sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Eurooppa raiteilla ja reilimuistoja



Luin Pekka Haaviston kirjan Eurooppa raiteilla (Nemo 2019) ja haaveilen, taas kerran, pitkästä junamatkasta Eurooppaan. Haavisto, Vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja ja entinen ministeri ja presidenttiehdokas matkusti viime kesän helteissä pitkin Eurooppaa Interrail-passilla, joka nykyään on meidän vanhustenkin saatavilla. Haavistolle reilimatka oli paluuta nuoruuteen, sillä hän kuuluu ensimmäiseen reilaajapolveen, joka 1970-luvulla kiersi Eurooppaa rinkka selässä, yöpyi junissa, puistonpenkeillä, rannalla tai kämäsissä hostelleissa ja ihmetteli maailmaa. Silloin yläikäraja reilikortille oli 26 vuotta.

Eurooppa raiteilla ei ole Haaviston ensimmäinen interrailista kertova kirja, vaan 1970-luvun lopussa häneltä ilmestyi Inter-Rail-opas ja 1980-luvulla hän jatkoi teemaa kirjallaan Nuori Eurooppa.

Uusimmassa kirjassaan matkaa tekee kokenut poliitikko, jolla on verkostoja ympäri Eurooppaa. Matkan varrella Haavisto tapaa ihmisiä, jotka kertovat omia näkemyksiään siitä, mihin heidän maansa on menossa ja mihin koko Eurooppa ja maailma on menossa. Ilmastomuutos on yksi keskeisistä aiheista, mutta keskusteluissa sivutaan myös pakolaiskysymystä, äärioikeiston ja populististen liikkeiden nousua, Euroopan unionin tilaa ja mahdollisuuksia. Kaiken taustalla on historia, joka on muokannut Euroopasta sen, mikä se on tällä hetkellä ja antaa suuntaa myös tulevaisuudelle.

Matkanteostakin Haavisto kirjoittaa. Vaikka reilaaminen pääasiassa tapahtuu junilla, niin reissua edistetään myös busseilla, takseilla ja laivoilla. Hotelli löytyy yleensä matkan aikana nettisovelluksen kautta. Aina ei junalla pääse sinne, minne haluaisi, sillä useisiin juniin tarvitaan paikkaliput ja reilaajille niitä on vain tietty kiintiö. Paikkoja ei voi varata läheskään kaikkiin juniin netistä, ei ainakaan saman päivän aikana lähteviin, ja siksi paikkalipun hankkiminen tietää jonotusta lippuluukuilla.

Kuten jo alussa kirjoitin, haaveilen itsekin pitkästä junamatkasta. Minun matkantekoni olisi kuitenkin paljon hitaampaa kuin Haaviston, joka ei yhdessä kohteessa viivy yhtä tai kahta yötä pidempään. Itse haluaisin pysähtyä valitsemiini paikkoihin ja hengähtää kunnolla ennen seuraavaa etappia. Minne sitten haluaisin mennä? Ainakin Ranskan ja Italian Riviera kiinnostaisi, samoin Italiassa Cinque Terre, jossa en ole aiemmin käynyt. Pohjois-Espanjaankin olisi hauska tutustua junailemalla.

Aivan vihreä en reilaajana ole, sillä nuorena pääsin kerran maistamaan tätä rinkkareissaajan eloa. Kaivelin vähän arkistojani ja löysin kuin löysinkin Inter Rail -korttini, joka kertoo, että lähdin matkaan 18.8.1988 Riminiltä. Olin ostanut kortin 25.7.1988 Turusta Travelasta ja se maksoi 975 markkaa, joka nykyrahassa vastaa noin 286 euroa. Ei paha hinta kuukauden junamatkoista. Löysin myös kuvia matkaltamme. Kuvat eivät ole laadulla pilattuja, mutta jotain ihanan nostalgista niissä on. 

Inter Rail -korttini ja merkintöjä matkareitiltämme

Miksi lähdin matkaan Riminiltä? Syynä oli se, että olin ensin lentänyt äitini kanssa Riminille lomailemaan ja hyppäsin sieltä junaan. Junassa tapasin kaksi ystävääni, joiden kanssa otimme suunnan kohti Triesteä, joka oli ensimmäinen yöpymispaikkamme. Triesteen kolkuttelimme paikallisjunilla Ferraran, Padovan ja Mestren kautta.

Triestestä otimme junan Zagrebiin ja jatkoimme sieltä muutaman tunnin odottelun jälkeen Ateenaan. Zagreb-Ateena -väli olikin mielenkiintoinen kokemus. Juna oli aivan täynnä, käytäviä ja hattutelineitä myöten, Saksasta lomalle kotiseuduillensa matkaavia siirtotyöläisiä, pääosin miehiä. Sinne me kolme reilaajatyttöä tungimme rinkkoinemme mukaan. Kohteliaat miehet tarjosivat meille istumapaikat ja niin me kolkuttelimme pitkin Balkanin niemimaata, joka silloin vielä tunnettiin Jugoslaviana, kohti Kreikkaa. Torkuimme hikisessä ja ahtaassa hytissä ja vähitellen juna onneksi tyhjeni ja väljeni. Kun aloimme lähestyä Ateenaa, niin junaan hyppäsi joukko hostellien sisäänheittäjiä. En ole ihan varma, mutta muistaakseni me suuntasimme kohti hostellia, jossa siskoni oli ollut samanlaisena sisäänheittäjänä aiemmin ja jota hän oli meille suositellut.

Ateena ja Akropolis
Kohti Haniaa

Ateenassa oli järjettömän kuuma ja kun olimme nähneet Akropoliksen, päätimme lähteä Kreetalle suunniteltua aiemmin. Pireuksen satamasta pääsimme laivalla Haniaan, jossa äsken mainittu siskoni silloin asusteli. Haniassa viihdyimme useamman päivän: kävimme rannalla, biletimme ja joimme liikaa tequilaa. Pidimme siis hauskaa. Vähitellen reissuvarvasta alkoi kolottaa ja suuntasimme kohti seuraavaa päämäärää, joka oli Istanbul. Kreetalta laivalla Ateenaan ja sieltä Thessalonikiin, jossa vietimme yön rautatieasemalla muiden reilaajien tavoin junaa odottaen.

Iloinen reilaaja ja sen sisko

Reissunainen rannalta tulossa ja Hanian kujille eksymässä

Istanbuliin päästyämme ensimmäinen työ oli löytää sopiva majapaikka. Muistaakseni joku sisäänheittäjä onnistui kaappaamaan meidät omaan hostelliinsa. Paikka ei ollut kovin kummoinen, muistelisin, että lämmintä vettä sai hanoista turhaan yrittää. No, onneksi nuorena sietää monenlaista, enää ei menisi läpi. Sijainniltaan hostellimme oli hyvässä paikassa lähellä Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa, joita kävimme kumpaakin ihmettelemässä. Vierailimme myös Topkapin palatsissa ja pikaisesti Istanbulin Aasian puoleisessa osassa. Suuri basaari sai aikaan järjettömän ostosmanian. Tungin rinkkaani tuohon aikaan muodissa olleita turkoosikoruja, laukkuja ja jopa toppatakin.

Hagia Sofia
Sumea reissaaja Topkapissa

Olin ollut reissussa lähes kuukauden ja vähitellen minut valtasi kestämätön koti-ikävä. Tarkoitus oli jatkaa Istanbulista vielä Italiaan, mutta koska olin siellä jo viettänyt kaksi viikkoa, päätin lähteä kotiin. En siis ollut Haaviston kuvaama vanha kunnon reilaaja, joka matkustaa vaikka hammasta purren lipun viimeiseen voimassaolopäivään

Reissukaverini pitivät kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja tiemme erosivat Münchenissä, jonne kolkuttelimme Thessalonikin kautta. Matkaan meni pari päivää ja yötä ja teimme matkaa eväinämme pääasiassa vaaleaa leipää ja vettä. Münchenissä olikin ihana päästä pizzalle. Kun ystäväni lähtivät kohti Italiaa, minä kipusin Hampuriin menevään junaan ja jatkoin sieltä saman tien Kööpenhaminaan. Kööpenhaminasta matka jatkui Tukholmaan, missä kiertelin päivän rinkka selässä odottaen laivan lähtöä. Viking Linen kansipaikalla torkutun yön jälkeen saavuimme Turkuun. Olin väsynyt, mutta onnellinen kotiinpaluusta ja tyytyväinen matkani antiin.

Kun nyt jälkeenpäin mietin matkamme ajankohtaa, niin se oli viimeinen vuosi, kun toisen maailmansodan jälkeen uusiksi laitettu Eurooppa oli entisellään. Seuraavana vuonna itäblokki alkoi sortua ja sen symbolina Berliinin muurin murtui 9.11.1989. Minäkään en ollut enää entiselläni, sillä kesällä 1989 minusta oli tullut äiti eikä äiti-ihminen enää lähtenyt kiertämään rinkka selässä Eurooppaa.

Reilaaminen on nykyään monella tavalla helpompaa kuin ennen. Juna-aikataulut, hotellivaraukset, liput kulkevat kännykässä ja valuutta on monissa maissa sama, joten säästyy rahanvaihdolta. Pankkikortti helpottaa myös elämää huomattavasti entisiin matkashekkeihin verrattuna. Samana sen sijaan on pysynyt matkan tekeminen reppu tai rinkka selässä ja uusien kokemusten metsästäminen. Haavisto saakoon viimeisen sanan:

Reilaamiseen liittyy siis monenlaisia haasteita. Vastapainoksi saa täyden annoksen rautatiekulttuuria ja -historiaa, pääsyn kiskoja pitkin suoraan kaupunkien keskustoihin sekä paremman omantunnon kasvihuonekaasupäästöjen suhteen. Usein myös mukavaa matkaseuraa, ja lähes aina upeita maisemia.

4 kommenttia:

  1. Oi, miten kiva postaus! Vaikka mitä muistoja - ja tuo Haaviston kirjakin olisi kiinnostavaa lukea.

    Minä en ole koskaan ollut interraililla. Haaveilin siitä nuorena, mutta rohkeus tai rahat eivät riittäneet. Eikä ikäkään oikein sovittunut: kun olin lukiossa 1990-luvun alussa, ei interrailin kultavuosia tainnut enää olla. Nythän asia olisi taas toisin. Hmm. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja, tätä oli hauska tehdäkin. Varsinkin kuvien löytyminen ilahdutti. Niin nuoria ja niin viattomia :). 31 vuotta sitten. Huh, huh!

      Niin, reilaaminen ei ole vieläkään myöhäistä, kun lippuja saa nykyään vanhemmatkin ihmiset. Rohkeasti vaan reissuun!

      Poista
  2. Puolisoni oli ehkä tuona samaisena kesänä Jugoslaviassa reilaamassa. Sanoi, että kiristyneen ilmapiiriin saattoi aistia. Tuolloin maailma oli kovin toisenlainen. Hassua, että tuosta tuntuu olleen vain hetki, mutta 30 vuodessa ehtii tapahtua ja maailma muuttua. /Ulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me oltiin Jugoslaviassa vain ohikulkumatkalla, joten ilmapiiriä emme päässeet pahemmin haistelemaan, mutta voin uskoa, että tunnelma alueella oli jo tuolloin kireähkö, mikä sitten konkretisoitui kamalalla tavalla alueen sodissa muutamia vuosia myöhemmin.

      Poista