maanantai 14. toukokuuta 2018

Merete Mazzarella - Alma. Edelläkävijän tarina.



Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina. (Suom. Raija Rintamäki). Tammi 2018.  267 s.

Olen ollut onnellinen, se minun täytyy yrittää muistaa, mutta en ole ollut onnellinen lapsena enkä liioin nuorena, tulin onnelliseksi vasta kolmissakymmenissä päästyäni pois kotoa. Se minulla on tapana sanoa nuorille ihmisille: ettei pidäkään odottaa olevansa onnellinen nuorena. (s. 66)

Pitkän linjan Merete Mazzarella -fanina olin innoissani, kun huomasin, että häneltä on tulossa elämäkerrallinen romaani Pohjoismaiden ensimmäisestä naisdosentista ja Suomen ensimmäisestä naisprofessorista Alma Söderhjelmistä (1870-1949). Akateemisten virkojensa lisäksi Söderhjelm oli tuottelias kirjoittaja ja hänen kynästään syntyi tutkimustekstien lisäksi kulttuurikritiikkejä, pakinoita, romaaneja sekä omaelämäkerrallisia teoksia.

Mutta - Pariisi! Oi, kun ensimmäisen kerran pääsin sinne - kuin olisin päässyt pakoon. Minähän olin "valmis", kuten sanotaan, mutta sitä sanaa olen aina inhonnut, en ole koskaan halunnut valmistua, olen aina halunnut olla matkalla, syventää jo tietämääni ja ennen muuta löytää uutta. (s. 115)

En ole Söderhjelmin omia tekstejä lukenut, mutta olen lukenut hänestä kirjoitetun artikkelin teoksessa Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa. Artikkelin on kirjoittanut Söderhjelmistä väitellyt Marja Engman ja se on nimeltään "Tapojen tuntija ja Ranskan historian tutkija Alma Söderhjelm". Söderhjelm oli kiinnostunut Ranskan vallankumouksen historiasta ja hänen vuonna 1900 valmistunut väitöskirjansa liittyi tähän tematiikaan. Myöhemmin hän intoutui tutkimaan Ruotsin ja Ranskan vallankumouksen välisiä suhteita ja tutki niitä myös henkilötasolta muun muassa ruotsalaisen aatelisherran Axel von Fersenin näkökulmasta. Tutkimusmatkat Ranskaan ja Ruotsiin herättivät rakkauden molempiin maihin ja Ruotsista tuli sittemmin Söderhjelmin uusi kotimaa, jossa hän viihtyi kymmeniä vuosia ja kuolikin Ruotsissa, lähellä Tukholmaa Saltsjöbadenissa.

Söderhjelm sai nimityksen Helsingin yliopiston yleisen historian dosentiksi vuonna 1906. Professoriksi hänellä ei kuitenkaan sukupuolensa vuoksi ollut mahdollista päästä ennen kuin vasta 1927, jolloin hän otti vastaan häntä varten räätälöidyn lahjoitusprofessuurin Åbo Akademista, Turusta. Kymmenen vuoden professuurin aikana Söderhjelm sai moneen kertaan huomata, miten aika, tai lähinnä mieskollegat, ei ollut vielä valmis ottamaan vastaan korkeimmalla akateemisella jakkaralla keikkuvaa naista. Turun jakso oli kuitenkin hedelmällistä aikaa kirjoittamisen suhteen ja siellä syntyi muun muassa romaaneja ja elämäkerrallinen sarja, joka omana aikanaan herätti paljon huomiota. Ei vähiten sen vuoksi, että sarjan viimeisessä osassa Söderhjelm antoi tulla ulos kaiken sen kaunan, jota nurkkapatrioottinen Turku ja kyräilevät ja alentuvasti suhtautuneet kollegat olivat hänessä synnyttäneet.

Entä Akademi?
Yliopistolle olin pelkkä riesa ja kummajainen, sen ymmärsin melkein heti. (s. 214)

Akateemisten lasikattojen lisäksi Alma Söderhjelm kokeili rajoja muullakin tavalla. Toiminnallaan hän muovasi jatkuvasti naisena olemisen rajoja. Hän ei halunnut kahvinkaatajaksi vaan toiminnan polttopisteeseen, oli sitten kyse akateemisesta maailmasta tai poliittisesta aktiivisuudesta ensimmäisen sortokauden aikana. Myös yksityiselämässään Söderhjelm kapinoi perinteisiä roolimalleja vastaan. Hän ei koskaan avioitunut, mutta hänellä oli useita miessuhteita. Erityisesti Ruotsissa ollessaan hän loi myös ystävyyssuhteita, jotka tekivät hänestä näkyvän hahmon ruotsalaisessa julkisuudessa. Hänen ystäväpiirinnsä kuuluivat muun muassa elokuvaohjaaja Mauritz Stiller ja Ruotsin prinssi Wilhelm.

Epäsovinnainen - ei, vaan omaperäinen, arvamaton, usein provosoiva - olen myös ollut, Alma, jonka vaatimattomassa keittiössä oli aina tungosta, kun arvostetut taiteilijat ja jalosukuiset prinssit söivät keittoa ja näkkileipää ja joivat viinaa palanpainikkeeksi. Ja puhuivat tietenkin, ennen muuta puhuivat: kirjoista, lehdistä, taidenäyttelyistä, teatterista, elokuvista. ( s. 239)

Mazzarella tutkii Söderhjelmin elämää tämän vanhuudesta käsin. Ikääntynyt professori makaa liikuntakyvyttömänä Saltsjöbadenin kylpylähotellissa ja odottaa kuolemaa. Odotellessaan hän kiukuttelee hoitajille ja muistelee elämäänsä taaksepäin. Luodessaan kuvaa Söderhjelmistä ja hänen tavastaan ajatella ja elää Mazzarella on käyttänyt hyväksi paitsi Söderhjelmin omaelämäkerrallisia teoksia niin myös tutkimusta, esimerkiksi juuri Marja Engmanin väitöskirjaa. Loppusanoissaan Mazzarella toteaa, että hän on "yrittänyt pysytellä tosiasioissa Alman elämäntarinan suhteen" ja "vain hänen elämänsä loppuajan yksityiskohdat on sepitetty vapaasti". Tällä metodilla Mazzarella saa aikaan elävän ja ajoittain jopa hersyvän kuvan Alma Söderhjelmistä ja nautin lukemastani joka hetki.. Luin hyvää romaania, mutta samalla sain paljon uutta informaatiota Söderhjelmistä ja hänen ajastaan. Pakko oli vähän väliä googlailla, mitä netin syöverit tietävät Almasta kertoa ja otin rinnakkaislukuun myös Engmanin artikkelin, joka sopivasti löytyi kirjahyllystä. Kaiken tämän hyvän päälle Mazzarellan tarkkanäköisyys yleisemminkin ihmiselämän kuvaajana vaikutti jälleen kerran syvästi.

Katselen enää harvoin ulos. En enää halua lojua makuuhallissa enkä parvekkeella. Se tuntuisi oman avuttomuuden hyväksymiseltä, periksi antamiselta, kuin päästäisi itsensä kokonaan herpaantumaan. Kuin vaipuisi kuolemaan. ( s. 13)

Mazzarellan aiempia kirjoja lukeneena usein kävi myös mielessä, että Alman tarinaan hän kirjoitti myös omaa tarinaansa. Etenkin vanhenemisen tuntojen kuvauksissa tulee usein mieleen, puhuuko niissä Alma vai Merete vai kenties molemmat yhtäaikaa. Myös Mazzarellan huomioissa akateemisen kirjoittamisen ja kaunokirjoittamisen suhteista lienee paljon omaelämäkerrallista tilitystä.

Täällä Pohjolassa on kaksi sääntöä tutkimukselle:
Ensimmäinen kuuluu: älä kirjoita eloisasti. Vaikutusvaltaiset piirit pitävät tylsyyttä kaikissa muodoissaan niin suuressa arvossa, että työ on sitä arvokkaampi, mitä enemmän tylsiä viitteitä sillä on painolastinaan ja mitä vähemmän sen lukemisesta voi nauttia.

Toinen julistaa, ettei missään nimessä saa toimia monella alalla. Ihmisestä ei voi tulla ensiluokkaista, jos hän tekee useampaa kuin yhtä asiaa, silloin hän ei saa palkintoja eikä apurahoja. [...] 
Minä en ole herättänyt kunnioitusta, en millään taholla. Tutkijat pitävät minua kirjailijana, kirjailijat tutkijana. ( s. 162-163)

Jonkinlaiseen sovintoon Alma lopulta pääsee, sekä itsensä että maailman kanssa.

En ole enää Alma Söderhjelm. Se on helpotus.

4 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, sain Alman eilen äitienpäivälahjaksi & olen ehtinyt vasta muutamankymmenen sivua lukea. Olen jo Alman pauloissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, Alman pauloihin kyllä kietoutui yllättävän nopeasti. Hyviä lukuhetkiä!

      Poista
  2. Hyi nurkkapatrioottista Turkua! Voin kyllä uskoa, ja kaikki muutkin rajoitteet joita Alma sai tuta :)

    Alma on mulla varauksissa ruotsinkielisenä. Merete Mazzarella kirjoittaa - ja puhuu - ihanan selkeää kieltä. Ruotsinkielisenä tulee oma äiti mieleen lukiessa, meidän mami luki paljon Mazzarellaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauratti vähän nuo kommentit Turusta, mutta Alma ei viihtynyt ilmeisesti millään mittareilla mitattuna ko. kaupungissa. Hän oli jo tottunut Tukholman vapaampiin oloihin ja siksikin sopeutuminen ei ottanut onnistuakseen.

      Poista