Sivut

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Jani Toivola - Musta tulee isona valkoinen



Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen. Siltala 2016. 220 s.

Täytyy myöntää, että olin melko epäileväinen tarttuessani Jani Toivolan omaelämäkerralliseen teokseen Musta tulee isona valkoinen. Suhtaudun aika lailla skeptisesti niin sanottujen julkkisten, johon kastiin myös Toivolan asetin, kansanedustajuudesta huolimatta, omaelämäkerrallisiin kirjoihin. Olin kuitenkin lukenut kirjasta muutamia blogiarvioita ( muun muassa tämän Ompun arvion) ja siksi laitoin kirjan varaukseen kirjastosta.

Onneksi sain heittää ennakkoluuloni romukoppaan jo lukiessani Toivolan kirjoittamia alkusanoja. Hän korostaa, että kyseessä ei ole elämäkerta, vaan "kirja ihmisenä olemisesta". Toivola haluaa kirjan sivuilla puolustaa ajatusta, että jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, omaan olemisen tapaansa.  Avaamalla oman elämäsä rehellisesti kaikkien luettavaksi hän haluaa muistaa, nähdä ja ymmärtää, miten hänestä on tullut juuri se Jani Toivola, joka hän kirjan kirjoittamisen hetkellä on.

Toivola lähtee liikkeelle lapsuudestaan ja tarkastelee sen jälkeen elämäänsä erilaisista käännekohdista käsin. Lapsuuden perhe koostui äidistä, kenialainen isä oli lähtenyt lätkimään varhaisessa vaiheessa, ja mummosta. Myöhemmin hän sai isäpuolen ja kaksi siskoa, joiden hoitajana hän tunsi olevansa elementissään. Pääosin valoisaa lapsuutta varjosti kiusaaminen, jonka ensisijaisena syynä oli ”väärän värinen” iho. Se teki Toivolasta silmätikun koulutovereiden silmissä. Vaikka kiusaaminen oli vakavaa, se ei onnistunut murtamaan Toivolaa ja minuun teki vaikutuksen hänen rohkeutensa. Kuka koulupoika menee kysymään uuden koulunsa rehtorilta, voiko hän tehdä tanssiesityksen koko koululle ja siten esitellä itsensä uusille tovereilleen. Toivola meni ja hän tanssi. Tanssi kuin henkensä edestä. Tanssiharrastus oli yksi, jonka kautta hän todennäköisesti pystyi purkamaan pahaa oloaan ja siten sillä oli tärkeä rooli selviytymisessä.

Koulun jälkeen Toivola päätti, että hänestä tulee näyttelijä. Teatterikoulun ovet pysyivät kuitenkin suljettuina ja hetken mielijohteesta hän lähti opiskelemaan alaa New Yorkiin. Vuodet Isossa Omenassa olivat kasvun aikaa. Hänen oli otettava haltuun paitsi uusi kieli, kulttuuri ja sosiaalinen ympäristö, löydettävä tapa elättää itsensä ja opiskeltava ammatti.

Mutta niin turhauttavaa kuin kädettömyys olikin, toisaalta osa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. (s. 93)

New Yorkissa ollessaan Toivola vihdoin käsitti, tai myönsi itselleen lopullisesti, että hän on homo. Oman seksuaalisen identiteetin löytyminen vapautti peloista ja salaamisen taakasta. Se myös vapautti rakastamaan. Toki se toi mukanaan myös erilaisia ongelmia, joista suurimman surun aiheutti ajatus, ettei hän koskaan saisi omaa lasta.

Kasvoin siis ajattelemaan, että homous ja haaveeni perheestä eivät mahdu samaan kuvaan, samaan ihmiseen, samaan elämään. (s. 146)

New Yorkia on totuttu pitämään kielten, kulttuurien ja rotujen sulatusuunina ja sitähän se onkin. Mustalle homolle näyttelijälle tästä ei yllättäen kuitenkaan ollut apua. Mustan näyttelijän roolit sijoittuivat pääosin kapeisiin gangsterirooleihin ja niihin ”eurooppalaisesti hienostunut” musta näyttelijä ei sopinut. Lisähaaste syntyi homoudesta ja sen yhdistäminen näyttelemiseen. Toivola kirjoittaa:

Edelleen isoiksi tähdiksi pyrkiviä kehotetaan pitämään homoseksuaalinen suuntautumisensa visusti piilossa, mikäli toiveena on joskus esittää suuria sankarin rooleja. Ja tämä tapahtuu sellaisella alan sisällä, joka samaan aikaan on hyvin äänekäs vähemmistöjen oikeuksien puolustaja. (s. 127)

Suomeen palattuaan Toivola teki joitakin teatterirooleja ja tuli tunnetuksi televisio-ohjelmista, muun muassa Idolsin juontajana. Hän oli kiinnostunut myös yhteiskunnallisista kysymyksistä ja 2011 hänet valittiin kansanedustajaksi Vihreiden edustajana. Näin hänestä tuli ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja Suomen historiassa. Tällä hetkellä hänellä on menossa toinen kansanedustajakausi. Kansanedustajan työn lisäksi hän kiertää puhumassa ja luennoimassa mitä erilaisimmissa paikoissa. Kouluissa tärkeä teema on kiusaamisen ehkäisy ja tasa-arvoisuuden, joka ei katso ihonväriä, seksuaalista suuntautumista ja/tai yhteiskunnallista asemaa, lisääminen. Samoihin asioihin Toivola on keskittynyt kansanedustajan toimessaan. Poliittisen kulttuurin, johon olennaisena osana liittyy taistelu vallasta, omaksuminen on ollut ajoittain hänelle vaikeaa ja kirjassaan hän pohtii paljon poliittisen vallan ominaislaatua ja sen suhdetta poliittiseen vaikuttamiseen.

Merkityksellisen Toivolan kirjasta tekee sen laajeneminen yleisinhimilliseksi julistukseksi. Toivola lähtee liikkeelle omista kokemuksistaan, mutta laajentaa pohdintansa kaikissa käsittelemissään aiheissa yleispäteviksi huomioiksi, jotka koskettavat ja saavat miettimään omia näkökulmia.  Kirjoittaessaan kaipuustaan omaan lapseen hän kirjoittaa:

Yksi tärkeä yhdenvertaisuuden mittari yhteiskunnassa on kysyä, kenellä täällä on oikeus unelmoida? Kenen toiveet saavat olla näkyvillä? Entä millainen on sellaisen väestöryhmän osa ja asema, jolla ei ole mahdollisuutta edes haaveilla asioista, jotka toisille näyttäytyvät lähes itsestäänselvyytenä? (s. 148)

Hyviä kysymyksiä ja sovellettavissa lähes kaikkeen tässä yhteiskunnassa.

Jos haluat avartaa maailmankuvaasi tai ainakin saada siihen uusia näkökulmia, niin suosittelen ehdottomasti lukemaan Toivolan kirjan.

(P.S. Sori erikokoiset fontit, kirjoitin alun bloggerissa ja loput wordillä ja siirsin tänne. En jaksa alkaa säätää.)

torstai 21. kesäkuuta 2018

Keskikesän juhla ja LOMA


Tänään oli viimeinen työpäivä ennen lomaa ja loman jälkeen alkavaa virkavapautta. Jihaa!



Juhannus vietetään kaupungissa, kuten monena vuonna aikaisemminkin. Huomenna, aattona, käymme Hakaniemen torilla ostamassa perunat ja mansikat ja samalla tulee kuitattua yksi kohta kesälistasta. Muuten juhannus kuluu rauhallissa merkeissä kotioloissa. Toiveissa on nauttia hyvää ruokaa, ehkä joitakin lasillisia raikasta roseeviiniä ja lukea ja ulkoilla. Ehkä jonkun jalkapallomatsinkin katson.




Juhannuksen jälkeen suuntaan Kauttualle. Suuria suunnitelmia lomalle ei vielä ole. Haluan ensin vain olla ja iloita kiireettömyydestä.


Ihanaa juhannusta!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Satu Vasantola - En palaa takaisin koskaan, luulen



Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. Tammi. 2018. 379 s.

Hän rakasti Tapiota yhtä paljon kuin mummaa. Niin paljon, että ajoittain mietti, olisiko sittenkin onnellisempi, jos ei olisi hypännyt toiseen, vieraaseen maailmaan. Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan paikastaan ja pärjäämisestään. Miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja.
Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekään. (s. 217)

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on saanut nimensä Eppu Normaalin kappaleesta Tahroja paperilla. Molemmissa, kirjassa ja biisissä, on kyse lähtemisestä jäämisestä ja palaamisen mahdottomuudesta. Tai ainakin sen vaikeudesta. Susanna jättää Pohjanmaan taakseen heti ylioppilaaksi päästyään. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan oikeustieteitä ja taakse jäävät tuttu kotiseutu, perhe ja suku. Taakse jää myös kulttuuri, jossa Susanna on varttunut. Hänestä, työläisperheen tytöstä, tulee helsinkiläinen juristi, jonka elämänpiiri ja mielenkiinnon kohteet ovat aivan toiset kuin Pohjanmaalle jääneellä siskolla ja serkulla. Tarttumapintaa toiseen ei ole, vaikka halua ehkä riittäisi.

Lähtemään joutuu myös Fatima, joka pakenee Irakista veljensä ja neljän lapsensa kanssa. Susannan ja Fatiman tiet risteävät, kun Susanna haluaa auttaa maahan tulleita turvapaikanhakijoita. Naisista tulee ystäviä ja Fatimasta peili Susannalle, josta tämä voi tarkkailla omaa maailmaansa ja omaa maataan ja sen historiaa.

Susannan ja Fatiman lisäksi romaanissa on kolmaskin vahva naishahmo, Susannan isoäiti Martta, jonka tarinan kautta romaanin ajalliset lonkerot ulouttuvat 1930-luvulle saakka. Martta on voimakas pohjalainen naishahmo, joka puskee eteenpäin ja pitää päänsä ja lapsensa pinnalla tapahtui mitä hyvänsä. Miespuolisista henkilöistä esiin nousee vahvimmin Susannan eno Tapio, joka on menestynyt rakennusurakoitsija. Siinä missä Susanna on tehnyt sivistyksellisen ja kulttuurisen loikan yhteiskuntaluokasta toiseen on Tapio noussut taloudellisesti. Identiteetiltään hän on kuitenkin jäänyt kiinni taustaansa. Upouusi mersu ei peitä aukkoja sivistyksessä.

Kirjan aikajänne on pitkä, 1930-luvulta tähän päivään. Luvut Vasantola on otsikoinut vuosilukujen mukaan, mutta krologia on rikottu. Rikkonaisesta aikarakenteesta huolimatta romaani pysyy hyvin kasassa ja aikahypyt ovat pääosin perusteltuja.  En palaa takaisin koskaan, luulen on erinomainen romaani, jossa tarina vähitellen täydentyy ja esiin nousevat kysymykset saavat vastauksensa.

Itseäni Vasantolan romaanissa kiinnosti erityisesti niiden tuntemusten erittely, joita yhteiskunnallinen luokkahyppy usein nostaa esiin. Olen itse tehnyt vastaavan luokkaretken ja joutunut miettimään paljon samanlaisia kysymyksiä kuin Susanna. Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa täällä.

Kiinnostavaa näin osittaisena paluumuuttajana oli myös kirjassa kuvattu vanhan kotiseudun ja Helsingin välinen suhde. Vasantola kuvaa kauniisti Helsinkiä ja sitä, miten Susanna vähitellen tekee paikasta itselleen kotia.

Nyt hän ajoi koko päivän raitiovaunulla paikasta toiseen, jäi pois missä mieli teki, nuuhki sisäänsä outoja aromeja. Paahdettu kahvi Vallilassa, kalan löyhkä ja lokkien kirkuna Kauppatorilla, humalaisen kusi satamansuulla. Jotain tuttua sentään. (212)

Itse pidän älyttömästi Helsingistä ja koen sen itselleni todella tärkeäksi paikaksi, mutta silti näin vanhemmiten ajatukset ja nyt myös konkreettisesti askeleet vievät yhä useammin takaisin lapsuuden maisemiin. Kokonaan en palaa takaisin koskaan, luulen.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Kesälista


Lempilauseita -blogissa oli tehty kesälista. Minäkin innostuin.



Näitä haluaisin ainakin kesällä kokea:

-pitkät viipyilevät päivät Leikkimökillä

-miltä tuntuu, kun heittää yli 30 vuotta vanhan talviturkin Säkylän Pyhäjärveen

-istua kivellä järvenrannalla ja uittaa varpaita

-käydä kesäisellä maalaistorilla

-ja tietenkin myös Hakaniemen torilla

-vierailla uusissa kesäisissä kohteissa, esimerkiksi Uudessakaupungissa

- kävellä Lammassaareen kesäisenä iltana ja ehkä bongata ne lampaat

-nauttia roseeta kesäyössä ja nähdä auringonnousu



-kirjoittaa ilman kiirettä

-syödä uusia pottuja, voikastiketta ja silliä

-kulkea kirja mukana ja pysähdellä lukemaan minne milloinkin

- bongata joku kiva uusi terde

- ja uusi ruokaravintola

-käydä Lonnan saaren jazz-illassa

-nauttia picnicistä jollakin Helsingin edustan saarella

-autoilla Virossa ilman tiukkoja etukäteissuunnitelmia.

-syödä mansikoita, mansikoita, mansikoita


Oi kesä ja loma, tulkaa jo!

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Kirjatulva


Olen viime vuosina vähentänyt radikaalisti kirjojen ostoa. Siinä kun aikaisemmin marssin kirjakauppaan ja ostin haluamani uutuuskirjat, käytän nykyään kirjastoa. Kun luen tai kuulen jostakin mielenkiintoisesta kirjasta, laitan sen varaukseen kirjastoon. Parhaimmillaan minulla on ollut yli 20 kirjaa varauksessa yhtä aikaa. Varausjärjestelmä on erinomainen, mutta huono puoli siinä on, että sitä ei voi kontrolloida. Kun saapumisilmoitus noudettavasta kirjasta kilahtaa sähköpostiin, on se tietyn ajan kuluessa kirjastosta haettava. Siinä ei paljon merkitse se, että sinulla saattaa sillä hetkellä olla kesken kolme kirjaa ja kolme muuta odottaa vuoroaan. Kirja on noudettava tai saat painua jonon hännille.



Minulla on nyt sellainen tilanne, että varattuja kirjoja tulvii ovista ja ikkunoista eikä lukuaikaa kuitenkaan ole sen enempää kuin yleensäkään. Loma alkaa vasta juhannukselta. Yläkuvassa olevat kirjat odottelevat nyt yöpöydällä lukuvuoroaan ja pari odottaa kirjastossa hakijaansa. Kuvan kirjoista olen aloittanut Salla Leponiemen elämäkertaa oopperalaulaja Hanna Granfeltista Jumalainen kipuna. Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä. Sen lisäksi pinosta löytyy Elina Virtasen väitöskirja lotta ja sairaanhoitaja Ruth Munckista ja Sari Näreen Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret 1918 sodassa. Romaaneja pinossa on kolme: Tapani Tolosen Sokeisto, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen sekä Pirkko Soinisen Ellen. Tolosen ja Vasantolan kirjat varasin Helsingin Sanomien kiittävien kritiikkien vuoksi ja Ellen Thesleff kiinnostaa kovasti.


 Kun ihminen sitten kiirehtää kirjastoon varauksiaan noutamaan, saattaa häneltä niin sanotusti lähteä mopo käsistä. Sen sijaan, että nappaisi mukaansa vaan varaamansa kirjat ja poistuisi nopeasti, alkaa hän kierrellä hyllyjen välissä ja hiplailla kiinnostavia kirjoja ja yhtäkkiä on varattujen kirjojen lisäksi kirjastokassiin hipsutellut muutama ylimääräinen. Näin minulle kävi eilen. Jouduin kotoa evakkoon pariksi tunniksi ja suunnistin paikalliseen kirjastoomme eli maan mainioon Oulunkylän kirjastoon. Tarkoitus oli ottaa mukaan varatut kirjat ja lueskella akkain lehtiä. Suunnitelma meni hyvin tähän asti, mutta istumapaikan valinta kirjastossa koitui kohtalokseni. Oulunkylän kirjastossa on viihtyisä lukupaikka kauniin vihreine nahkanojatuoleineen, joihin yhteen rojahdin lehdet käsissäni. Selattuani lehdet, alkoi katseeni kiertää viereisissä hyllyissä ja huomasin niissä mielenkiintoisen oloisia Helsingistä kertovia kirjoja. Nousin ylös ja ennen kuin huomasinkaan olin lastannut pöydälle viiden kirjan pinon, joissa jokaisessa Helsinki on pääosassa jollain tavoin. Rakastan kotikaupunkiani, mutta kiinnostuin niistä myös sen vuoksi, että toivon saavani niistä taustatietoa tulevaa kirjaani silmälläpitäen. Onneksi kyseiset kirjat eivät enää keiku suosikkilistojen kärkipäässä, joten luulen voivani pitää niitä vähän pidempään. Jos sitten vaikka lomalla rojahtaisi jokin näistä kirjoista kädessä tuohon yläkuvan sohvannurkkaan lukemaan. Kesän iloksi sopisi ainakin Ulla-Maija Laurilan kirjoittama Vapaahetkien kuluksi. Siirtolapuutarhat maailmansotien välisen ajan Helsingissä. Tulevan kirjani päähenkilö, Sylvi-Kyllikki Kilpi, oli innokas siirtolapuutarhuri ja hänellä oli mökki Herttoniemen siirtolapuutarhassa.

Mikä pinojen kirjoista kiinnostaa sinua?