Sivut

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Anneli Kanto: Kirjoittamassa




Anneli Kannon Kirjoittamassa (Reuna 2020) on kirjoitusopas, josta takakannen tekstin mukaan hyötyvät erityisesti romaania kirjoittavat. Oman lukukokemukseni mukaan hyötyä saa myös itseni kaltainen elämäkerran parissa tuskaileva osa-aikakirjailija. Kirjassa Kanto käy läpi kirjoitusprosessia mielen pohjalla väräjävästä ideasta  taustatyön ja kirjoitusprosessin kautta valmiiseen kirjaan. Lisäksi hän pohtii kirjailijan ja julkisuuden suhdetta sekä kirjoittajan taloudellista toimeentuloa. Seuraavaksi nostan esiin muutamia kohtia itselleni opetukseksi ja muistutukseksi. 

Ensinnäkin Kanto pohtii kirjoittamista tekona. Onko kirjoittaminen suorittamista vai luovaa toimintaa:

Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukeavat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan. (37)


Itse olen mestari välttelemään kirjoittamisen aloittamista. Sijaistoiminnoissa ja somen selailussa vierähtää usein liikaa aikaa ja tiedoston avaaminen tuntuu vaikealta. Yritän seuraavalla kerralla muistaa tämän "perse penkkiin -metodin". En tiedä olenko koskaan päässyt mihinkään flow-tilaan, mutta on päiviä, jolloin puurtaminen on tuottanut tekstiä ihan kiitettävästi.

Aloittamista saattaa myös helpottaa Kannon antama lupa kirjoittaa huonosti:

Huonosti kirjoittaminen on viime tippaa armeliaampi keino. Jos ei olla deadlinen kynnyksellä, tekstiä ehtii parantaa. Kun on saanut paperille jotain, millaista kuraa hyvänsä, jota voi ryhtyä työstäämään, ollaan jo voiton puolella. Huonosti kirjoitettua ensi versiota parannetaan ennen kuin sitä näytetään kenellekään. Mietitään, korjataan, kirjoitetaan uusiksi, hiotaan, saadaan oivalluksia. Haudutetaan. Hoksataan. (s. 60)

Tämä metodi itselläni on ollutkin käytössä. En ole mikään virtuoosikirjoittaja ja ensimmäiset yritykset tuppaavat aina olemaan huonoja. Siis todella huonoja. Versioimalla, usein lukemattomia kertoja, teksti alkaa kuitenkin napsahdella paikoilleen. 

Kannon mukaan "ruoho on vihreämpää käsikirjoituksen tuolla puolen". Usein kirjoittamisen loppuvaiheissa iskee taisteluväsymys. Aivoissa kutkuttelee uusi aihe eikä käsillä oleva projekti jaksa enää innostaa. Itse olen tällä hetkellä kirjoitusprosessin tässä vaiheessa. Tekisi mieli heittää pyyhe kehään ja antaa olla, mutta Kanto kannustaa: "On jaksettava kirjottaa valmiiksi asti." Ok, yritän!

Rohkaisevaa on myös lukea Kannon ajatuksia oikolukuprosessista ja siitä, miten tekstiin lähes aina jää virheitä, vaikka sekä kirjailija että kustannustoimittaja kahlaavat sitä läpi useita kertoja:

Kirjailija lukee tekstiään ties kuinka monetta kertaa. Sen vuoksi hän näkee, mitä tekstissä pitäisi olla eikä sitä, mitä siinä tosiasiassa seisoo. (144)

Edellisessä kirjassani Yhä katselen pilviäElvi Sinervon elämä on ensimmäisellä sivulla virhe, jota harmittelen hamaan tulevaisuuteen asti. Kysymys on päivällä pieleen menneestä syntymäajasta. Ilmeisesti olin jossain vaiheessa kirjoittanut päivämäärän väärin, mutta en kiinnittänyt siihen yhdelläkään lukukerralla huomiota, sillä oletin ilman muuta päivämäärän olevan oikea. Näin, mitä tekstissä pitäisi olla enkä sitä, mitä siinä todellisuudessa luki. Kun sitten sain käsiini uunituoreen hengentuotteeni, hyppäsi virhe suoraan silmille ja melkein pilasi ilon koko kirjasta. 

Kannon ohje on oikolukea tekstiä viimeisessä vaiheessa hitaasti, sana kerrallaan. 

Ihanan humoristisesti Kanto muistuttaa, että vaikka kirjailija työkseen pyörittää sanoja, niin ei hän välttämättä ole jatkuvassa luovuuden lähteessä kylpevä kirjoittamisautomaatti. Hän esittelee kuvitteellisen tilanteen, jossa kirjailijaksi tiedetty ihminen joutuu sanoittamaan koko joukon tunteet vieraskirjaan tai onnittelukorttiin, kun "sinulla nyt on sana hallussa". Näissä tilanteissa kirjailija pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan: 

Joka ainoa sana katoaa, yhtään ajatusta ei tule mieleen, mielikuvitus juijuttaa tyhjää. Kirjailija tuijottaa vieraskirjaa ja porukka tuijottaa häntä odottaen luovuuden ja älyn purskahdusta, jota ei tule.
Kun kirjailija kirjoittaa, hän tekee sen yksinäisyydessä, hitaasti ja kaikessa rauhassa. Hän ehtii miettiä joka sanaa, hioa lauseita, pyyhkiä pois ja aloittaa alusta. Hän pyydystää vaivailloisesti sanoja, jotka luikahtavat karkuun kuin santasalakat. Hän yrittää tavoittaa tunnelman tai aistihavainnon pienet vivahteet ja muuttaa kokemuksen sanoiksi. Hän on pyörittänyt mielessään sanoja kauan ennen kuin on kirjoittanut ensimmäistäkään.
Kirjoittaminen ei ole pikamatka. (146-147)

Ei todellakaan ole! Kiitos Anneli Kanto oivaltavasta ja rennosta vertaistuesta. Jotain jäi varmasti myös tämän osa-aikatietokirjailijan korvan taakse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti