maanantai 23. huhtikuuta 2018

Annina Holmberg - Tahto ja hohto. Ritva Holmbergin taiteilijatie


Annina Holmberg: Tahto ja hohto. Ritva Holmbergin taiteilijantie. Siltala, 2017. 381 s.

Äiti kuolee ja kirjailijatytär kirjoittaa surustaan satasivuisen tekstin, jonka lähettää kustantajalleen. Kustantaja innostuu, mutta haluaa tyttären laajentavan tekstin elämäkerraksi. Hetken asiaa sulateltuaan ja kysyttyään myös isänsä mielipidettä, joka on myönteinen, tytär suostuu.

Näin saa alkunsa Annina Holmbergin elämäkerta äidistään teatteriohjaaja, dramaturgi ja käsikirjoittaja Ritva Holmbergista (1944-2014). Ritva Holmberg on naimisissa toisen teatterin monitoimi-ihmisen, Kalle Holmbergin, kanssa ja Annina on heidän ainoa lapsensa. Kaksi vuotta aviovaimonsa kuoleman jälkeen, kuolee myös Kalle. Kesken tyttären kirjoitusprosessin ja aivan niin kuin Ritva Holmberg ennen kuolemaansa ennustaa. Ritva ja Kalle Holmberg ovat kasvaneet toisiinsa kiinni yhteisten yli viiden vuosikymmen aikana. Heidän yhteinen intohimonsa on teatteri, jonka alalla he tekevät sekä yhteistyötä että omia projektejaan.

Annina Holmberg kirjoittaa äidistään ennen kaikkea taiteilijana. Taiteilijana, joka haluaa pois kuuluisan miehensä varjosta, ja onnistuukin siinä. Ritva Holmberg raivaa päämäärätietoisesti itsensä yhdeksi suomalaisen teatterikentän arvostetuista ohjaajista. Hän ulottaa tekemisensä myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja etenkin Ruotsissa hän onnistuu vakiinnuttamaan asemansa haluttuna ohjaajana. Matka ruotsinkieliselle teatterikentälle saa alkunsa Turusta, jossa Ritva Holmberg toimii Åbo Svenska Teaterin johtajana ja ohjaajana. Tätä ennen hän on yhdessä Kalle Holmbergin kanssa dramatisoinut Turun Kaupunginteatterin lavalle Seitsemän veljestä, josta Kallen ohjauksessa tulee yksi suomalaisen teatterin klassikoista, teatteriesitys, jota edelleen muistellaan aikaansa edellä olevana ja vaikuttavana kokonaisuutena. Ritva Holmbergille ensimmäinen suuri menestys ohjaajana on ÅST:iin ohjattu musikaali Cabaret.

Annina Holmberg juoksuttaa äitinsä elämää kronologisesti. Keskiössä on äidin työ, mutta samalla Holmberg kirjoittaa suomalaista teatteri- ja kulttuurihistoriaa 1970-luvusta tämän vuosikymmen alkuun. Teatteri on tiimityötä ja usein teatterilaiset ovat ystäviä myös siviilielämässä. Holmbergien sosiaaliseen verkostoon kuuluu valtava määrä suomalaisia teatterintekijöitä ja kulttuurivaikuttajia. Osan kanssa he ystävystyvät lähemmin, osa pysyy vähän etäämmällä.

Yksi kirjan punaisista langoista on Ritva ja Kalle Holmbergin keskinäinen suhde. Kovin intiimiä kuvausta tytär ei kuitenkaan vanhempiensa avioliitosta rakenna, vaikka tuokin esiin sekä valtavan rakkauden että ajoittaiset etääntymiset. Ritva toteuttaa luontaisia ohjaajan ominaisuuksiaan myös perheen arkea säädellessään. Kalle harvemmin joutuu vaivaamaan päätään arkisilla perhehuolillaan. Äidin kuoleman jälkeen tytär saakin isästään omien lapsiensa jatkoksi iltatähden, jonka asioita hän hoita ja josta hän äidilleen antamansa lupauksen myötä pitää huolta.

Kirjan loppupuolta hallitsee Ritva Holmbergin sairatuminen. Hän saa tietää sairastavansa pitkälle levinnyttä keuhkosyöpää, johon ei ole parannusta. Viimeiset kahdeksan ja puoli viikkoa  (Felliniä, kuten tytär toteaa) elämästään hän viettää Terhokodissa omaisten ja ystävien tukemana. On jotenkin koskettavaa, että vasta tässä kirjan viimeisessä osiossa tytär päästää lukijatkin hyvin lähelle paitsi äitiään myös itseään. Tämä johtuu varmasti pitkälti siitä, että Annina Holmberg on itse elänyt nämä ajat kaikkein voimakkaimmin ja hyvin lähellä äitiään ja tämä heijastuu kauniisti tekstiin.

Kun Ritva muutti, oli kevät ja kielot kukkivat. Kalle poimi niitä ison kimpun Keskuspuistosta, jonne oli Terhokodin ovelta vain muutama askel. Ilma oli kaunis ja linnut liversivät elämänsä tunnossa, Ritva käveli omin jaloin sisään. Kun hän lähti, heinäkuun helle porotti tukahduttavimmillaan ja linnut olivat vaienneet, vain muutama väsynyt sepelkyyhkynen öhisi öisin Keskuspuistossa. (s. 346)

Koko Holmbergin perhe  on kääntynyt ortodoksiseen uskoon ja Ritva Holmberg haudataan Valamoon, jossa he olivat Kallen kanssa usein viettäneet aikaa.

Annina Holmberg kirjoittaa äitinsä elämästä kunnioittavasti, tämän näkemyksiä kunnioittaen. Täysin yksityisen aineksen käyttö on lopultakin melko vähäistä. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, että Ritva Holmberg hävitti itse aineistojaan ja teki siten tiettäväksi, ettei hän halunnut niitä paljastaa maailmalle. Ainoastaan jonkin verran Ritvan ja Kallen kirjeitä 1960-luvulta on jäljellä ja Ritvan nuoruuden päiväkirja. Tytär rakentaa äitinsä kuvaa muun muassa muistojensa, lehtileikkeiden ja haastattelujen pohjalta. Kirjaansa varten Annina Holmberg haastatteli lukuisia Ritvan työtovereita ja ystäviä ja heidän äänensä kuuluu kirjan sivuilla. Annina Holmbergin kuva äidistään ei ole kiiltokuva, mutta siinä ei myöskään ole minkäänlaista katkeruutta. Ei siis mitään ruikutusta tyyliin "laiminlyöty, taiteilijavanhempien lapsi":

Oliko Ritva hyvä äiti? Ei sanan perinteisessä mielessä. Hän huolehti hanakasti omista tarpeistaan eikä asettanut lasta etusijalle. Missään nimessä hän ei laiminlyönyt tytärtä, mutta mitään kehdonkeinuttajaa tai muskarimammaa hänestä ei saanut. Hän näytti välillä kärsimättömyytensä ja uskalsi vaatia: lapsen kuului kantaa osansa kodin asioista, sen verran kun jakso, ei enempää. (336)

Varsin terve suhtautuminen minun mielestäni. Sekä äidillä että tyttärellä.

Kirja piti hyvin otteessaan ja luin sen muutamassa päivässä. Välillä tosin tuli vähän hengästynyt olo, sillä sen verran rivakasti Ritva Holmbergin töitä kirjan sivuilla lueteltiin. Toisaalta tämä kertoo vain siitä, miten ahkera ja päämäärätietoinen hän töissään oli.

Yhtä asiaa jäin ihmettelemään: Miksi kirjan kanteen on valittu kuva, joka ei mitenkään imartele ulkonäöstään useimmiten melko tarkkaa Ritvaa? Kirjan sisäsivuilta olisi mielestäni löytynyt useita paljon parempia ja sopivampia otoksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti