa matkaavia siirtotyöläisiä, pääosin miehiä. Sinne me kolme reilaajatyttöä tungimme rinkkoinemme mukaan. Kohteliaat miehet tarjosivat meille istumapaikat ja niin me kolkuttelimme pitkin Balkanin niemimaata, joka silloin vielä tunnettiin Jugoslaviana, kohti Kreikkaa. Torkuimme hikisessä ja ahtaassa hytissä ja vähitellen juna onneksi tyhjeni ja väljeni. Kun aloimme lähestyä Ateenaa, niin junaan hyppäsi joukko hostellien sisäänheittäjiä. En ole ihan varma, mutta muistaakseni me suuntasimme kohti hostellia, jossa siskoni oli ollut samanlaisena sisäänheittäjänä aiemmin ja jota hän oli meille suositellut.

Ateena ja Akropolis
Kohti Haniaa

Ateenassa oli järjettömän kuuma ja kun olimme nähneet Akropoliksen, päätimme lähteä Kreetalle suunniteltua aiemmin. Pireuksen satamasta pääsimme laivalla Haniaan, jossa äsken mainittu siskoni silloin asusteli. Haniassa viihdyimme useamman päivän: kävimme rannalla, biletimme ja joimme liikaa tequilaa. Pidimme siis hauskaa. Vähitellen reissuvarvasta alkoi kolottaa ja suuntasimme kohti seuraavaa päämäärää, joka oli Istanbul. Kreetalta laivalla Ateenaan ja sieltä Thessalonikiin, jossa vietimme yön rautatieasemalla muiden reilaajien tavoin junaa odottaen.

Iloinen reilaaja ja sen sisko

Reissunainen rannalta tulossa ja Hanian kujille eksymässä

Istanbuliin päästyämme ensimmäinen työ oli löytää sopiva majapaikka. Muistaakseni joku sisäänheittäjä onnistui kaappaamaan meidät omaan hostelliinsa. Paikka ei ollut kovin kummoinen, muistelisin, että lämmintä vettä sai hanoista turhaan yrittää. No, onneksi nuorena sietää monenlaista, enää ei menisi läpi. Sijainniltaan hostellimme oli hyvässä paikassa lähellä Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa, joita kävimme kumpaakin ihmettelemässä. Vierailimme myös Topkapin palatsissa ja pikaisesti Istanbulin Aasian puoleisessa osassa. Suuri basaari sai aikaan järjettömän ostosmanian. Tungin rinkkaani tuohon aikaan muodissa olleita turkoosikoruja, laukkuja ja jopa toppatakin.

Hagia Sofia
Sumea reissaaja Topkapissa

Olin ollut reissussa lähes kuukauden ja vähitellen minut valtasi kestämätön koti-ikävä. Tarkoitus oli jatkaa Istanbulista vielä Italiaan, mutta koska olin siellä jo viettänyt kaksi viikkoa, päätin lähteä kotiin. En siis ollut Haaviston kuvaama vanha kunnon reilaaja, joka matkustaa vaikka hammasta purren lipun viimeiseen voimassaolopäivään

Reissukaverini pitivät kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja tiemme erosivat Münchenissä, jonne kolkuttelimme Thessalonikin kautta. Matkaan meni pari päivää ja yötä ja teimme matkaa eväinämme pääasiassa vaaleaa leipää ja vettä. Münchenissä olikin ihana päästä pizzalle. Kun ystäväni lähtivät kohti Italiaa, minä kipusin Hampuriin menevään junaan ja jatkoin sieltä saman tien Kööpenhaminaan. Kööpenhaminasta matka jatkui Tukholmaan, missä kiertelin päivän rinkka selässä odottaen laivan lähtöä. Viking Linen kansipaikalla torkutun yön jälkeen saavuimme Turkuun. Olin väsynyt, mutta onnellinen kotiinpaluusta ja tyytyväinen matkani antiin.

Kun nyt jälkeenpäin mietin matkamme ajankohtaa, niin se oli viimeinen vuosi, kun toisen maailmansodan jälkeen uusiksi laitettu Eurooppa oli entisellään. Seuraavana vuonna itäblokki alkoi sortua ja sen symbolina Berliinin muurin murtui 9.11.1989. Minäkään en ollut enää entiselläni, sillä kesällä 1989 minusta oli tullut äiti eikä äiti-ihminen enää lähtenyt kiertämään rinkka selässä Eurooppaa.

Reilaaminen on nykyään monella tavalla helpompaa kuin ennen. Juna-aikataulut, hotellivaraukset, liput kulkevat kännykässä ja valuutta on monissa maissa sama, joten säästyy rahanvaihdolta. Pankkikortti helpottaa myös elämää huomattavasti entisiin matkashekkeihin verrattuna. Samana sen sijaan on pysynyt matkan tekeminen reppu tai rinkka selässä ja uusien kokemusten metsästäminen. Haavisto saakoon viimeisen sanan:

Reilaamiseen liittyy siis monenlaisia haasteita. Vastapainoksi saa täyden annoksen rautatiekulttuuria ja -historiaa, pääsyn kiskoja pitkin suoraan kaupunkien keskustoihin sekä paremman omantunnon kasvihuonekaasupäästöjen suhteen. Usein myös mukavaa matkaseuraa, ja lähes aina upeita maisemia.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Kotikirjastosta, äänikirjoista ja Varovaisesta matkailijasta


Olen jo useamman vuoden haaveillut ajasta, jolloin voisin pyhittää yhden kotimme huoneista kirjastokäyttöön. Nyt se vihdoin viimein tapahtui muutama viikko sitten, kun poikamme muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa. Nuoret saivat oman kodin ja äiti pääsi toteuttamaan haaveensa.



Poika muutti ulos lauantaina, sunnuntaina olin jo maalannut hänen huoneensa, maanantaina siitä tuli meidän, minun ja mieheni, makuuhuone ja meidän entisestä makkarista tehtiin kirjasto. Olen oikein tyytyväinen ja nautin, kun saa istua tuolilla, jalat jakkaralla, sylissä kirja tai tietokone ja ympärillä kaikki kirjani. Luulen, että tätä onnellisuutta voi vain toinen kirjahullu ymmärtää.


Minulle kirja fyysisenä esineenä on edelleen tärkeä enkä ole päässyt e-kirjojen tai äänikirjojen maailmaan. Kokeilin kahden viikon maksuttoman jakson Bookbeatin äänikirjatarjontaa ja onnistuin kuuntelemaan Michelle Obaman Minun tarinani, mutta en ollut oikein kotonani äänikirjamaailmassa. Torkahtelin vähän väliä tai ajatukset harhailivat siellä ja täällä, mutta ei kirjassa. En nyt kuitenkaan kokonaan torppaa äänikirjojen käyttöä. Esimerkiksi pitkillä bussimatkoilla, kun en pahoinvoinnin vuoksi voi lukea, äänikirja on hyvä vaihtoehto (lukuunottamatta niitä torkahteluja). Ehkä palaan jonkin äänikirjaformaatin käyttäjäksi vielä joskus.


Olin nopea varaaja ja onnistuin saamaan Merete Mazzarellan uusimman, tänä vuonna ilmestyneen Varovaisen matkailijan (Tammi) käsiini lähes tuoreeltaan. Rakastan Mazzarellaa  ja tämäkin teos vei mukanaan. Erityisesti pidin kirjan alkupuolesta, jossa Merete miehineen risteili Amazonille. Kirjan toinen puoli, joka käsitteli heidän kahta pidempää matkaansa Australiaan, ei onnistunut herättämään samanlaista kiinnostusta.


Kirjan nimellä Varovainen matkailija Mazzarella viittaa itseensä ja siihen, miten hän varovaisen luonteensa vuoksi hakeutuu mielellään paikkoihin, jotka hän tuntee kotoisiksi ja joissa ympäristö kaikkineen tuntuu hallittavalta: Helposti eksyvänä olen kiitollinen kaikista paikoista, joissa osaan kulkea. Ihan kuin minä. Jossain vaiheessa kirjaa kyllä mietin, voiko Mazzarellasta käyttää nimitystä "varovainen matkailija" sen perusteella, mitä hän kertoo elämänsä aikana tekemistään lukemattomista ja lukemattomista matkoista. Diplomaattiperheen vesana hän matkusteli paljon jo ennen kuin matkustaminen tuli suurien massojen ulottuville. Toisaalta varovaisuus on subjektiivinen kokemus. Jollekin jo lentokoneeseen astuminen tai Euroopan ulkopuolelle lentäminen tuntuu pelottavalta, kun taas joku toinen ei kuunaan astuisi risteilylaivalle sen tylsistyttävän turvallisuuden ja rutiininomaisuuden vuoksi.

Tuttuun tapaansa Mazzarella pohtii myös vanhenemista ja paikoilleen pysähtymistä. Matkalle lähtö on yksi keino saada kivi vierimään ja välttää sammaloituminen: Olipa kyse sitten matkoista tai elämästä. Vaikka näkee lopun lähestyvän, se ei saa tarkoittaa, ettei voisi nauttia tässä ja nyt.

Matkakirjaa ei nykyään voi kirjoittaa miettimättä matkailun ja turismin eettisyyttä ja ympäristövaikutuksia. Mazzarellakin pohtii matkamuistoina myytävän krääsän tuotantoa ja tarpeellisuutta, miettii matkailijoiden etuoikeutettua asemaa ja lentämisen ympäristövaikutuksia.

Lentämisen suhteen kärsin itsekin ilmastoahdistuksesta. Siitä huolimatta tiedossa on ainakin kaksi lentomatkaa tälle keväälle. Tytär asuu Brightonissa ja koska haluan vierailla hänen luonaan, minun on lennettävä. Toinen matkamme suuntautuu Budapestiin ja sen oikeutan sosiaalisilla syillä.Meillä on mahtava ystäväporukka, jonka kanssa olemme matkailleet ja viettäneet hienoja hetkiä ja noita kokemuksia tarvitaan elämän suolaksi. Niinpä minun on elettävä tämän ahdistukseni kanssa. Yritän sitten muilla tavoilla elää ympäristöystävällisemmin.


Tänään ilmassa on ripaus kevättä ja sitä lähden nyt hengittelemään. Hyvää viikonloppua!

perjantai 11. tammikuuta 2019

Vuoden alun suunnitelmat



Uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa, mutta vuoden tuoreus ja sen mahdollisuudet silti vielä tulevaisuuden usvassa. Suuria suunnitelmia vuodelle ei ole, mutta pieniä senkin edestä. Olen siinä onnekkaassa asemassa, että sain Suomen Tietokirjailijoilta apurahan ja pystyn sen turvin jatkamaan palkatonta vapaatani. Seuraavan kerran vakihomma päiväkodissa kutsuu näillä näkymin ensi elokuussa. Kaukana, kun sitä ajattelee tästä tammikuun perspektiivistä, mutta lähellä, kun miettii, kuinka paljon vielä kirjan kanssa on tekemistä.

Tammikuu kuluu perinteisesti keventäen. Suklaat saavat jäädä kaupan hyllylle ja viini pysyköön leilissään alkuvuoden (ainakin pääosin). Tänä vuonna päätin kokeilla myös lihatonta ruokavaliota. Punaista lihaa en juuri ole syönyt aiemminkaan, mutta kanasta ja kanaruuista tykkään. Toistaiseksi kaikki on sujunut kivuttomasti ja tuntuu kuin en olisi mistään luopunutkaan. Yritän pitää tämän hyvän pöhinän, johon kuuluu myös liikunnan lisääminen (sitä voisi kyllä enemmänkin lisätä) myös tammikuun jälkeen.


Uusi vuosi tuokoon mukanaan myös aktiivisemman Jaanan. Kotona tehtävän kirjoitustyön vastapainoksi haluan välillä hemmotella itseäni kivoilla kahviloilla ja maittavilla lounailla. Haluan myös käydä enemmän elokuvissa, taidenäyttelyissä ja muissa kulttuuritapahtumissa. Olen jo bongannut muutamia mielenkiintoisia luentokokonaisuuksia, joista toinen liittyy Minna Canthiin ja toinen Leo Tolstoihin. Molemmat vielä kaiken lisäksi ilmaista huvia. Elokuvateatterissa pyörivistä elokuvista minua kiinnostavat ainakin Colette ja The Wife. Molemmissa sama teema: naiskirjoittaja miehen haamukirjoittajana. Taidenäyttelyrintamalla pitää pitää kiirettä, että ehtii nähdä paljon kehutun Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyn (ehkä menen jo huomenna). Teatterielämyksiä on luvassa ainakin kaksi. Viikon päästä on vuorossa Kansallisteatterin Kolme sisarta ja myöhemmin keväällä Yhtä matkaa, jossa hurmaava Seela Sella tekee toisen päärooleista.


Tässä eräänä iltana otin tehtäväkseni käydä läpi kustantajien kevään uutuuskatalogeja ja tehdä mielenkiintoisista varaukset kirjastoon. Nopeuttaa kummasti kirjan saamista, kun ei jää odottelemaan ilmestymista ja arvosteluja (esimerkkinä kerrottakoon, että olen varausjonossa sijalla 2615 Michelle Obaman kirjaan). Tässä muutama esimerkki kirjoista, jotka kiinnostavat:

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Enni Mustonen: Sotaleski
Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Sara Karlsson: Asioita, jotka tekevät kodin.


Ihanaa viikonloppua! Tehkää kaikkea kivaa!